Wainamoisen Matkat

‹ Takaisin

 

 

     Kaikki mukana, 18 kg

                                                                                                                       

Packraftin ja melan desifiointi                 Kohti jokea, ei voi enää perua.          Iloisesti junassa, tiukille veti...

 

 

 

Packraft melonta-vaellus Norjan Kautokeinosta Lakseviin 2.7. - 10.7.2025

 

Heinäkuun helteet antoivat odottaa itsenään, kun aloitin melonnan Kautakeinosta samannimistä jokea pohjoiseen, kohti jäämerta. 

 

Saavuin yöjunalla Rovaniemelle ja siitä jatkoin matkaa ystäväni Jarin kyydissä Kautakeinoon. Olin onnekas, sillä toimivaa kohtuuhintaista yhteyttä ei Rovaniemeltä Kautakeinoon löytynyt. Jari oli kesälomalla ja matkaili Lapissa. Hän vei minut ystävällisesti perille ja jatkoi myös ylemmäs Norjaan tarkoituksenaan valokuvata. 

 

Tiistai iltapäivä 15.03 suoritin ensimmäisen vedon leveällä Kautokeino-joella. Oli varsin koleaa + 7 c ja navakka pohjoistuuli. Viiden minuutin jälkeen joki kääntyi suoraan vastatuuleen ja sain maistaa tuota kipakkaa herkkua. Packraft tuntui jumittuneen paikalleen. Tein voimakkaita melontavetoja ja ajattelin, että mitähän tästä oikein tulee. Päätin meloa aivan joen oikeaa reunaan. Toivoin saavani jokipenkasta ja sen kasvillisuudesta pientä suojaa tuulta vastaan. Seuraavat kaksi päivää tulisivat olemaan tällaista,  joten rauhoitin melontarytmiä. Keskityin saavuttamaan seuraavan niemen, joen mutkan jne. metri metriltä eteenpäin. Vähitellen melonta muuttui tasaiseksi monotooniseksi ja  ajatatukseni valuivat menneeseen. Huomasin miettiväni kuinka oikein tänne olin päätynyt.

 

 

" Olin suunnitellut pidemmän aikaa maastopyörävaellusta Kiinaan, kun ystäväni Jykä laittoi kuvia vaellukselta Norjassa. Hän oli ollut pitkällä reissulla Varangin niemimaalla. Kuvat alueen karusta kauneudesta kaikkinensa huumasivat minut ja ajattelin, että Pohjois-Norjaanhan minun täytyy mennä. 

Minua kiinnosti erityisesti tehdä yhdistelmä melonta-kävely-vaellus. Aloin tutkimaan ja  suunnittelemaan mahdollisia reittejä. Isona apuna minulle oli Janne Pyykön Avisuora sivusto. Hänen tarkat pohjois-norjan melontareissujen kuvaukset auttoivat minua suunnittelemaan omaa vaellustani. Yhtä'äkkiä huomasin suunnittelani ei vain yhtä vaellusta vaan koko Pohjois-Norjan läpi suuntautuvaa reittiä Kautakeinosta Varangin niemimaan itäkärkeen, Vuoreijan kaupunkiin saakka. Tilasin karttoja Norjasta Kartbutikenin kautta. Koko reitti, kaikkiaan 18 karttaa löytyivät. Kartoille tuli ihan mukavasti hintaa, koska niihin lisättiin tullimaksut ei EU-maasta tulevalle postille. No, ne olivat enemmänkin arvoiset minulle."

 

Havahduin tuulenpuuskaan, ja havainnoin ympäristöä, tässä kohtaa joki teki armollisen mutkan itään, joten sain hiukan lepoa kovasta tuulesta. Tänään joella ei ollut mitään liikennettä, ehkä liian tyly sää jopa Norjalaisille. Hain paikkaa pienelle tauolle ja rantautumiselle. Se ei ollutkaan yksinkertaista. Joki on reunoiltaa hyvin tiheäkasvuisen pajukon ja upottavan heinäkasvuston peittämä. Oksat kurottavat pitkälle joen päälle. Tunkeutuminen kovalle maalle vaatii maltillista, mutta tehokasta toimintaa. Onnekkaasti löysin muutamien metrien mittaisen avoinaisemman kaistaleen ja jalkauduin hetkeksi packraftista.  Liikuttelin raajojani ja venyttelin.  Pidin vain lyhyen tauon, sillä seistessä ilman reppulautan suojaa, kylmä tuli nopeasti ja huomasin täriseväni.  Pujahdin takaisin kumilauttaan, kiinnitin aukkopeitteen ja jatkoin matkaa. Pian joki kääntyi taas pohjoiseen ja taistelu tuulta vastaan jatkui.

 

"Talven aikana hahmottelin reittejä, mittasin kilometrejä ja tutkin jokien melottavuutta  tai pikemminkin pelottavuutta :).  Asetin kartat olohuoneen lattialle, ne peittivät koko huoneen pituussuunnassa, mitattuna 530 cm. Piirsin värikynällä alustavan reittisuunnitelman, kuinka tulisin etenemään. Kirjoitin reitin varrelle kilometrimääriä etenemisen selventämiseksi ja helpottamaan päiväetappien hahmottamiseksi. Tälläiseen suunnitteeluun olin tottunut seikkailu-urheilukilpailujen myötä ja vaikka  tässä ei kilpailusta ollut kysymys, oli hyvä asettaa tavoitteita sopivan etenemisen varmistamiseksi."

 

Ensimmäisen päivän melonta ei tarjonnut mitään erityistä, leveä joki mutkitteli laiskasti kohti Jäämerta. Välillä joki leveni kuin järveksi.  Vajaan kuuden tunnin melonnan jälkeen aloin hakemaan mahdollisia yöpymispaikkoja. Joen tässä osassa sitä reunustivat välillä jyrkästikin nousevat hiekkaharjanteet. Hiekkarantoja oli useita molemmin puolin jokea, joten telttapaikan löytäminen olisi rantautumisen osalta helppoa. Pohjoistuuli vaivasi edelleen, joten tavoittelin suojaisaa etelään avautuvaa hiekkarantaa. Rantauduin kaksi kertaa ja kylmästä hytisesten astelin pitkin rantaa. Telttapaikan tulisi olla tasainen hyvän nukkumisen varmistamiseksi. Lopulta kävi niin, että paras paikka oli pohjoiseen avautuva hietikko, helppo rantautua ja todella tasainen.  Rannalla hietikon vieressä kasvoi vahvaa pajukkoa, vuolin puukolla pajuista jykevämpiä teltanvaarnoja. Mukanani olleilla kapeilla ja kevyill vaarnoilla en saanut tyydyttävää pitoa ja teltan seinämät jäivät löysiksi. Pajuvaarnat sen sijaan toimivat mainiosti, tyytyväisenä teltan jämäkkään ulkoasuun, asetin packraftin teltan viereen tuulen suojaksi.  Heitin märät varusteet oksille kuivumaan ja puin tervetulleet kuivat vaatteet.  Olo alkoi rauhoittua. Ensimmäinen vaellupäivä on aina sopeutumista. Muodonmuutos helposta siviilielämästä tähän vaellustilaan vaatii aikaa. Alussa sitä on jotenkin "sotatilassa",  käytän tuolloin helposti liikaa voimiani kaikkeen tekemiseen. Pohdin, että tämän vuoksi oli myös hyvä aloittaa ensimmäinen päivä lyhyemmällä osuudella.

Seuraavana aloin valmistamaan ruokaa, olin heti leiripaikan päätettyäni laittanut jauhelihan ja bataatit veteen likoamaan, lisäsin suolaa, pippuria ja yrttejä.  Tuli keittimeen ja odottelua.  Kävelin rantaa hitaasti, jäykät jalkani kaipasivat verryttelyä. 

 

     

 

"Keväällä päätin, että en halua syödä tällä kertaa valmiita retkiruokia, pelkkä ajatus pasta-tomaattikastike- mikä tahansalisuke- ruoasta ällötti minua. 

Aloin harjoittelemaan ruoan kuivattamista. Jauhelihaa, ensi alkuun kaupasta ostettua, myöhemmin sen laadun havaittuani, ostin suoraan tuottajalta toisenlaatuista lihaa. Kuivatin lisäksi sipulia, paprikaa, bataattia sekä ensimmäisessä vaiheessa kesäkurpitsaa, sen kuitenkin hylkäsin mauttomuutensa vuoksi. Kuivattaminen ei oikeastaan vaadi muuta kuin kärsivällisyyttä. Oli vaikea tietää, kuinka kauan mitäkin ruoka-ainesta tulisi kuivattaa. Uuni oli käytössä melkein ympäri vuorokauden ja itse päättämin väliajoin kävin ruokia kääntelemässä ja niiden kuivumista arvioimassa. Jännitin eniten sitä, että jauheliha jää hieman kosteaksi ja homehtuu. Toiseksi sitä, että kuivatan muut ainekset liiallisesti, joten niitä ei enää saisi "elvytettyä" vedessä lioittamalla. 

Ainut kaupan tuote tähän kokonaisuuteen oli perunamuussijauhe."

 

Palasin takaisin teltalle, tarkistin ruoan tilan, valmistelin nukkumapaikan, joka tarkoitti makuualustan täyttämistä, ja tyynyn valmistamista. Ohueen kuivapussiin keräsin ylimääräiset kuivat vaatteet ja suljin sen sopivan täytenä. Nyt kun "leiri"oli valmis otin ns.  harjakaisryypyn mukaan varaamastani rommipullosta. 

