Wainamoisen Matkat

‹ Takaisin

 

 

 

 

Pyrenneiden helmi

 

Vietimme Juhannuksen vaeltaen Espanjan vanhimmassa kansallispuistossa, Ordesassa y Monte Perdidossa. Lähellä Ranskan rajaa sijaitseva kalkkikivivuoristoon kuuluva puisto tarjoaa lukuisia vaellusreittejä. Helpoimmat ovat tasaisia ja leveäpolkuisia ja sopivat monenkuntoisille, ja vaikeimmat vaativat hyvän fyysisen kunnon lisäksi hyvää tasapainoa ja korkeiden paikkojen sietokykyä. Puiston korkein kohta on Monte Perdido, 3355 metriä merenpinnan yläpuolella.

 

Puisto on perustettu vuonna 1918 ja siihen on liitetty lisäosia vuonna 1982. Puisto jaetaan neljään alueeseen; Valle de Pineta, Cañón de Añisclo, Valle de Escuiaini sekä Valle de Ordesa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ordesan laakso

 

Me aloitimme vaelluksen Valle de Ordesasta. Ennen retken alkua selvitimme, että voidaksemme majoittua  ylempänä vuorilla tarvitsemme varauksen telttapaikasta. Soitimme Gorizin vuoristomajaan ja varasimme alustavasti telttapaikan kolmeksi yöksi. Kansallispuiston alueella majoittuminen on maksullista tarkkaan määriteltyä toimintaa ja telttailla saa vain muutamissa paikoissa. 

 

Helteisenä päivänä lähdimme Torlan kylässä sijaitsevasta Rio de Aran leirintäalueelta autolla ja ajoimme Pradera de Ordesaan.  Paikka on suosituimman kävelyreitin alkupiste. Parkkeerasimme auton laajan kentän reunaan. Vaikka autoja oli kohtuullisen paljon, ei parkkipaikkaa ollut vaikea löytää.

Parkkialueen reunalta löytyvät kahvila, wc  sekä pieni myymälä, josta voi vielä viime hetkellä täydentää vesi-tai ruokavarastojaan.

 

 

 

 

                      

                               

 

 

Lähdimme reitille, joka seuraa Arazas jokea pitkin Ordesan laaksoa.  Korkea euroopanpyökkimetsä, joka voi kasvaa jopa 50 metriä korkeaksi, suojasi meitä kovimmalta auringolta vasemmalla ja oikealla nousevat mahtipontiset laakson seinämät syvällä kihisevästä joesta.  Tasaisemmin ja loivasti ylöspäin vievä leveä hiekkapolku jatkuu aina Cola De Caballon (hevosen häntä) vesiputoukselle saakka. Nimensä putous on saanut  hevosen häntää muistuttavasta muodostaan. Rauhallisella tahdilla Hevosen hännän voi saavuttaa noin kolmessa tunnissa. Reitti on vaikuttava, paikoitellen portaiden kaltaisesti laskeutuva joki muodostaa altaiden ja  pienempien vesiputousten ketjun. Välillä vesi syöksyy  kadoten syvälle kapeauumaiseen rotkoon. Polku seuraa välillä jokea hyvinkin läheltä ja upeimpiin kohtiin on rakennettu kiviterasseja, josta jokea voi paremmin ihailla.

 

 

 

Laakson kuningattaret

 

 

Tunnelma oli levollinen, muutamia perhekuntia liikkui polulla ilman suurempia kantamuksia.  Juuri ennen laakson perälle saapumista, aukesi luonnonniitty leveänä. Lehmät laiduntavat täällä ja märehtiessään seurasivat laiskasti meidän liikkeitämme kohti vesiputousta. Oli hyvin kaunista, Pyrenneitten ramondat, sinikellot, kurjenpolvet, liljat ja monet muut kukat taustanaan dramaattisen jyrkkäpiirteiset harmaan, keltaisen ja ruskean kerrosten muodostamat seinämät loivat mitä upeimman kontrastin. 

