‹ Takaisin

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

       

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

         Anterin pyöräparkki

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Matkustus itä-lappiin

 

 

1.4. Lensin Ivaloon. Siellä ystäväni Jykä haki minut kentältä ja ajoimme hänen kotiinsa Saarisellälle. Tulin pohjoiseen hiihtääkseni UKK-kansallispuistossa kahdeksan päivää.

 

Hiihtovaellusta suunnitellessani viehätyin ajatuksesta nopeasta ja vaivattomasta siirtymisestä pohjoiseen. Tutkin yöjunavaihtoehtoa, mutta suoraan sanottuna lentäminen oli selvästi edullisempaa. Lentämisen valikoitumisen jälkeen tuli selväksi, että ahkio jäisi tällä kertaa varastoon ja tarvittavan materiaalin kuljettaminen tapahtuisi repussa. Aikanaan ensimmäisellä hiihtovaelluksella kannoin varusteita rinkassa, silloin ajattelin, että jos tästä reissusta selviän, en enää koskaan suostu painavaa kantamusta selkääni laittamaan.

 

 

Varusteiden pakkaaminen

 

Ensimmäisenä kävin ostamassa kalavaa'an. Päätin vähentää painosta niin paljon kuin järkevästi olisi mahdollista. Ruoan osalta  noudatin nyrkkisääntöä; 1 kg ruokaa/vrk.  Punnitsin kaikki valitsemani ruoat ja päädyin melko tarkkaan tuohon 8 kg painoon. Varasin kuitenkin 2 x 350 cl rommia "lääkkeeksi", muuta ensiapuun liittyvää minulla ei mukana ollut.

 

Varusteista osan lainasin Jykältä ja sain pudotettua painoa erityisesti majoitteen ja makuualustan osalta. 45 litran reppu tuli täyteen ja loput varusteista pakkasin kuivapussiin ja kiinnitin sen repun alle. Kolmen pakkaus- ja kuivaharjoittelu kerran (kävelyä lumettomassa metsässä) jälkeen löysin toimivan kiinnityssysteemin.

 

Lopullinen repun paino keikkui 17 kg - 18 kg välimaastossa. Jykä sanoi: " Tuollainen reissu pitäisi voida suorittaa 13 kg repulla." Hetken mietittyään hän lisäsi: "Varsinkin jos ei syö paljon." 

 

 

Raja-Jooseppi - Anterinmukkan laavu

 

Aloitin vaelluksen Raja-Joosepista 2.4. aamupäivän viimeisillä hetkillä. Aurinko paistoi ja lämmitti,  lämpötila oli kivunnut 9,6°C asteeseen. Lumi oli varjottomissa kohdissa hyvin pehmyttä ja suorastaan märkää. Ensimmäisen päivän seurasin kelkkauraa. Sukset luistivat raskaasti ja eteneminen tuntui työläältä. Reppu painoi ikävästi hartioita, olin varma että sinne oli salaa lisätty myllynkivi. 

Laitoin orastavaksi tavoitteeksi 36 km päässä sijaitsevan Anterinmukkan autiotuvan. Seitsemän tuntia myöhemmin saavuin Anterin pyöräparkiksi kutsutun laavun kohdalle. Tunsin suurta houkutusta jäädä siihen yöksi, samalla kun pää taisteli ajatuksesta loppuun jatkamisesta ja voitosta päivän haasteista. Päätin jäädä laavulle ja olin päätökseeni hyvin tyytyväinen. 

 

Asetuin laavulle taloksi, sytytin nuotion, lämmitin vettä rommin jatkeeksi ja harjoittelin minulle tuntemattoman makuualustan täyttämistä. Olin varma, että joudun nukkumaan kovalla alustalla, sillä en millään meinannut ymmärtää venttiilin toimintaa. 

Täyttämisen lopulta onnistuttua, viritin telttakankaan laavun eteen mahdollisen tuulen suojaksi ja hiukan pimentämään tunnelmaa.

Muutamassa tunnissa olin valmis nukkumaan. Ujuttauduin kaikissa vaatteissa kahteen kesämakuupussiin. Molempien paino erikseen on noin 600 g. Yö meni mainiosti, sillä se oli ajankohtaan nähden lämmin. Lämpötila pysyi kaiketi koko yön plussan puolella. 