Pystyin syömään rauhallisesti ruoasta nauttien, vain muutama itikka ilmaantui paikalle kokeilemaan kärsivällisyyttäni. Alkukesä oli ollut täälläkin niin kylmä, että nuo ikävät seuralaiset ovat kuoriintuneet toistaiseksi vähäisissä määrin.  Pesin ruokailuvälineet joessa, suoritin iltatoimet ja mukavan raukeana pujahdin makuupussiin.

 

 1.yö,  keskiviikko-aamu

 

Ensimmäisenä yönä nukuin erinomaisesti. Heräsin vain kerran, silloin kiivas sade rapisteli telttaa, samalla kun yhä jatkuva pohjoistuuli koetti telttakankaan kestävyyttä. Pehmeään hiekkaan pystyttämäni teltta kuitenkin kesti koettelemukset. Vesi pysyi ulkona ja kankaat kiinni toisissaan. Haukottelin raukeasti  ja raotin teltan ovea, ilma näytti raskaalta, harmaat pilvet roikkuvat alhaalla.

Heinäkuinen aamu on kuitenkin valoisa, jossain noiden pilvien takana väijyy yöttömän yön aurinko. Asetin keittimen pehmeään santaan. Samalla kun odotin veden lämpiävän rakensin aamupalaa; mysli-maitojauheseos veden kanssa, sekaan heitin kuivattua mangoa ja taateleita.

Tarjolla oli myös kahvia, ruisleipäviipale, voita ja juustoa.

 

Syödessäni palasin ajatuksissani matkaa edeltävään aikaan, jolloin tein varustehankintoja.

 

"Talvella tein hiihtovaelluksen Urho Kekkosen kansallispuistossa. Käytännön syistä päädyin silloin reppuun. Lähtöpaino oli 18 kilon luokkaa. Muistan kuinka painavalta se silloin tuntui. Ensimmäinen hiihtopäivä oli yhtä hel…ttiä.

Packraft-vaelluksella ”pakollisten” tavaroiden määrä tulisi olemaan vieläkin suurempi ja jo itse PR painaa 4 kiloa. Hyvästä ruoasta eli energiasta ei voi tinkiä, joten tavoitteena oli löytää kevennystä muista varusteista.

Aloitin makuupussista, silloinen 600 g pussi, vaihtui 200 grammaiseen untuvapussiin. Teltta löytyi suomalaisesti vaelluskaupasta. Yhden hengen teltta painoi kiilojen kanssa 710 g. Talveen verrattuna pystyin yksinkertaistamaan vaatetusta turvallisuudesta kuitenkaan tinkimättä. Pohjois-Norjassa voi lumimyrsky kesälläkin yllättää. Otin mukaan ohuen untuvatakin ja uutuutena untuvahousut. Molemmat toimivat ns. kuivina varusteina leirissä sekä makuupussin jatkeena kylmimpinä öinä.

 

Varasin mukaan kuoripuvun, joka ei kuitenkaan oikean sateen kohdatessa pidä riittävän hyvin vettä, niinpä mukaan lähti 3 euron sadeviitta/takki viritelmä ja rikkoutuneesta packraft täyttösäkistä tekemäni sadehame. Kevyitä, taatusti vedenpitäviä, mutta erittäin haavoittuvia kovemmassa paineessa.

Ohuita villapaitoja otin kaksi kappaletta pitkähihainen ja lyhythihainen, jonka kaveriksi tulivat pyöräilyssä hyväksi todetut irtohihat. Housuja kahdet, ohuet jonkin verran sadetta pitävät kapealahkeiset sekä katkolahkeiset retkihousut, joita en lopulta käyttänyt ollenkaan.

Kaksi paria sukkia, kaksi paria urheilu boxereita sekä villaboxerit iltarientoihin. Asukokonaisuutta täydensivät lierellä varustettu huopahattu sekä villapipo.

Käsiin yhdet 7 euron työkäsineet ja 5 euron kumihanskat.

 

Kävin kevään aikana kaksi yhden yön PR-vaellusta, toinen oli Poormarkussa ja toinen suuntautui Ruunaan kosken loppupätkille Lieksaan. Säät olivat näillä molemmilla kerroilla kylmät ja kärsin hieman maasta nousevasta kylmästä kosteudesta. Altapäin nouseva koleus häiritsi nukkumista. Paremman unen ja pidemmällä retkellä tärkeän palautumisen varmistamiseksi päätin hankkia laadukkaan makuualustan. Makuualusta ( paino 500 g)  painoi 80 g enemmän kuin aiempi, mutta on talvikäyttöön soveltuva hyvin eristävä patja."

 

Oli aika aloittaa päivän taival, pakkasin varusteet hyörien ja pyörien. Rutiinien puuttuessa aikaa kului turhaan touhottamiseen. Kiinnitän kuivapussirepun irtohihnoilla lautan keulaan ja ruokasäkkinä toimivan kuivapussin perään. Ensimmäisen harjanteen takaa käännyn pohjoiseen ja tuttu tuuli tervehtii minua jysäyttävällä voimalla. Etenen hitaan varmasti ja pyrin edellisen päivän tavoin hyödyntämään kaikki mahdolliset tuulensuojat nopeuden lisäämiseksi ja voimien säästämiseksi.

 

Vaihtelua päivään tarjosi valtatie 92 alitus, virtausta oli tässä kapeikossa paremmin. Joki laski tässä kohtaa Mohkkenjavviin. Iltapäivän piristykseksi aurinko pääsi esille yllättävästi väistyneiden pilvimattojen takaa. Säätiedotus oli luvannut täksi päiväksi sadetta. Mikä ihana yllätys. Myötävirrassa pyörien nautin kuivahedelmistä, juustosta ja kauan kaivatusta auringosta. Viikkoja koko suomea vaivannut kylmä ja sateinen säätila oli masentava kokemus. Pienikin pilkahdus kesästä toi riemun rintaan.

Alkuillasta tunnelma tiivistyi, joen penkat kasvoivat kasvamistaan ja virtaan tuli vauhtia. Heräsin horroksesta ja tarkkailin joen käyttäytymistä. Virta kiihtyi ja kaartoi loivasti vasemmalle, kuitenkin niin jyrkästi, etten nähnyt pitkälle eteenpäin. Meloin tehokkaasti joen oikeaan reunaan ja laskettelin alaspäin. Kauempana näin joen tunkeutuvan vaikuttavan korkeiden kallioseinämien väliin. Oli aika rantautua ja harkita tilannetta. Tiesin, että jonkin tälläisen vasemmalle vahvasti kaartavan jokiosuuden jälkeen tulisi pysäyttävän vaikuttava Pikefossen. Putouksen korkeus on vain 8 metriä, mutta leveyttä sillä on mahtavat 80 metriä.

Oletin olevani lähellä Pikefossenia, enkä missään tapauksessa muutenkaan uskaltanut meloa eteenpäin. Vesi virtasi raivokkaasti ja katosi valkoisena vaahdoten koko leveydeltään kauas kallioiden väliin. Nousin miellyttävälle jäkäläkankaalle, harvana kasvavaan parimetriseen vaivaiskoivikkoon. Hyttysen hyökkäsivät raivokkaasti kimppuuni. Puin nopeasti hyttyshatun, heitin repun selkään ja lautta olkapäällä, mela toisessa kädessä aloitin kipuamaan jyrkkää mäkeä ylöspäin. Tuntui todella vaikealta ja raskaalta liikkua jalkaisin. Olin melonut tunteja, verrytellyt jalkoja muutamia kertoja lyhyesti. Mäen laelle päästyäni olin yltäpäältä hiessä. Mitään en kuitenkaan voinut riisua jatkuvan itikkahälytyksen vuoksi. Etenin kompassisuunnalla viistosti joelta oikealle. Kilometrin jälkeen ääni voimistui, Pikefossen pauhasi jossain. Käänsin kohti ääntä ja saavutin putouksen alapuolisen joen. Jätin varusteeni selkeälle avonaiselle kalliolle ja suuntasin kameran kera kohti mylvintää.

Ihailin veden voimaa ja kuvasin innokkaasti. Varoin liikaa innokkuutta, näissä tilanteissa muistin aina kuinka paljon ihmisiä on kuollut selfietä ottaessaan. Veden voima on käsittämätön syöksyessään yli kalliolipan. Kauempana vastarannalla näin ensimmäiset kalastajat. He seisoivat rivissä kahluusaappaissaan ja rauhallisesti heiluttelivat vapojaan. Ymmärtääkseni täältä he pyytävät Harjusta. Putouksen yläpuolinen rauhallinen leveä joki tarjoaa enenmmänkin Siikaa.

 

Oli aika jatkaa matkaa ja etsiä majoitukseen sopivaa paikkaa. Näytti todella huonolta, tiheäkasvuista pajukko ja jos jonkinmoista heinää kasvoi tiheänä molemmin puolin jokea. Meloin väsyneenä eteenpäin ja hieman hermostuneena pälyilin rantoja. Viiden kilometrin jälkeen havaitsin kartasta sisälahden, jonka suuaukko oli lähes umpeutunut. Päätin kokeilla ja meloin vasemmalle avautuvasta aukosta. Huonolta näytti, mutta jatkoin sisälahden toiselle reunalle. Havaitsin hieman harvempaa kasvustoa, mahdollisuuden rantautua. Näin kauempana kevyesti nousevan niittymäisen aukion. Tässä se oli. Meloin heinikon reunaan, nousin hitaasti mutta kankeasti jäykin jaloin ja astelin niityn reunaan. Löysin riittävän tasaisen alustan teltalle. Iltaa lämmittämään ilmestynyt aurinko sinetöi päätökseni. Hilasin lautan rannalle, irrotin repun ja ruokapussin. Käänsin lautan kumoon sateen varalta ja siirryin tulevaan leiripaikkaan.