Saavuimme laakson perälle, jossa Cola de Caballo sijaitsee.  Täällä yllätimme isomman joukon ihmisiä valokuvaamassa ja nauttimassa eväitä samalla ihastellen veden liikettä.

 

Vain muutamat vaeltajat olivat meidän lisäksemme suuntautumassa ylemmäs puiston alueelle. Suurin osa retkeilijöistä kääntyvät täältä takaisin. Katselimme hieman epäuskoisesti kalkkikiviseinämää ja mietimme mistä ihmeestä tuonne ylös menee karttaan merkitty polku. Tutkimme karttaa yhä uudelleen, sillä sen mukaan mitään järkyttävää kiipeilytaitoa vaativaa seinäreittiä ei pitäisi olla edessämme. 

Lähemmäs päästyämme kivinen polku alkoi hahmottua, ja todellinen nousu alkoi. Seuraavan kahden kilometrin aikana nousimme reilut 700 metriä. 

Polku oli alussa pienistä kivistä koostuva, kivet pyörivät jalkojen alla ja vaikeuttivat ylöspäin liikkumista. Rinteen jyrketessä yhtenäisempi rosoinen kalliokko alkoi. Polku teki tiukkaa S-mutkaa ensimmäisen kilometrin aikana. Tämän jälkeen jyrkin osuus oli selvitetty. Nousu jatkui nyt heinien, sammalien, jäkälien ja varpujen ympäröiminä. Siellä täällä pilkottivat jyrkänteet tahdittivat kaunista kokonaisuutta. Maasto oli avaraa ja toi muistoja tuntureiden niukkakasvuisesta tunnelmasta. 

 

Olimme yllättävän väsyneitä saavutettuamme Gorizin vuoristo- ja pelastusmajalle. Kilometreillä ei voi kehua, mutta varusteiden kantaminen tänne ylös jyrkkää polkua pitkin ei ole tuttua Etelä-Suomessa liikkumista harrastavalle. 

 

 

 

Gorizin vuoristomaja

 

 

Paikka on upea, Gorizin etupihalla olevalta terassilta avautuu näkymät takaisin Ordesan laaksoon. Täältä ylhäältä kokonaisuus hahmottuu paremmin. Toisella suunnalla alueen korkein kohta, Monte Perdido väijyy jossain pilvien takana 3355 metrin korkeudella.

Gorizin vuoristomaja on kivestä rakennettu, palveluiltaan lähes hotellin tasoa. 2200 metrin korkeudella sijaitseva tukikohta on erittäin suosittu osittain sijaintinsa vuoksi. 

Monet alueen huipuille johtavat reitit kulkevat tämän paikan kautta. 

Vaeltajat käyttävät majaa vaeltaessaan pidempiä reittejä esimerkiksi Ranskasta Espanjan puolelle ja päinvastoin. 

Gorizin vuoristomaja on auki ympäri vuoden.

 

 

 

                       

     Huoltohelikopteri

 

 

 

 

Voit halutessasi varata makuupaikan isommasta huoneesta. Tällöin jaat tilan 9 muun vaeltajan kanssa. Majalta on vuokrattavissa telttoja ja muita retkeilytarvikkeita pois lukien makuupussi. Majan työntekijät opastavat reittien valinnoissa ja antavat mielellään neuvoja  alueeseen liittyvissä asioissa. Tarkat säätiedot ovat yksi tärkeimmistä palveluista.

Ravintolasta löytyy tarjontaa monenlaiseen tarpeeseen. Ruokalistalta löytyy helposti munakasta tai vaikka hampurilaisateria. Erikseen tilattuna on mahdollista saada aamupala, lounas tai päivällinen. Ennakkovaraus on välttämätön, sillä ruokatarvikkeita on rajoitetusti, eikä minkäänlaista hukkaa haluta aiheuttaa. 

 

Majassa on WC sekä suihkutila. Erillinen keittiö omille keittimille sekä vesipiste.