 

 

            

                                    Yön pimeitä kuvia

 

 

 

 

 

Anterinmukkan laavu - Anterinmukka ja melkein Anterinpää

 

 

Aamulla jatkoin kuusi kilometriä Anterinmukkaan. Autiotupa oli kerrassaan tunnelmallinen ja hartaan arvokas. Se kuiskii vaeltajalle: "Jää tähän viettämään yö kanssani."  Tuvassa söin toisen aamupalan ja lounaan samalla kertaa. Harmittelin, että näin hieno paikka ja minun täytyy vain jatkaa, koska oli todellakin liian aikaista lopettaa päivän hiihto. Silloin minulla välähti, että jospa tekisinkin päiväretken ja palaisin tänne yöksi. Olin varannut yhden varapäivän/välipäivän laskettuna suhteessa suunnittelemaani reittiin. Miksi en pitäisi välipäivää nyt heti? Ajatuksesta riemastuneena purin repusta majoitusvarusteet ja suuntasin Anterinpään tunturille. Tavoitteena oli käydä sen huipulla kääntymässä. Sitä paitsi lumen kantavuudesta ei ollut mitään varmuutta. Edellisenä päivänä sitä testailin ja sauva upposi lumeen kevyesti nojaten syvälle, ei minkäänlaista hankikantoa. Minulla ei myöskään ollut mitään kokemusta täkäläisen lumen tilasta ylhäällä puurajan tuollapuolen. Olin kuullut, että se on kovaa. Lähdin tekemään tiedusteluretkeä vallitsevista olosuhteista.

 

Lähdin tuvalta ensin kelkkauraa hiihtäen, pian käännyin metsän puolelle ja yllätyksekseni lumi kantoi riittävästi. Joitakin kertoja hitaasti noustessa onnistuin upottamaan toisen suksen syvälle märkään lumeen. Tuuli kovaa ja sen voima kasvoi sitä mukaa, kun puusto väheni. Alhaalla harvassa mäntymetsässä kevyt suihkinta vaihtui riepovaan vinkkaan ylempänä. Puurajalle saavuttuani, puin paksummat  talvivaatteet päälleni. Nousin hiljalleen ylöspäin, viistoon vasemmalle, käännös, viistoon oikealle. Tätä nousutekniikkaa tulisin käyttämään runsaasti seuraavan viikon aikana. Lähestyin Anterinpään päätä, kun synkkä pilvimatto ilmestyi taivaalle kaukaisten tunturien takaa. Katsoin sitä huolestuneena, jatkoin kuitenkin. Päivän valo muuttui nopeasti maidosta harmaaksi ja sumuisaksi. Lunta alkoi ripsiä nopeasti kiihtyvää vauhtia. Vihdoin tajusin kääntyä. 

Kaikki oli hetkessä samanväritöntä massaa, en erottanut mäen muotoja, mutta jotenkin heiluen ja horjahdellen selvittelin itseni alas tasaisemmalle tunturille. Jatkoin välittömästi metsään,  jonka nyt erotin sateen takaa. Lumi oli todella märkää. Ainut hyvä seikka oli, että nyt hiihdin myötätuuleen. Metsän puolelta löysin omat jälkeni ja palasin takaisin Anterinmukkaan. Alas hiihtäessäni pyrin tekemään loivaa nousureittiä ajatellen seuraavaa päivää. Alhaalla tuntui tyyneltä, aurinko ilmestyi taivaalle. Pysähdyin syömään ja katsoin kelloa: 15.00 , vieläkin liian aikaista majoittua ja, vaikka olo oli märkä, päätin nousta uudelleen lailla laulun hämähäkin. Nousin takaisin lumirajaan, siitä eteenpäin olisi hyödytöntä tehdä hiihtouraa huomiselle. Kovaan lumeen ei paljon jälkiä jäänyt ja nekin tuulen liikuttelema lumi pian peitti. 