Ensin teltta pystyyn ja tarvittavat kiristykset, sitten makuualustan täyttö ja makuupussi ulos pussistaan tuulettumaan ja muhkeutumaan.

Tänään oli vuorossa yrttien sävyttämää jauhelihaa bataattien kera. Jälkiruokana kaksi keksiä ja sopiva määrä jouluteetä rommitettuna. Ilta oli levollisen lämmin, olin löytänyt tästä penkasta pienen paratiisin. Lähetin teetä napostellessani sijaintini sekä lyhyen viestin kotiin. Hankin tätä reissua ja tulevaisuutta ajatellen satelliitipuhelimen.  Yllättäen sen käyttöliittymän hankinta ja käyttö osoittautuivat selkeiksi. Makasin teltassa untuvahousut jalassa makuupussin päällä. Pään alle kääritty ohut kuivapussi vaatteilla täytettynä toimi tyynynä. Vaivuin pidempään mietiskelemättä uneen.

 

2.yö - torstai aamu

 

Aurinkoisten aamutoimien jälkeen palasin joelle. Tänään pitäisi olla viimeinen päivä tällä rauhallisesti virtaavalla joella.

Melontaa tuli  kaivattua säpinää, kun Mazejoki yhtyy pääjokeen ennen Mazen kylää. Yhdistyneiden jokien vesimassat purkautuivat kylän kohdalla ainakin kuudeksi uomaksi. Pyrin hakemaan näistä vuolainta varmistaakseni mahdollisimman vähäiset kivikosketukset. Ensimmäisen kerran tällä vaelluksella pääsin nauttimaan koskista. Ohitin 350 asukkaan kylän ripeästi. Kylän jälkeen koskimainen joki tekee laajan kaarroksen ensin vasemmalle ja sitten suoristaen vartensa kohti pohjoista oikealle. Päivän parasta menoa, hymyilin. Jos tekisin tämän retken uudelleen, aloittaisin täältä Mazin kylän eteläpuolelta. Meloin vielä 4 kilometriä, alitin tien ylittävän sillan ja tähysin rantautumista oikealle puolelle. Kauhukseni penkka nousi kivikosta jyrkästi tiheänä kasvustosa. Puskien takaa näkyi 20 metriä korkea kallioseinämä. Mietin aeimmin sillan kohdalla rantautumista, mutta ajattelin jatkavani hiukan eteenpäin. Nyt kaduin ja pelkäsin tilannetta. Luulin tien, jota tavoittelin sijaitsevan korkean kallion laella. Tihrasin karttaa useamman kerran, ajatus vastavirtaan melomisesta takaisin sillalle ei viehättänyt. Päädyin testaamaan rannan ja survouduin kivikon ja tiiviin korkeaksi kasvaneen pajukon läpi onnekkaasti tielle. Huh huh! Raivasin reittiä takaisin ja hain toisen satsin eli lautan ja melan. Varovasti etenin pusikossa, sillä horjahtaminen sopivasti jotain terävää vasten voisi puhkaista lautan. Kädet olivat väsyneet 2 1/2 päivän rimpuilusta vastatuuleen. Lepäsin pusikossa useaan otteeseen ja tielle päästyäni helpotus oli suuri. 200 metriä ja löysin tien sivusta pienen hiekkakuopan. Tuulensuoja ja aurinkoa. Levitin märät tavarat ja vaatteet kuivumaan ja aloin valmistamaan lounasta.

Jatkoin matkaa kävellen iltapäivällä, sattumalta vilkaisin kelloa. 16.30. Edessä oli 15 km - 18 km kävely. Oli erittäin virkistävää päästä liikkumaan jalkaisin. Ensimmäinen puoli tuntia oli tiukkaa nousua. Seurasin mönkkärin runnomaa polkua. Risteyksiä oli useampia, kartan mukaan vain yksi. Kompassi oli tälläkin kertaa vaeltajan paras ystävä. Aurinko paistoi ja itikat loistivat poissaolollaan.  Vaivaiskoivikko päättyi jokisolasta ylöspäästyäni ja jatkoin avoimeen tunturimaastoon. Eteeni avautui loivasti kumpuileva ylänkö, jota siellä täällä sijaitsevat harmaat avokalliot täplittivät. Jättiläismäiset irtolohkarekuutiot loivat taianomaista uhkaa. Nyt seikkailu tuntui todella todelliselta. Seurasin väljästi mönkijän uraa aina Nuerbejavrille saakka. Saavuin määränpäähän 20.30. Maasto oli raskasta kävellä, märkää oli joka puolella. Jouduin kiertelemään ja kaartelemaan yrittäessäni varjella kenkiä kosteudelta. Lopulta ne aina kuitenkin kastuvat. Viime viikkoiset sateet olivat kastelleet ja tehneet alueesta lammikoiden luvatun maan. Iloisena päivän etapista ja aurinkoisesta illasta aloitin leiriytymisen. Välittömästi toimien jälkeen astelin kylmään järviveteen ja peseydyin. Ensimmäistä kertaa. Kyllä tuntui hyvältä, kun kuivasin itseäni 15 cm x 30 cm pyyhkeeseen. Kuivat vaatteet päälle ja syömään. Kuvasin laskevaa aurinkoa ja se oli alimmillaan luoteessa, kun menin nukkumaan.

 

3.yö, perjantai aamu

 

Heräsin hätkähtäen hikisenä. Kirkas valo tunkeutui voimakkaasti ja teltta kylpi lämmössä. Avasin molemmat ovet ja nautin raikkaasta aamuilmasta. Kahvia juodessani suunnittelin päivän reitin uudelleen. Aloittaisin aiemmasta poiketen kävelemällä, sillä tuuli oli edelleen voimakas, enkä tuntenut sisäistä kiinnostusta kastua heti aamupäivällä. Patikka kuivassa kesäpäivän säässä tuntui paljon houkuttelevammalta. Kävelin suunnilleen kuuden kilometrin matkan ja tulin pienen s-muotoisen järven rantaan. Laskin kantamukset ja touhukkaasti täytin kumilautan. Kaikki valmisteltuani istuin ja söin välipalaa. Innokkaana jatkamaan matkaa tempaisin repun selkään ja kuulin ”rusahduksen”.  Laskin repun takaisin maahan. Olin pyörtyä kauhusta, kuivapussirepun halkaiseva vetoketju oli irronnut vetimen alta. Tuijotin sitä sanattomana ja tilannetta täysin ymmärtävänä. Nopeasti singahtelivat ajatukset keskeyttämään joutumisesta tai varusteiden totaalisesta kastumisesta tulevien päivien aikana.

Ei, ei tämä ole mahdollista!!!

Ryhdistäydyin ja kaivoin puukon esille. Tutkin vetoketjua ja sen yhdistämiä ketjumaisia osia. Ne olivat muovia. Aloin varovasti vuolla muutamia niistä kapeammiksi. Tavoite oli saada saumat luiskautettua takaisin vetimen alle. Hiki valui norona, kun taistelin vetoketjun parissa. Lopulta onnistuin. Vedin vetoketjun niin auki kuin mahdollista ja niin kiinni kuin mahdollista. Saumasta ei tullut aivan täydellinen. Vastakappaleet limittyivät, mutta hieman epävireisesti. Laitoin voita saumoihin ja toistin vetoliikkeet. Vetoketju toimi, mutta hieman jäykästi. Kiitollisena suljin vetoketjun. Sen yläpäähän laitoin Gorillateippiä suojaamaan pientä avoinaiseksi jäänyttä osuutta ja repun ympäri kiristin yhden irtohihnan vähentämään vetoketjuun kohdistuvaa painetta.

Helpottuneena pakkasin varusteet lauttaan ja aloitin järven pitkittäissuuntaisen melonnan. Seurasi neljä eri järveä, joiden pituus vaihteli 2 km - 3 km välillä. Toisen ja kolmannen järven välisellä matalalla yhdyspurolla ihailin pienten kalojen runsaslukuista parvea. Ne liikkuivat herkeämättä ja nopeasti säikkyen pienimmästäkin ärsykkeestä. Kolmannen järven päässä olin heikkona, oli aika lounastaa. Nousin soiselle maalle jyrkästä rantatörmästä. Tuuli kovaa, viritin lautasta selkäni taakse tuulensuojan. Oli suhteellisen lämmintä ja aurinkoista.

Kermapastan poristessa, mietin taas menneitä.