 

Saimme vastaanotosta selville telttailun säännöt. Teltan saa pystyttää tunti ennen auringon lasku ja se täytyy olla pois pakattuna aamulla tunti auringon nousun jälkeen. Tämän välisenä aikana teltta ei saa olla pystytettynä. Telttapaikan voi varata enimmillään kolmeksi peräkkäiseksi yöksi.

 

Maksettuamme telttapaikat saimme hintaan sisältyvät suihkupoletit, 1/päivä. Suihku kestää tasan neljä minuuttia. Kun kuulimme tästä aika tuntuu kovin lyhyeltä, mutta jo ensimmäisenä iltana suihkussa huomasimme ajan olevan näissä olosuhteissa jopa liian pitkä. Tottakai ymmärsimme veden käytön rajallisuuden. Enemmänkin olimme positiivisesti yllättyneet ylipäätään tällaisesta mahdollisuudesta. 

 

 

                                  

 

 

                                                           

 

 

 

 

Hyvästit helteille

 

Ensimmäinen ilta teltassa ja suloisen lämmin sää sai väistyä. Ukkonen iski alueelle tuoden reippaan sateen ja vieden lämpimän ilman jonnekin toisille seuduille. Onneksi nopeatempoinen myräkkä kesti vain reilun tunnin. Ehdimme laittaa teltan juuri ensimmäisten pisaroiden valuessa taivaalta. Pystytimme teltan ennen luvattua määräaikaa, mutta olosuhteiden pakosta. Märkään maahan sisältäkin kostean teltan pystyttäminen olisi ollut kurja aloitus ensimmäiselle yölle. 

 

 

 

 

 

 

                          

                                                                                   Hätä WC

                                                              

 

 

 

 

llalla kokkailimme vielä pussiateriat sisällä keittiössä. Ruokailimme ruokasalissa majan järjestetyn illallisen jälkeen. Lisäksi oliiveja, juustoa sekä ravintolasta ostettu punaviini. Täällä ei mitattu viiniä senttilitroina, vaan tavalliset ruokalasit täytettiin ääriään myöden. 

 

 

 

 

Vuoren valtiaat

 

Aamu valkeni suloisen auringonnousuun. Pilvetön taivas tervehti meitä kömpiessämme teltasta. 

Pakkasimme teltan kaksi tuntia liian myöhään. Emme laittaneet herätystä, joten nukuimme hyvät ja runsaat unet. Huomasimme joitakin telttoja pystyssä meidänkin jälkeen. Majan työntekijät eivät kuitenkaan asiaan puuttuneet millään lailla. Espanjalainen ottaa asiat rennosti.

Aamupalan jälkeen pakkasimme varusteita ja eväitä. Tavoitteena Monte Perdidon valloitus. Tämä Euroopan 5. korkein vuoren huippu olisi kävellen valloitettavissa. Säätiedotus lupasi pilvipoutaa ja kohtuullista tuulta. Ei sadetta tai ukkosta.

Reitti oli kohtuullisen hyvin merkattu, pieniä eksymisiä tuli suuria lohkareita sisältäneellä osuudella. Täällä värimerkinnät hukkuivat sokkeloiseen kivikkoon ja parhaiten oppaina toimivat vaeltajien keräämät kivikeot reitin varrelle.

 

Ennen Lago Heladoa (jäätikköjärveä), jonne matkaa majalta oli 2,5 tuntia tuli vastaan Ranskasta tulevia vaeltajia. Monte Perdidon päälle menevä reitti risteää järveltä 90 asteen kulmassa kohti huippua. Nousu jyrkkenee ja vihreä kyltti varoittaa reitin vaarallisuudesta. Järveltä suoraan jatkuu reitti Ranskan puolelle. Siirtyminen täältä Ranskaan ja päinvastoin on myös suosittua vaeltajien keskuudessa. Aivan Ranskan rajalla ja välittömässä läheisyydessä on vuoristomajoja, osassa henkilöstöä osa autioita.