 

 

          

Tippaleipäiaivot 

 

 

 

 

 

Hiihtelin taas alas ja nyt tuvalle saakka. Kävin ottamassa vettä läheisestä joesta. Ihastelin rannalla olevaa saunaa, joka oli käyttökiellossa. Tupakirjan kertoman mukaan ollut jo vuoden. Harmi, ettei sitä saatu korjatuksi. Nousin täyden sangon kanssa jyrkkää penkkaa, onneksi aiemmat kävijät olivat iskeneet lumeen "raput" monoillaan. 

Ihalin aurinkoista alkuiltaa, kun paikalle hiihti pariskunta. Kysyin heidän vointiaan ja mies vastasi: "En osaa puhua suomea" ja varsin sujuvasti. He olivat Tsekin kansalaisia. Jutustimme sitten englanniksi, sillä minun tsekin kielen taito on tarkalleen 1 sana. Osaan sanoa Pivo.

Anterinmukka on siitä poikkeava autiotupa, että siellä on paikalle muurattu kivitakka. Tsekit tekivät tulet ja tunnelman lisäksi iso takka lämmitti tuvan hämmästyttävän hyvin. Aamulla edellisenä päivänä läpikastuneet hiihtokengät olivat kuivat. 

 

 

Anterimukka - Muorravaarakanruoktu

 

 

Aamu oli tuulinen, keli vaihtui aamutoimien aikana useaan otteeseen. Pilvet lipuivat nopeaan tahtiin ja pudottivat kuivaa lunta sadekuuromaisen tehokkaasti, pian taas aurinko paistoi. Puuskainen puhuri pöllytti lunta ja mietiskelin hiihtoa paljaalla tunturilla. Eilisen kostean lumimyräkän jälkeen kastuminen uudelleen ei kiinnostanut. Pohdimme Tsekkien kanssa kelin kehitystä ja he epäilivät selvästi tuntureiden päällä hiihtämistä. Päätin kuitenkin yrittää, sillä pääsisin alas metsän suojaan tarvittaessa ja suhteellisen nopeasti. 

 

Huomasin ilokseni, että yöllä oli ollut pakkasta. Lumi oli kovaa ja helppoa hiihtää. Nyt virtaus oli myötäinen aina Anterinpään huipulle saakka ja siitä seuraavalle huipulle samaan suuntaan. Tein pitkin huippuja hevosenkengän muotoisen lenkin ja käännyin vahvaan vastaiseen tuuleen. Tarkkailin pilvien värejä kauas ja mitään tummaa ei ollut näköpiirissä. Noustessani kohti Muorravaarakan Purnuvaaraa yllytin seitsämän poroa makuulta. Ne nousivat epäilevän näköisesti ja lähtivät hitaasti edeltäni. Porot pysähtyivät monta kertaa katsomaan vieläkö niitä seuraisin. Ne katosivat tunturisarjaan kuuluvan lähimmän huipun taa. Jatkoin tasaista nousua ja samalla ihailin valon sävyjen vaihtumista  pyöreissä muodoissa. Kauas katsottuna maisema  muistutti Mongolian vihreitä silkkikukkuloita iltavalossa. Täällä kaikki oli enemmän ja vähemmän valkoista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Yksi poron pää kurkistaa menosuuntaan vasemmalta viistorinteen takaa, pian päitä ilmeistyi lisää. Ne olivat selvästi huolissaan yksinäisestä vaeltajasta. Päät katosivat, enkä tuota ryhmää enää nähnyt hiihtoni aikana.

 

Laskin alas tunturilta ja aloitin nousun Purnuvaaralle. Ennen huippua erotin jotain liikettä vasemmalta, kaksi lumipalloa pyöri vaihtaen suuntaa rinteen siluettia vasten. Ajattelin, että taidan olla jo aika väsynyt. Lumipallot paljastuivat riekoiksi ja ne pyrähtivät lentoon lähemmäs päästyäni.

Purnuvaaralle kivuttuani päivän nousut olivat ohi. Aloitin pitkän laskemisen ja pikkuhiljaa opin liukumaan suksien kapeillla nousukarvattomilla kanteilla. Silloin sukset liukuivat tasaisesti ja vauhdikkaasti, välillä nousukarvat tökkäsivät terävärakeiseen lumeen. Olin lentää naamalleni useita kertoja. Suunnittelin monta kertaa ottavani karvat pois suksista, mutta en sitä kuitenkaan toteuttanut. Pelkäsin, että jos ne eivät enää tartukaan riittävästi kiinni suksien pohjiin.