 

"Ystäväni Alpon kanssa aloitin packraft-melonnat hänen kalustollaan. Testasin joitaki eri malleja. Lopulta tilasin hänen ystävältään Tsekeistä ULTIMA-merkkisen lautan. Se oli mallilltaan koskikäyttöön soveltuva. Vahvempaa eli paksumpaa materiaalia, aukkopeite. Paino 3,5 kg. Malli oli harmillisesti hieman liian lyhyt minulle. Myös´ rungossa istuma-aukon ympäri viritettävä muovivanne osoittautui varsin työlääksi lauttaa tyhjentäessä kantokuntoon ja päinvastoin. Seuraava malli, perusretkiversio tuntui sopivammalta ja riittävän yksinkertaiselta. Lautassa oli myös asiallinen ja helppokäyttöinen aukkopeite. Huonoina puolina sen koko kasaan rullattunakin ja paino, 4,2 kg. Malli tuntui kuitenkin turvalliselta, joten valitsin sen. Tällä reissulla havaitsin aukkopeitteessä harmittavan puutteen. Pidempään melottaessa peitteen päälle roiskuu vettä ja lopulta sitä on lätäköinä. Peitteen yläreunan raoista, aivan vetoketjun alku - ja loppupäässä vesi pääsi solahtamaan jalkopäähäni. Alkuun luulin lautassa olevan reiän, sillä niin paljon ja usein jouduin vettä sieltä tyhjentämään. Reikää en kuitenkaan löytänyt, joten päättelin kannen vuotavan. Kiinnitin pitkän Gorillateippisiivun poikittain koko kannen mitan ja tilanne parani kun veden määrä kannen alla väheni.

Melaksi valikoitui hiilikuiturunkoinen ja muovilapainen 4-osaan katkottava versio. Tiedustelin omien melojen katkaisumahdollisuutta, mutta liike, joka niitä tekee ei moista suositellut. Minua oli varoiteltu 4-osaisen melan olevan väljä ja hutera. Liikkeen asiantuntija sai minut vakuuttuneeksi, ettei asia ole näin ja nyt sitä käytettyäni olin erittäin tyytyväinen valintaani."

 

Oli aika jatkaa matkaa, rämmin suomättäiden välissä, matala varvikko hidasti ja kulutti voimiani tehokkaasti. Päätin nousta menosuuntaan oikealla sijaitsevalle korkealle penkalle. Päälle päästyäni havaitsin täällä leveän polun. Nyt oli helppo jatkaa eteenpäin. Havainnoin ympäristöä ja harjun päältä näin pitkälle. Pienet järvet vuorottelivat kangasmaiden kanssa niin kauas kuin silmä kantoi. Pohjoissa, kymmenien kilometrien päässä siintivät lumihuippuiset tunturit vai pitäisikö jo puhua vuorista. Idässä loputtoman laajuinen Ivrejävri siinsi loputtomana.

Tunsin vahvaa yksinäisyyttä. Nyt olin todellakin keskellä erämaata. Olo oli mukavalla tavalla jännittynyt. Maaston avaruus ja tyhjyys tuntuivat hieman painostavilta, kaikki on  saavuttamattoman kaukana, mutta samalla tässä.

Tallasin polkua aikani, ja laskeuduin pitkän yli kolme kilometrin pituisen järven rantaan. Viimeiset kantomatkat pidin lautan melontakunnossa, joten pääsin solahtamaan veteen sujuvasti.

Järven toisesta päästä jatkui kartan mukaan leveä puro. Toivoin sen olevan melottavissa. Vettä oli riittävästi, mutta alkuun puro syöksyi varsin jyrkästi leveään painaumaan. Seurasin sitä pitkin rantaa ja pääsin kahteen otteeseen melomaan hauskaa kapeaa virtaa.

Toisen kerran melottuani ymmärsin tiemme eroavan, jatkoin menosuuntaan oikealle kohti Ivrejvriä. Järvi on valtava kokonaisuus, meren kaltainen makeanveden allas. Kartassa näin erään niemen kärjessä rakennusten merkkejä. Päätin koukata sitä kautta, ehkä siellä olisi autiotupa ja sauna tarjolla.

Lähestyin rakennelmia ja ne osoittautuivat paikallisten kalastajien majoiksi. Mönkkäreitä oli useita, peltisten majojen katoista törröttivät kaminoiden kapeat piiput. Kauempana järvellä näin kalastusveneitä kaksi kappaletta. Veneiden tavasta liikkua päättelin niiden vetävän nuottaa välissään. Päättelin ettei tupaa saatikka saunaa olisi tarjolla. Ohitin majat ja jatkoin vuolaan joen rantaan. Puro, jota meloin ylempänä, oli kasvanut leveäksi. Täytin lautan ja laskeuduin veteen. Meloin myötävirtaa kohti Ivrejävriä. Oli ilta, joten majoituspaikan etsiminen tuli päätehtäväkseni. Tuuli oli viimein kääntynyt. Kaakkoinen vinkka järveltä oli raikas. Järvi oli jo lähellä ja tuskailin tyynen paikan löytymisen kanssa. Onnekkaasti korkea 200 metriä pitkä jyrkkä hiekkapenkka antoi riittävän suojan leiriytymiseen. Ilta-aurinko pisti parastaan. Oli lämmintä, joten menin rohkeasti virtaan peseytymään. Tunnelma oli autuas, hartaan tyhjä. Tunsin syvää onnellisuutta. Huomisen järviosuus tuntui vielä kaukaiselta. Joutuisin melomaan tuon valtameren kokoisen järven reunoja, ylittämään ainakin kaksi vuonoa. Toivoin tuulen tyyntyvän tai selvästi vähenevän huomiseen. Kello läheni 23, täällä oli helppo valvoa turhan myöhään. Mikään olosuhde ei osoittanut keskiyön lähestyvän. Makasin ensimmäistä kertaa makuupussin päällä ja ilman untuvahousuja. Oli raukean lämmintä ja mukavaa. Näihin tunnelmiin nukahdin.

 

4.yö, lauantai aamu

 

Yön aikana säätyyppi oli vaihtunut, tihkusateinen ja puuskatuulinen aamu tervehti minua. Makailin teltassa haluttomana nousta ja jatkaa. Reissun kokonaisväsymys alkoi tuntua. Palautuminen ei ollut täydellistä ymmärsin. Takaraivossa naputteli tieto voimakkaan tuulen nostavan aaltoja järvellä. Tuuli oli samansuuntainen kuin eilen.

Tutulla tavalla puhuri puski vastaa. Ensimmäiset kaksi kilometriä jatkon turvallisesti vastatuuleen. Maasto oli tylyn tyhjää. Vain matalaa kasvustoa kasvoi tässä karussa ja pelottavassa ympäristössä. Kaarsin korkean niemen ympäri,  tuuli voimisti otettaan. Onnekkaasti oikealla oli vielä matala saari katkaisemassa korkeiden aaltojen matkan. Ohitin sen ja aloitin ensimmäisen lahden ylittämisen, pelotti melkoisesti, mutta rantoja pitkin kiertäminen olisi tarkoittanut useamman kilometrin matkaa. Nyt tuuli viistosti oikealta selän takaa. Matkanteko nopeutui. Vastarannan lähestyessä läpäisin tempovan ristiaallokon. Toisen lahden ylitys oli lyhyempi. Takana taivas tummeni kaukaisuudessa. Tarkkailin sitä jatkuvasti. Myrskyn silmään joutuminen tarkoittaisi tällä järvellä jotain karmaisevaa. Yritin meloa ripeämmin, mutta kädet olivat väsyneet. Jouduin lepuuttamaan niitä usein. Aloin laskea vetoja lisätäkseni suorituskykyäni. Pystyin vetämään enää 4 - 10 vetoa/käsi. Onnekseni tuuli oli puolellani, enkä menettänyt metrejä levon aikana. Sanotaan, että lopulta pahinkin osuus päättyy ja tihkusateen saattelemana rantauduin. Myrsky ei koskaan saavuttanut minua.

Tärisin kylmästä, puin sadevaatteet kuoripuvun päälle. Pakkasin kankein käsin lautan. Lähdin liikkeelle mahdollisimman nopeasti. Nyt piti saada sydän sykkimään kiivaammin ja lihakset lämpimiksi. Hiukan lämmettyäni pysähdyin ja söin kuivahedelmiä ja viimeiset juustosiivut. Olin henkisesti heikoilla. Sää oli kurja: sade ja tuuli jatkuivat. Maasto oli lohduttoman kosteaa ja soistuvaa. Varvikkoja hidastamassa kulkua. Mistään ei löytynyt mukavaa ja helpposti  käveltävää maastopohjaa. Kaukana näin kohteeni korkean tunturin. Ginnosfellet, korkeus 549 m. Valkea täplitti sen ylhäisiä reunoja.

Vaihtoehtoja ei ollut, joten paarustin eteenpäin. Kiinnitin ajatukseni tuonne tunturin rinteelle. Ennen sitä nousin loivasti pitkän matkaa ylöspäin, saavutin jonkinlaisen laajan harjanteen. Täältä näin takanani vielä kerran avautuvan Ivrejävren valtavuuden. Jatkoin loivasti alaspäin purolle. Edessäni nousevan tunturin ylityspaikkaa kartasta hakiessani, näin tällä puolella olevan rakennusta tarkoittavan merkin. Purolta alkoi polku-ura, joka nousi vasemmalle ja löysin autiotuvan. Tupa oli tuhoutunut, ovea ei ollut, ikkunaruutu kadonnut, katto jo hieman romahtanut. Kauempana huussi oli kaatunut betonijaloiltaan varvikkoon. Harmi, tällaiset majat ovat todellisia keitaita erämaassa. Ulkoseinään oli raapustettu nimiä ja vuosilukua. Tuorein vuosi jonka löysin oli 2012. Ensimmäiset olivat jo 80-luvulta. Merkintöjen perusteella tupa oli selvästi ollut talvivaeltajien käytössä. Jätin repun majan ulkopuolelle, palasin takaisin purolle hakemaan vettä lounasta ja kahvia varten. Mökin seinä tarjosi suojan tuulta vasten. Nostin irronneen oven maahan poikittain keittimen suojaksi. Vuorossa oli pinaattipastaa. Sade oli lakannut, joten nojailin tyytäväisenä majan seinään istuen puupenkillä, jonka majasta löysin.