 

      '              

                                                                                                                                                             Paikoitelle jyrkähköä

 

 

 

Pian nousimme kanamunan muotoa muistuttavaa kalliokokonaisuutta ylöspäin. Rosoinen kallio antoi hyvän pidon jaloille ja käsille. Tuuli voimistui ja vaikka välitöntä putoamisen vaaraa ei ollut, avara paikka loi pelottavan tunnelman. Kapean sola vasen puoli oli lumen peitossa. Kalliokko vaihtui irtokivikoksi ja sola kapeni tunneliksi. Se puristi tuulen  ja vahvassa myötätuulessa kipusimme huipulle. Yllätykseksemme ylhäällä oli tuuletonta. Sanomattakin selvä, että maisemat olivat huikeat.  Onneksemme ilma oli kirkas joka suuntaan. Pidimme evästauon kivistä rakennettuun tuulisuojaan nojaten. Korkealla lentävät linnut liitivät siivet suhisten ohitsemme. Kyseessä saattoi olla partakorppikotka, griffonkorppikotka tai maakotka, joka on merkittävin alueen saalistaja. Olimme hetken taivaan katolla.

 

 

 

 

 

                          

                                                                                Partakorppikotkakoka?                                  3335 m

 

  

 

 

 

Alaspäin mennessä nojasimme kädet avoinna voimakkaaseen rinnettä nousevaan vastatuuleen. Kuoritakki toimi leijan tavoin. Liu’uimme perunankokoisilla kivillä vuorattua rinnettä rohkeasti alaspäin aina lumirajalle saakka. Päätimme oikaista lumista kanjonia pitkin, sen sijaan, että nousisimme takaisin kananmunan kaltevalle pinnalle. Lumi kantoi vielä, vaikka lämpötila oli pitkälti yli 20°C. 

Vastaan tuli muutamia pariskuntia, jotka vaikuttivat väsyneiltä. Kerroimme heille reitin sijainnista ja vallitsevista tuuliolosuhteista.

 

 

 

 

Varsinainen viheltäjä

 

 

Hyvän matkaa edettyämme, kuulimme taas kimeitä vihellyksiä,                                                  

 

       

 

tähysimme taivaalle, mutta turhaan. Nyt tajusimme äänten lähteiden olevan murmeli. 

 

Tuo hauskasti pystyssä seisova eläin on oravien heimon sukua.

 

Murmeleiden sukuun kuuluu 15 lajia.

 

Ne elävät yleensä yhdyskunnittain maan sisään kaivamissaan                                     

käytävissä ja vaipuvat talvella horrokseen.

 

Vaaran nähdessään murmeli ”viheltää” varoittaakseen muita eläimiä.

 

Vajaan kuuden tunnin jälkeen palasimme Gorizin majalle. Ruokailimme ja joimme kylmät oluet. Työntekijä kertoi seuraavaksi yöksi luvattavasta taas ukkosta. 

 

                                                                                                                                   

 

 

 

 

 

Päivällinen huutoäänestyksellä

 

 

Olimme varanneet illallisen majan ravintolasta. Päivällinen alkoi tasan 19.00. Ruokasali oli täynnä vaeltajia. Melua kuin ala-asteen ruokalassa. Epätietoisina ahtauduimme pöytään, johon meidät osoitettiin. Pöydän päähän sijoitetut alkukeittokulhoista tarjosimme itsellemme kikhernekeittoa. Skandinaaviseen hiljaisuuteen tottuneina päätimme siirtyä ulos terassille. Täällä oli mukavampaa ja istuintilasta kyynärpää taktiikalla taistelua ei tarvittu. Haimme pääruoan; possu kermakastikkeessa perunoiden kera, sekä jälkiruoan sitruunavanukkaan ja palasimme takaisin ulos.