 

Varsinainen polku-ura Muorravaarakanruoktun autiotuvalle kulkee Tiuhtelmakurun kautta. Rinne näytti tuossa notkossa liian jyrkältä. Hiihdin sen ohi ja jatkoin alaspäin mutkitellen vaivaiskoivikossa. Kova jäinen ja pehmyt puuterilumi vaihtelivat. Alempana korkeassa harvassa männikössä laskeminen oli helpompaa, sillä uusi lumi oli levittäytynyt tasaisesti kovan pinnan päälle. 

 

Päästyäni pois avoimesta maastosta ja suojaan tuulelta, päätin lounastaa. Ylhäällä ei ollut mitään toivoa pidemmästä tauosta, sillä tuuli jäähdytti olon hyvin nopeasti. Söin vain helposti taskusta saamiani eväitä. Pysähdyin ja viritin keittimen ja valmistin retkipussiruokaa. Myöhäisen iltapäivän aurinko lämmitti suloisesti, tunnelma oli sanalla sanoen autuas. Matka alas jatkui ja jatkui. Yleissuunta oli selvä, mutta tarkempi suunnistus vaikeaa. Tupa sijaisee lumikurun ojan haarassa. Hiihtelin vauhdikkaasti loivaa rinnettä vasen-oikea tekniikalla ja silmäilin ympärilleni kuin pöllö, etten vain hiihtäisi yläpuolelta ohi.  Näin oli käydäkin, mutta onnekkaasti näin jonkin rakennelman oikealla ja päätin käydä kurkkaamassa paikan. Niin saavuin osin hyvän tuurin ansiosta suoraan autiotuvalle. 

 

Hain läheisestä purosta vettä, kun paikalle hiihti toinen pariskunta, tällä kertaa suomalaisia. 

Olin ehtinyt laittaa tulet kaminaan, joten tupa alkoi lämmitä nopeasti. Kuivattelimme kaikki kolme vaatteitamme ja hieman vertailimme päivän hiihtokokemuksia. 

Seurasin mielenkiinnolla pariskunnan touhuja. Rouva aloitti keittiöshown. Hänellä oli jos jonkilaista purnukkaa, termosta ja kattilaa. Vauhdilla ja vimmalla hän valmisti ruoat, sopat, mehukeitot ja teet. Täytti lautasta, kippoa, termosta ja pakkia tätä ja seuraavaa päivää varten. Varsin tehokasta ja määrätietoista toimitaa. Samaan aikaa herra istui pöydän äärelle, silmäili kartoista tulevia reittejä. Naputteli silloin tällöin lukemia GPS-laitteeseen. Kohta he rauhoittuivat syömään. Odottelin pankolla makoillen ja ruokailin heidän jälkeen. Ruoan jälkeen he jatkoivat tiskishowllla, tiskaten tehokkaasti suuren määrän likaamiaan astioita. Minä tiskasin heidän jälkeensä kupin ja lusikan.

 

 

Muorravaarakanruoktu - Sarvioja

 

 

Aamulla jatkoimme kukin omille reiteille. He suuntasivat Pälkkimäojan laavulle ja minä Pirunportin kautta Ukselmapään päälle. Siellä tekisin suunnitelman jatkosta, joko lyhyempää reittiä Paratiisi-ja Ukselmakurun välistä harjannnetta Hattupään tai Lumipään kautta Siliänselkää pitkin kohti Sarviojaa. 

Sää oli mitä mainioin, tosin reipas tuuli jatkui. Aurinko paistoi ja taivaalla liikuskeli harva joukko pehmeitä ja vaaleaita, harmittoman oloisa pilviä. 

Pidin nousukulman helposti hiihdettävänä ja nousin metsäistä rinnettä siksakkiin varoen hikoilemasta. Näin hiihdettynä matkaa kertyy ties kuinka monta prosenttia enemmän kuin suoraan hiihtäen. Uskoin kuitenkin säästäväni energiaa vähemmällä voimankäytöllä.