Ikuistin majan kuviksi.

Useita päiviä matkaa tehneenä arvioin ajatuksissani ruoan riittävyyttä. Olin käyttänyt jo aiemmin hyvin toiminutta ”nyrkkisääntöä”: yksi kilo ruokaa/vuorokausi. Laskelmat pitivät hyvin tähän asti. Olin varannut hätävaroiksi Ukraina-kaupasta ostamiani keittokuutioita. Hyvin maustettu tattarikuutio, josta sai loihdittua herkullista keittoa, mikäli muu ruoka pääsisi loppumaan. Rommi, jota oli 2 x 350 g en ollut laskenut tuohon kilo/vrk määrään. Viinassa on tunnetusti runsaasti energiaa, perustelin itselleni lisäkantamuksesta.

Kävely jatkui jyrkästi ylös poikittain yli tunturin, päätin olla nousematta korkeimpaan kohtaan. Sen sijaan kaarsin oikealle vastakkaiselle puolelle. Alkuun eteneminen tasaisella maalla oli helppoa, kasvusto on niukkaa ja täällä ylhäällä oli kuivempaa. Rinteen saavuttettuani lähdin sitä selvittelemään. Jyrkkyys pakotti minut turhan alas notkoon. Notkossa kasvusto oli vireää. Matalaa puustoa ja kuollutta runkoa sikin sokin. Liukas kivikkoinen maastopohja säesti kiroilevaa kulkuani. Liukastelin kivikossa ja otin lukua muutamia kertoja tasapainon pettäessä. En onneksi loukannut itseäni. Nousin koko ajan ylöspäin.Puusto loppui ja maapohja muuttui kovapohjaiseksi niukkakasvustoiseksi tunturimaaksi. Tihkusade alkoi uudelleen,  jostain purjehti pilviä sumustamaan maisemaa. Olin selvittänyt pahimman osuuden, nyt seuraavat kilometrit olisivat alamäkivoittoista etenemistä. Reitin vaikein suunnistusosuus oli edessä. Ylhäältä näin kauas toisia tuntureita ja niiden välisiä järviä ja lampareita omaan sijantiini saakka. Yritin paikoittaa tarkemmin tulevia kohteita, mutta se tuntui lähinnä arvailulta. Kompassisuunta ja lompsin nyt vauhdiikkaammin alavaan myötämäkeen. Alempana menetin kokonaiskuvan reitistä. Etenin olettamusten ja suunnan varassa. Pitkän tiheässä varvikossa tarvotun epävarmuusjakson jälkeen tulin joelle. Sain selvyyden sijannistani kilometrin tarkkuudella. Riisuin kengät ja housut. Kahlasin voimakkaaseen virtaan nojaten. Tuin menoa kävelysauvoilla. Onnekkaasti pysyin pystyssä vastarannalle saakka. Jalat tuntuivat nauttineen kylmässä vedessä virkistymisestä. Puin päälleni ja tarvoin vastapuolen tiheään pensaistoon, penkka nousi jyrkästi. Kampesin ylös ja törmäsin mökkiin. Naurahdin ja ymmärsin tulleeni täydellisesti tavoittelemani vahvan polun kohtaan. Tutkin mökin tarkasti, toiveissani oli jopa yöpyä tässä. Kaikki ikkunat olivat korkealla ja ovi salvattu ja lukittu moneen kertaan. Ilmeisesti täällä ei tunneta autiotupa-henkistä vieraanvaraisuutta. Kahden kilometrin päässä oli Bojobeaskihytten varaustupa ja sauna. Epäonnekseni se oli juuri tänä kesänä remontissa. Tervehdin rakennusmiestä ja tutkin pihaa. Todella hyvällä maulla rakennettu tynnyrisauna oli terassin keskellä rinteessä. Saunan toinen seinä oli kokonaan ikkunaa. Vesi kannettaisiin tänne läheisestä purosta. Vastahakoisesti jatkoin eteenpäin. Päätin jatkaa seuraavan päivän melonnan alkuun Rávttošjávri -järven rantaan. Ennen järveä jouduin kahlaamaan poikittaisten vuolaiden purojen yli. Telttapaikan löytäminen ei ollut helppoa, maasto oli hyvin märkää. Lopulta pystytin sen keskelle rantaan menevää polkua. Ajattelin, ettei tänne ketään tulisi, ei ainakaan autolla. Telttaa pystyttäessäni alkoi kiivas sade. Heitin varusteet hätäisesti kyhättyyn majaani. Ryntäilin ympäri telttaa vaarnoja kiiinnittäen ja köysiä virittäen. Nopeasti sisään ja säästyin pahemmalta kastumiselta.  En oikein ehtänyt henkähtää, kun kuulin askelia ja puhetta. Tervehdin ääniä ja äänet vastasivat tervehdykseeni. Kiireiset kahisevat lahkeet ohittivat telttani.

Kuuntelin hetken loittenevia ääniä ja vaihdon päälleni leirivaatteet. Avasin teltan väliseinän kokonaan hetken mielijohteesta. Ulos ei ollut menemistä, joten ruoanlaitto täytyi hoitaa teltan absissa eli etuosassa. Asettelin keitintä hieman hermostuneena, varmisti hyvän tukevuuden ja ilmanvaihdon. Toimin äärimmäisen rauhallisesti, sillä liikkumatilaa näin pienessä teltassa oli niukalti. Kaikki sujui loppujen lopuksi hyvin. En kaatanut keitintä, en sotkenut ruokaa päälleni, en roiskinut teetä. Selkä sieti yllättävän hyvin matalassa asennossa istumisen. Iän ja runsaan liikkumisen tuoma jäykkyys häiritsi usein matalissa tiloissa toimintaa. Ruokailun jälkeen sade oli vaimennut ja uskaltauduin ulos iltatoimiin. Nopeasti kurkistin tietä hieman eteenpäin ja näin järvenranta kummulle viritetyn sinisen teltan ja savuavan nuotion. Aiemmin telttani ohittaneet olivat saaneet oman leirinsä pystyyn. Livahdin telttaan ja hyvää yötä.

 

5.yö sunnuntai aamu

 

Huiskutin hyvästit järven rantaan leireytyneillä, ilmeisesti pariskunnalle. Käänsin pääni takaisin pitkän järven suuntaan. Tuuli pohjoisesta. Vastatuuli on ikuista, ajattelin. Pääsin tänä aamuna liikkeelle sujuvasti. Tänään saapuisin toisen joen alkuun ja se sai aikaan sisälläni levottomuutta ja malttamattomuutta. Ennen järven keskiosaa ihmettelin aaltojen pysähtymistä lähes koko järven leveydeltä. Lähelle melottuani, tajusin kapean hiekkasärkän katkaisevan sen leveyssuunnassa. Meloin hankalasti sivutuuleen ja ohitin särkän. Päätin jatkaa järven oikeaa reunaa. Tuulta vastaan ei kuitenkaan mikään tuntunut auttavan. Järven päästä lähti kartan mukaan kaksi järveä yhdistävä joki. Uteliaasti lähestyin jokea ja ilokseni pääsin pitkälle melomalla. Matka pysähtyi matalikkoon. Nousin lautalta ja tähyilin mahdollisuuksia edetä eteenpäin. Joki oli tässä kohtaa hyvin matala. Rannat kasvoivat parimetristä tiheää pajukkoa. Aluksi kannoin alustani. Väsyttyäni keksin liittää kuormaliinat yhdeksi ja uitin paattia itse penkalla rymyten. Olin tyytyväinen keksintööni sen verran kevyempää liikkuminen nyt oli.

Joki syveni ja pääsin jatkamaan meloen. Ennen Vuolit Rávttošjávri - järveä joen molemmin puolin oli muutamia erämajoja, ikäänkuin kylän muotoon rakennettu. Yhden majan kulissa istui mies. Tervehdin häntä ja hän vastasi tervehdykseen. Mies käveli minun luo rantaan. Vaihdoimme kuulumisia. Yngve oli hänen nimensä. Hän viettää täällä joka kesä 2  - 3 viikkoa, talvella vähemmän. Lumiseen aikaan kevättalvella hän tuo kelkalla vetäen kesän ruokatarvikkeita, viinaa ja olutta. Yngve kertoi maalaavansa ulkoa kesämajaansa ennen itikoiden ilmestymistä. Tein lähtöä, kun hän pomppasi ylös laiturilta ja juoksi mökille päin. Samalla hän huokkasi; wait a moment! Jäin rantaan kellumaan. Pian hän kiiruhti takaisin, mukanaan iso levy pähkinäsuklaata ja ja 0,5 l IPA-olutta. Katsoin silmät pyöreinä moisia lahjoja. Täällä erämaan keskellä tällaiset herkut olivat suuri aarre. Liiikuttuneena kiitin ja toisenkin verran. Matka jatkui hyväntuulisena toiselle järvelle. Nyt ei vastatuuli tuntunut miltään. Illalla pitäisin juhlat Yngven kunniaksi.