Ruokailun jälkeen menimme telttailualueeksi varattuun rinteeseen etsimään sopivaa majoituspaikkaa. Sen löytäminen ei ollut aivan helppoa, rinteen jyrkkyys ja kivisyys vaikeuttivat tasaisen paikan löytymistä. Yritimme päätellä ukkosen vaikutuksia teltan paikkaa valitessamme. Löysimme kivistä kasatun tuulimuurin ja sopivan loivasti viettävän kohdan. Kaatosateen mahdollisesti tuoma vedenmäärä olisi hyvä saada valumaan rinnettä pitkin pois teltan alta. 

 

 

Salamavalojen loisteessa

 

Uuden vuorokauden ensimmäisellä tunnilla rävähti. Havahduimme jyrinään ja yltyvään tuuleen. Samassa vesi aloitti piiskaavan rummutuksen teltan päällyskankaaseen. Vietimme räiskyen räjähtävien salamavalojen loisteessa seuraavat viisi tuntia. Makasimme teltassa ilmatäytteisten patjojen päällä. Vesitiiviit reput suljettuina seurasimme mahdollista vedenpaisumusta teltan alle. Vaimoni oli turvassa kainalossani. Ajattelin, etten voi enempää asian eteen tehdä. Ennen nukahtamista visioin pienen telttamme sijaintia tässä valtavien vuorten labyrintissä. Todennäköisyys salamaniskun kohteena kutistui olemattomaksi. Väsähdin ukkosen pauhusta huolimatta ja nukahdin.

 

Aamukuudelta havahduin valonkajastukseen. Oli hiljaista ja tyyntä. Makuualusta ja makuupussi olivat kuivat.  Olimme selvinneet railakkaasta ukkosesta. Raukeana käänsin kylkeä ja nukahdin uudelleen. Myöhemmin vaimoni kertoi valvoneensa kauhuissaan koko viiden tunnin kestoisen myräkän ajan, hän oli varma siitä, että kohta tulisi hirveä vesitulva, joka veisi meidät mukanaan alas vuorenrinnettä ja putoaisimme rotkoon, jossa paiskautuisimme murskaksi 700 metriä alempana olevaan viehättävään laaksoon.

 

 

 

 

 

               

                 Rinteiden taiturit                                                                                                        Sierra de la Custodian huiputus

 

 

 

 

 

Kolmantena päivänä teimme vaelluksen vuoristo-opas Ricardon vinkkiä noudattaen. Nousimme läheiselle Sierra de la Custodialle. Päältä avautuvat kuvaamattoman kauniit maisemat yli Pardidan laakson etelään päin, ties kuinka kauas saakka. Tämä Gorizista etelään sijoittuva alue on vuoristohiihtäjien suosima. Näennäisessä loivapiirteisyydessään vähemmän vaarallinen ja teknisesti helpompi. 

 

Alueeseen voi myös tutustua järjestetyillä vuorihiihtomatkoilla, joita vetävät alueen hyvin tuntemat ja kokeneet hiihto-oppaat. Useamman päivän vaelluksen aikana majoitutaan Ranskan ja Espanjan välisen rajan molemmin puolin miehitetyissä vuoristomajoissa. 

 

Viimeinen yö ylhäällä oli rauhallinen. Aamiaisen jälkeen pakkasimme ja palasimme tuloreittiä takaisin hevosen häntä putoukselle. Täällä ihmisten paljous haihdutti nopeasti taian, jonka ylempi vuoristo meihin loi. Oli kesäkuun loppu ja espanjalaisten ja muun Euroopan lomat olivat vasta edessä. Silloin väkeä tungeksii, suorastaan pursuaa joka puolella ja idea rauhallisesta luontoretkestä katoaa ihmispaljouteen.

 

Suosittelemme vaellusta Pyrenneillä juuri varhaiseen kesäaikaan. 

 

 

 

Aamupala Gorizin henkilökunnan kanssa

 

 

 

 

 

                                                         

                                                      Varusteluhuoltoa vaelluksen jälkeen                       Juhlaillallinen 

                       

 

                         

 

                                       

 

                                                   

 

                                                                            Huolta ja huolettomuutta