Toinen järvi päättyi ja vaativaksi joeksi kehuttu Stabburselva alkoi. En päässyt alkua pidemmälle, kun törmäsin ensimmäiseen putoukseen. Hain kantoreittiä pitkään. Alue oli ympäriltään epämääräistä ja harvaa loukikkoa. Virtaava vesi puokkelehti kivien välistä. Rauhallisesti kampesin pusikon ja kostean maaston kautta eteenpäin. Laskeuduin ensimmäiseen todelliseen virtaan ja pääsin nauttimaan kosken kuohuista. Kosken jälkeen seurasi kapea suvanto. Seuraava koski sen jälkeen ja niin edelleen. Tajusin, että täältä eivät koske lopu kesken. Meloessani yhtä niistä virran voima kasvoi ja hermostuneena joen voimaan taiteilin voimakkain vedoin itseni vasemmalle rannalle. Olin pelon ja innokkuuden mielentilassa. Pohdin veden voimaa suhteessa omaan taitooni ja riskien arviointi kykyyn. Marssin rantakivikossa pari sataa metriä. Ohitin valkoisen koko joen poikki kulkevan vesimassan. Leveä stoppari linja oli syytä kiertää nyt ja varmasti jatkossakin. Palasin virtaan ja sama rytmi joen mutkitellessa eteenpäin jatkui. Saavuin pidemmälle suvantoalueelle ja tunsin syvää helpotusta. Oli aivan hiljaista, joka tarkoitti taukoa voimakkaasta virrasta. Aloin tähyilemään leirin paikkaa. Löysin uskomattoman hienon paikan. Tasainen mustikkamätäs kauniiden koivujen katveessa joen ja siitä risteävän suvannon kainalossa. Ilta-aurinko lämmitti vielä ja levittelin märät vaatteet puiden oksille. Kokosin teltan ja tein muut leirivalmistelut. Lopuksi kaivoin vielä viileän visusti pakatun oluen repustani. SKÅL YNGVE!

 

6.yö maanantai aamu

 

Herättynäni viivytin lähtöäni tarkoituksella. Syötyäni makoilin ja join kahvia. Ihailin teltan aukosta mustikkamättäissä orastavia vielä osin vihertäviä marjoja. Tämä paikka vaikutti suojaisalta ja lämpimältä, hyvinkin suotuisalta mustikoiden kasvamiseen. Jatkossa kannattaisi etsiä tämänkaltaisia paikkoja leiriytymiseen. Aurinko paistaa tälle pläntille pitkään. Puin hyvin kuivuneet melontavaatteet ja pakkasin leirin lautan keulaan. Ruokapussi oli väljähtynyt mukavasti ja sain sen helpommin kiinni selkäni taakse. Oli kaikinpuolin tasapainoinen olo jatkaa.

 

Ensimmäinen koski alkoi pian, pujottelin kiviä virrassa. Pyrin arvioimaan jokea alaspäin keskittyneesti. Rantautuminen tuli kyseeseen; jos valkoista pärskyvää vettä oli koko joen leveydeltä, jos koski jatkui mutkan taakse, jos joki katosi horisonttiin, mikä merkitsi vähintään matalaa pudotusta, enimmillään kymmeniä metrejä. Onneksi korkeampaa putousta lähes säännönmukaisesti edelsi selkeä suvanto. Tämä vuoropuhelu jatkui koko päivän. Haasteen sujuvalle etenemiselle asettivat joen ylle kurkottavat korkeat kallioseinämät. En kerta kaikkiaan uskaltanut meloa kallioseinämien väliin, jos en nähnyt kauempana mahdollisuutta rantautumiseen. Nousun kymmeniä metrejä korkeiden kallioiden päälle. Rinteet olivat louhikkoisia, välillä hyllymäisiä jyrkänteitä täynnä. Ylhäällä oli helppoa liikkua, vaikka välillä kallioiseen maastoon lohkotut joen suuntaan poikittaiset kanjonit jatkuivat satoja metrejä poispäin joelta.

Oli hyvin vaikea arvioida ylhäältä joen melontakelpoisuus. Alas laskeutuminen ja takaisin ylösnouseminen olivat työlästä hommaa. Iltapäivällä olin väsynyt, joki ja sen upeat putoukset eivät enää kiinnostaneet. Havaitsin muutamilla korkeilla kielekkeillä seistessäni, että tämä lohduttoman kaunis joki jatkuu voimakkaana virtana niin kauas kuin katse kantaa. Putoukset katkoivat kokonaisuutta määräajoin. Tulin siihen tulokseen, että oli turhaa laskeutua alas, meloa joitakin satoja metrejä, nousta putouksen vuoksi ehkä korkealle ja palata taas alas. Monessa kohtaa kalliot olisivat estäneet liikkumisen kokonaan ja olisin ajautunut umpikujaan.

Myöhäinen iltapäivä toi helpotusta. Aluksi kalliot madaltuivat ja sitten loppuivat lähes kokonaan. Nyt melonta tuntui turvalliselta. Voisin tilanteen niin vaatiessa rantautua kummalle puolelle jokea tahansa. Voimakkasta virrasta huolimatta laskettelin alaspäin. Väsyneenä harkintakyky alkoi pettää ja aloin ottamaan suurempia riskejä. Houkutus olla rantautumatta omien sääntöjeni vastaisesti kasvoi koko ajan. Jouduin hokemaan sääntöjä ääneen itselleni.

Meloin ja pujottelin loputtoman pituisia osuuksia. Yhdessä kohtaa ajauduin minulle liian jyrkkään joessa olevaan ”notkoon” selvitin tilanteen raivokkailla vedoilla. Välittömästi tämän jälkeen iskeydyin kiinni kiveen. Kirosin ja ajattelin; ” nyt se hajosi” olin aivan varma, että lautan pohjaan oli tullut reikä. Pääsin kivestä yllättävän helposti eroon. Koskea seuranneessa suvannossa, rauhoittelin mieltäni ja hurjasti sykkivää sydäntäni. Päätin, että tältäpäivälta alkaa riittää. Meloin vielä muutaman kilometrin helpompia koskia ja löysin kalliokanjonin päältä tasaisen leiripaikan. Olin noussut tarkistamaan kanjonissa oikealle kääntyvän virran voimaa ja havaitsin paikan olevan mainio yöpymiseen. Meloin vielä kanjonin ja rantauduin menosuuntaan oikealle suvontopaikassa. Kallio rajautui koivikkoon. Näiden kahden rajalla oli tasainen mustikoita kasvava alusta. Virittelin teltan. Jouduin käyttämään kivia vaarnojen sijaan. Pehmyttä maata oli niukalta kovan pinnan päällä. Harmillisesti pilvet purjehtivat ilta-auringon tielle.

Päivä oli erittäin raskas. Jokilaakso oli tänään kuin kakkulapiolla leikattu kokonaisuus. Korkeuserot  olivat vaikuttavia. Jyrkät kivikkoiset ja osin pusikkoiset rinteet imivät tehokkaasti mehut vaeltajasta. Jälkeenpäin energian säästämiseksi olisi ollut järkevää liikkua pidempiä matkoja ylhäällä tasaisella maaperällä. Tavoite oli kuitenkin seurata jokea, joten pysyttelin ainakin löyhästi sen reunamilla. Joitakin kertoja poikittaiset kalloileikkaukset pakottivat kiertämään kauempaa.

Hurja päivä. Pelottava päivä. Uuvuttava päivä. Äärimmäisen kaunis joki. Oli voittajan olo.

 

7.yö tiistai aamu

 

Kävelin pitkin rantaa eteenpäin, halusin varmistaa aamun ensimmäisen kosken vaativuuden. Olin herännyt kaikessa hartaudessa, tein vahvalla rutiinilla aamupalan, puin märät melontavaatteet päälleni. Nyt olin lämmittelemässä ja tutkimassa jokea eteenpäin. Ei vaikuttanut hankalalta.

Palasin lautalle ja pullautin itseni jokeen. Eilisen kaltainen rytmi jatkui, kuin olisin liittynyt yhtenä soittimena koko yön soittaneeseen orkesteriin.

Päivän kuluessa, joki kääntyi pohjoisesta kohti koillista. Olin aamusta saakka väsynyt. Rantauduin yhden putouksen kohdalla vasemmalle reunalle. Seurasi jakso jyrkkäseinäisiä kanjoneita. Olin epätoivoinen etenemisen raskauden ja hitauden vuoksi. Katsoin vastarannalle ja kuvittelin näkeväni helpon tasaisen jäkälikkökankaan. Kirosin valinneeni vasemman puolen. Laskeuduin nyt ties kuinka monennen kerran. Loivempi piirteinen pohjoisrinne oli lumen peitossa liukastelin lumen reunaan ja jatkoin märistäkin märempään rinteeseen. Purot ja lätäköt täyttivät vaivaiskoivikon. Jalkaterät tunnottomina lähdin uudelleen kipuamaan. Alkoi sade. Nyt miestä koeteltiin. Kannoin lauttaa kokonaisena, joten fiksuna viritin sen katokseksi. Puin ohuen sadetakin päälleni ja istua kökötin repun päällä. Sade voimistui, ilma viileni nopeasti. Tunsin oleva pieni peikko Tatin alla. Sadetakki suojasi ja lämmitti ruumistani. Jalkaterät eivät saaneet suojaa, yritin heilutella kohmeisia varpaita. Käytin aikaa tankkaamiseen. Tutut kuivahedelmät ja nyt uutena taatelit maistuivat. Suolaisena lisänä oli edelleen juustoa jäljellä. Kaipasin ohuita salamitankoja, mutta en kertakaikkiaan saanut reppuun enempää pakattua. Hyvä näin, ajattelin. Voimakas sade kesti vain 40 minuuttia. Jatkoin tihkusateeseen, vai olikvatko pisarat puista lentävää kosteutta.

Hurjan tarpomisen lopussa palasin rantaan. Penkka oli ainakin viiden metrin korkuinen. Onnekkaasti löysin portaiden kaltaisen reitin aivan vesirajaan. Aurinko tunki ystävällisesti pilven välistä. Käytin tilanteen hyväkseni, ja laitoin pasta tulille. Kauempana näin synkän pilven. Harmikseni se tuntui lähestyvän. Roiskuttelin semi-valmiin pastan, tällaista pastaa saa vain seikkailu olosuhteissa. Aiemmin seikkailukilpailussa, lisäsimme ruokapussiin kylmää vettä ja laitoimme paidan alle muhimaan. Kova makaroni kyllä pehmeni mutta ei koskaan kypsäksi asti.  Söin rivin suklaata ja kiihkeällä vimmalla täytin kumilautan. Halusin veteen ennen mahdollista kaatosadetta. Puin päälleni ohuen sadetakin, jota olin paikkaillut useamman kerran Gorilla-teipillä. Kiitin kaikkia mahdollisia tahoja, että oli ottanut tämän mitättömän oloisen muovimytyn mukaani. Takki suojasi roiskuvalta vedeltä, piti alemmat kerrokset lähes kuivina. Ohuteensa vuoksi se oli hyvin kevyt, pieneen tilaan pakattavissa. Materiaalin ohuuden vuoksi takki oli herkkä repeämään. Onneksi tajusin sen jo ensimmäisenä päivänä ja aloin säännöllisesti tarkistamaan takin tilan päivän päätteeksi. Käytin sitä muutenkin säästeliäästi vain välttämättöminä hetkinä.

Tiputin lautan veteen ja taiteilin kivilipalta kyytiin. Suoritus oli hypyn kaltainen suoritus. Lautan leveys ja sitä kautta vakaus sallii tällaisen heittäytymisen kyytiin. Vänkäsin itseni oikeaan asentoon, kiinnitin aukkopeitteen ja meloin kovaan virtaan. Putous oikealla puolella syöksi vettä järjettömällä teholla. Myöhemmin paineella työntynyt vesi pullahti pintaan möyrivää voimaa uhkuen.

 

Hyvän matkaa melottuani, maasto alkoi taas muuttua. Korkeat laakeat tunturin reunustavat jokea. Olin saanut ennakkotietoa näiden tuntureiden välisestä solasta. Kartalla rannat näyttävät hurjan jyrkiltä ja nousevan suoraan vedestä. Todellisuudessa rannan ja tunturin rinteen väliin jäi leveä kaistale rantautumiseen. Tällä osalla jokea, rannat olivat puhtaita, vihreän matalan kasvuston peittämiä, kuin Skotlannin nummea. Hyvin harmonista ja kaunista.  Särön tähän maalaukseen tekivät surulliset Tunturi-toukkien syömät vaivaiskoivikot. Ne olivat kuin ydintuhon jäljiltä. Tuo toukka teki selvää jälkeä suurista aloista vaivoin ja pitkällä ajalla kasvaneesta puustosta.

Ennen kahden korkean tunturin väliin laskiessa ihailin komesarvista poroa syömässä vielä elossa olevien koivujen lehtiä. Heittelin sille vitsejä mutta poro ei paljon jutuistani piitannut.

Joki laski Uhca Ordoaivin ja Suolovarskaidin väliseen painaumaan, taittui pohjoiseen ja itään Bátnálaksen ja Stuorro Biŋalvárrin muodostamaan kapeikkoon. Virta oli erittäin miellyttävä, vain paikkapaikoin jouduin varmistelmaan turvallisuuttani. Viimein käännyin taas pohjoiseen ja kertaalleen kannetun putouksen jälkeen saavuin sopuisaan pitkään suvantoon. Oikealla reunalla vaikutti olevan houkutteleva tasanne harvassa koivikossa. Rantauduin ja huomasin paikan olleen muidenkin yöpyjien suosiossa. Viime käynnistä lienee pidempi aika, sillä kivistä kyhätty nuotion suojassa kasvoi pitkälehtisiä kasveja. Nuotiopaikan ympärille oli asetettu istumista varten kiviä.

Telttapaikka oli kovaa maata, mutta erinomaisen tasainen. Viimeinen yö näillänäkymin. Säätieto, jota kahden päivän välein tilasin satelleettipuhelimella ennakoi sadetta. Kesämyrskyä. Kiinnitin kaikki nurkat, liepeet ja kiinnitysnarut. Upotin vaarnat syvälle ja pingotin teltan soivaan kuntoon. PING! Sanoi naru, kun sitä näppäsin. Olin tyytyväinen aikaansaannokseeni. Telttapaikka oli täydellinen leiriytymiseen ja myrskyn vastaanottamiseen.

Ilta oli kaikinpuolin miellyttävä, tuuli tyyntyi ja aurinko pilkisti pilvien ja joen takana seisovan tunturin välistä. Hetken päästä aurinko laskeutui tunturin taakse ja kipuaisi kohta taas ylöspäin.

Kömmin telttaan ja tunsi keveyttä olossani. Tietoisuus tämän olevan todennäköisesti viimeinen yö teltassa hilpeytti mieltäni.

Havahduin paksusta unesta, tuuli pieksi ympäriinsä ja samalla riepoi telttaa. Keskussalkona toimiva vaellussauva taipui kiihtyvien puuskien tahtiin. Pelkäsin teltan romahtavan ja kastuvani raivokkaasti rummuttavien  pisaroiden lävistäessä löysäksi valahtaneen kankaan Avasin sisäteltan ja pidin toisella kädellä kiinni keskisalosta. Tuntui turvallisemmalta. Makasin silmät kiinni ja keskityin tukemaan telttaa. Pian rentouduin ja vakuutin itseni ajatuksella, ettei myräkkä telttaa kykene kaatamaan.

Heräsin tyyneen aamuun, oli sumuista. Sade ja tuuli olivat jatkaneet matkaansa jonnekin muualle. Teltta oli sisältä täysin kuiva, olin säästynyt kylmältä suihkulta. Sain hyvän varmistuksen majani tukevuudesta ja käyttökelpoisuudesta kovemmassakin kelissä. Tiivistämäni saumat pitivät mainiosti.

 

"Teltta myydään ”halvemmalla” hinnalla sillä perusteella, että ostaja tiivistää itse kaikki saumat. Tein tuon tiivistyksen teltan mukana lähetettävällä siliconliimalla. Kerrostalon parvekkeella suhrasin yhden kesäkuisen illan teltan kimpussa. Hankalaksi työn teki parvekkeen pienuus. Jouduin tämän tästä muuttamaan hankalasti pystymmän teltan asentoa, jotta pääsin saumaamaan sen joka puolelta. Mitä ilmeisemmin olin onnistunut löytämään kaikki tiivistettävät kohdat."

 

Puin kosteat vaatteet ja läpimärät kylmät sukat ja kengät. Toimin ripeästi, halusin nopeasti liikkeelle. Juoksin alajuoksun suuntaan, toisaalta tarkistamaan seuraavaa koskea, toisaalta lämmittääkseni hyistä ruumistani.

Melonta alkoi pirteällä koskiosuudella, ei mitään mahdottumuutta kuitenkaan. Rantauduin joitakin kertoja varmistaakseni turvallisuuden edessäpäin. Ilmeisesti enin määrä putouksista oli takanapäin.

Tiesin reittisuunnitteluni perusteella paika, jossa tulisin vielä kohtaamaan pitkän useamman putouksen sarjan.

Oletin lähestyväni tuota kokonaisuutta, arvoin taas rantautuakkoa vasemmalle vai oikealle. Molemmat rannat näyttivät hyviltä. Oikealla rinne oli jyrkempi, mutta ei jyrkänteinen. Ylempänä olisi kartan mukaan jonkunlainen polku-ura. Vasemmalla puolella oli houkutteleva tasainen rantakaistale ennen kuin rinne nousi jyrkästi ylös. Valitsin vasemman puolen. Tasainen rantapenkka oli pehmeän heinikon peittämä. Aavistelin sen keskellä olevan kapean hieman avonaisemman uran, muinoin kulkeneen polun. Päätin vetää lauttaa perässäni. Pehmeässä heinikossa se ei rikkoontuisi ja toisaalta tunsin vahvaa väsymystä. Ajatus kantamisesti tuntui vastenmieliseltä.

Etenin kilometrin verran, kapea reunamaa päättyi terävään niemeen. Niemen takaa pilkistivät jyrkät irvokkaat kalliot. Kirosin ääneen. Nyt vastaranta näytti taas pehmeältä matalaruohoiselta niityltä, jonka poikki olisi ollut helppo kirmata. Olin tyytymätön valintaani ja surkuttelin kohtaloani.

Enkö osaa tehdä mitään oikein, miksi olin niin tyhmä, että tulin tänne vasemmalle rannalle? Kaikki tällaiset ajatukset kielivät väsymyksestä ja nälästä. Söin vielä jäljellä olevia eväitä.

Keräsin varusteeni ja voimani. Nousin viistoon rinteeseen. Metsä oli kaunis pitkien Haapojen muodostama. Maa oli matalan kasvuston ja sammaleiden peittämää pienten kivien muodostamaa kivikkoa. Liukastelin rinnettä loivasti ylöspäin. Jouduin lepäämään usein. Välillä punnersin  lautan ja repun kaatuneiden puiden lomitse. Täyttä kuntopiiriä alusta loppuun.

Saavuin hienostuneesti leikkaantuneiden kalloiden äärelle. Seudulle tyypillisiä ”hyllyjä” oli eri korkeuksissa. Valitsin tasanteen summamutikassa, kävelin umpikujaan ja palasin takaisin. Valitsin seuraavaan samoin tuloksin. Liukastelin pitkin kallioita, kiipesin seuraavalle hyllylle, mutta aina tuli vastaan liian korkea. En uskaltanut kiivetä niitä, otteen lipeäminen voisi tarkoittaa 10 metrin pudotusta lohkareikkoon. Seikkailin tässä labyrintinssä varmaan kaksi tuntia. Tajusin, että minun on pakko palata takaisinpäin ja nousta huomattavasti korkeammalle.

Viimein ylös päästyäni maasto alkoi muuttua lempeämmäksi. Tasainen matalapuustoinen kangasmetsä tarjosi turvallisen mukavan paikan liikkua. Joki oli yhtäkkiä kaukana oikealla, ehkä reilun puolen kilometrin päässä. Sen ääntä tuskin kuului. Kaarsin oikealle joen mukaisesti. Heikkoja polkuja meni pitkin rantoja. Liikkuminen oli helppoa. Tarkastelin penkan päältä joen mutkasta taaksepäin. Näin erittäin korkean putouksen. Oletin sen oleva vihonviimeinen. Sain varmistuksen laskeuduttuani joen äärelle. Törmäsin rannalla telttaleiriin ja kalastajiin. Juttelin yhden kanssa joesta ja kalaonnesta. Kaveri oli kuulemma saanut eilen aimovonkaleen. Tiedustelin joen tilaa ja rakennetta tästä eteenpäin. Hän ei tarkemmin tiennyt, mutta sanoi, että viimeöisen myrskyn jäljiltä joen vesimassa oli vähintään kaksinkertaistunut. Hän neuvoi minulle mukavan tänne johtavan polun sijainnin. Kiitin häntä ja jatkoin matkaa.

Virtaus näytti todella voimakkaalta, kuvittelinko sen vai oliko tuo kalastaja oikeassa? Päätin kuitenkin jatkaa polkua ja aika-ajoin poikkesin rantaan tarkistamaan tilannetta. Etenin pari kilometriä, kun tajuisin, että ei joki tästä helpommaksi muutu ja palasin virtaan. Lauttaa puhaltaessa itikat riemuitsivat hikipäässä huhkivasta samoilijasta.

Melonta sujui mukavasti, olin varmaan osittain turhaankin arkaillut veteen palaamista. Leveä vesistö tarjosi riittävästi tilaa väistellä pinnan alla törröttäviä kiviä. Joki laski tasaisen vauhdikkaasti, eikä pieniäkään putouksia  ilmestynyt reitilleni. Joki taittui jyrkästi oikealle ja  tasaantui miellyttäväksi suvannoksi. Vasen ranta oli soutuveneitä täynnä. Tajusin, että nyt olisi tiedossa toivomani rauhallisempi osuus.

 

Kartalla joki kiemurteli kuin käärme, virtaus oli rauhallista välillä lähes olematonta. Sokkeloinen suistomaa oli hankala suunnistaa. Pieniä lahtia, niemiä ja saaria täplittivät kivan näköiset kesä/talvimajat.  Onnistuin melomaan totaalisesti harhaan. Oli kummallista tajuta, että etelä ja pohjoinen olivat vaihtaneet paikkaa. Suuntasin oikeaan välikköön, voimistuvan äänen perusteella ymmärsin rauhaisan osuuden päättyvän.

Alkoi todellinen loppuhuipennus.  Joki valui vesimäärästä huumaantuneena levenä ja vuolaana. Välillä keskellä sijaitseva saari jakoi virran kahdeksi tasavertaiseksi mahdollisuudeksi. Nopeasti tein päätöksiä pelokkaan huvittuneena omaan ”asiantuntemukseeni”.   Rantavedessä kahlanneet pitkälahkeiset värikkäisiin ruutupaitoihin pukeutuneet kalastajat vilistivät ohitseni. Jännitti todella paljon, sillä rantautuminen olisi vaikeaa.  Hyvin pusikkoiset penkat eivät houkutelleet kävelyyn.  Mutkan lähestyessä opin pian siirtymään aivan rannan tuntumaan. Pystyin melomaan hitaasti rantapusikossa ja ohittamaan liian hurjiksi luokittelemani kohdat. Koskia jatkui ja jatkui, toivoin niiden jo päättyvän. Erään mutkan takana avautui suora, jonka päätteenä valkoinen vesi pärskyi korkealle läpi koko joen leveyden. Meloin nopeasti vasempaan reunaan. Epäonnekseni todella jyrkkä korkea hiekkapenkka nousi tästä kohtaa. Rantautuminen oli vaikeaa, kasvustoa oli niukasti ja virran imu voimakasta. Huojahdin penkalla vedestä selvittyäni. Nousin rinteen nelivedolla. Päätin viedä ensin repun ja melan, sitten palaisin hakemaan lautan. Voimat eivät riittäneet raahata koko arsenaalia yhdellä kertaa. Harjun päällä lepäsin ja suunnittelin jatkoa. Hain alaspäin mennessä helpotusta lähestymällä rantaa kahteen suuntaan viistosti mutkitellen. Soraa ja kiviä varisi alas kohti jokea. Takerruin puihin, joita siellä täällä rinteessä kasvoi. Mielenkiintoisesti pungin itseäni metri metriltä lautta toisessa kädessä ylöspäin. Varoin horjahttamasta ja joutumasta paiskaamaan lautan jotain terävää tai kovaa vasten.  Eikö tämä koskaan pääty? Ajattelin epäuskoisesti.

Ylhäältä matka jatkui kompassisuunnalla, soistuvassa maassa pajuja ja koivuja sisältävä metsä vei minut takaisin joelle. Kahlasin vyötäröä myöden harvassa rantapajukossa. Varsinainen joki oli 20 metrin päässä. Vesi virtasi tässä normaalisti kuivaksi maaksi luokitellulla kaistaleella vahvasti. Kiviä oli runsaasti. Melonnan aloittaminen oli vaikeaa, virta painoi minua kiville ja pusikoihin. Olin läpimärkä lopulta virtaan päästyäni. Ralli jatkui vielä ainakin viisi kilometriä. Hiukan jo helpotti, ja vaikka vettä oli runsaasti matalikkoja ilmestyi reitille. Pidin itseäni onnekkaana, että olin melomassa sateisen yön jälkeen. Kuivemman jakson aikana loppujoen melominen vaikeutuisi huomattavasti sen mataluuden vuoksi. Alitin joen yli viritetyn riippusillan ja lähestyin määränpäätä.

Tervehdin kahta kalastajaa ja kurvasin joen oikealle reunalle. Henkäisin syvään. Olin maalissa. Saavuin joen ja meren yhtymäkohdassa sijaitsevaan Stabbursdalen Resort-  leirintäalueeseen.  Loppuaika 8 vrk 3 h 17 min.

 

Hollantilainen rouva oli kävelyllä ja tervehti minua rantautuessani. Hän kauhisteli näkemäänsä virran voimaa. Olisitpa nähnyt mitä tuolla todella tapahtui ; ajattelin ja hymyilin. Sain häneltä tiedon leirintä-alueen reseptionista ja marssin sinne määrätietoisen riemukkaasti. Ennen sitä tämä rouva pisti minut järjestykseen ja ohjeisti minne melontavarusteeni tulisi jättää, etteivät ne olisi kenenkään tiellä. Tervetuloa ihmisten ilmoille.

Varasin mökin, saunan ja ostin neljä tölkkiä olutta. Nyt oli aika juhlia ja levätä.

Saunan ikkunasta jokea tuijottaessani koin ulkopuolisuuden tunnetta. Hetkeä aiemmin oli yhtä tuon virran ja ympäröivän luonnon kanssa. Nyt nopeasti vieraantuneena tuosta kaikesta istuin hieman surumielisenä, toisaalta hyvästä olosta täyttyneenä saunan lauteilla.

Mietin mitä vastaisin retkestäni kysyvälle ihmiselle. Ensimmäistä jokea en suosittelesi oikeastaan kenellekään PR-melojalle. Patikkaosuus tuntureilla kapeita järviosuuksia meloen, oli nautintoa parhaimmillaan. Toinen joki oli eräänlainen miehuuskoe, niin sanoisin. Minulla ei ollut eikä ole mitään tarvetta ”todistella” suoristuskykyäni, mutta joki oli todella todella vaativa. 34 putousta, kymmeniä kilometrejä koskia, jyrkät leikatut kallioseinät, kivikot muodostivat haasteen, joka oli hieno selvittää.