 

 

 

Pirunportti ja uhmaava marenkilippa

 

 

 

 

 

Pirunportti näytti pelottavalta. Vasemmalla 20 metriä pääni yläpuolella arviolta kaksi metrinen lumilippa odotti kulkijaa. Yritin hiihtää äänettömästi ja nopeasti portin läpi. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä rinne oli jyrkkä ja reppu tuntui raskaalta tiukimmissa haaranousuissa. Lumilippa pysyi kuitenkin ylhäällä ja helpottuneena lähdin nousemaan Lumipäälle. Tuuli tuntui hieman laantuneen. Ylhäällä lumi muuttui suorastaan jäiseksi. Onneksi sitä riitti vain korkeimmalla osuudella tunturin huipulla. 

Sää oli niin mainio, että päätin jatkaa pidempää reittiä. Pyörin ylhäällä pienempiä suojaisia notkoja haeskellen. Ajattelin tehdä lounasta useamman hiihtotunnin jälkeen. Sopivaa paikkaa ei kuitenkaan löytynyt. Joka paikassa tuuli vähintäänkin kohtuullisesti. Ymmärsin, että ruokailun vaatima tauko kylmettäisi minua  liikaa. 

 

 

              

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

                                        Lunta vai mikrokuitua?

 

 

 

 

Kaivoin repun taskuista juustoa, lakritsaa, kuivattuja banaani- ja mangolastuja sekä taateleita. Syödessäni ihailin maisemaa kohti Sokosti-tunturia. Se olisi huominen välietappi ennen Luirojärveä.

 

 

 

 

Radiomasto Sokostin huipulla

 

 

 

 

 

 

Näillä eväillä hiihdin koko reissun hienoimmassa säässä kauniin Siliänselän kautta ja laskeuduin Seisomakivenselän lähelle.

 

 

                                                                   

                                                                   

 

 

 

 

    Olo oli heikko ja väsynyt, kun vihdoin löysin joenpenkasta jyrkän törmän takaa          tuulettoman, mutta hyvin aurinkoisen paikan. Kävin istumaan lumesta paljaalle       maalle ja nojasin mäntyyn. Keitin suhisi jalkojeni välissä kuumentaen veden nopeasti kiehuvaksi. Pistelin poskeeni Wildernes steak with rice -annoksen ja elämä hymyili taas.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

lltapäivän kallistuessa iltaan, jatkoin yhdeltä Sarvijoen latvapurolta alaspäin. Puro muuttui kohta joeksi, joka oli paikoitellen sulaa virtaavaa vettä. Pysyttelin joen vasemmalla puolella. Hiihtäminen oli lämpimästä ruoasta terästäytyneenä ja loivaan alamäkeen etenevänä erittäin miellyttävää ja mielialaa nostattavaa. Kaunis metsä mutkittelevan joen ympärillä teki olostani herkän ja samalla arvokkaan. Juuri sillä hetkellä tunsin tehneeni jotain merkityksellistä. Mitä se oli, en osaa tarkemmin sitä selittää tai kuvailla. 

Jokea alaspäin valuessani, näin runsaasti suksien jälkiä. Harmikseni ajattelin, että Sarviojan tupa olisi jonkun suuremman hiihtojoukon valloittama. Aloin tutkailla joen ja mäkien penkkoja telttapaikkaa silmällä pitäen. Ohitin vielä Sudenpesä nimisen varauskammin ennen perille saapumista.

Paikalla oli kaksi ahkiota, kurkkasin autiotupaan, ei ketään. Pian vastakkaiselta puolelta varaustuvasta kurkisti mies. Hän kertoi olevansa paikalla ystävänsä kanssa, joka nyt oli hiihtämässä. Helpottuneena keräsin sukseni seinää vasten ja painuin hämärään autiotupaan. Oli todella kylmää ja kosteaa. Pidin kaminassa isoa tulta. Söin illallista yläpunkalla istuen, sillä lattiatasoon lämpö ehtisi paljon myöhemmin.  

Ennen nukkumaan menoa lähdin hakemaan lisää polttopuita, kun ovella vastaan juoksi pyyhkeeseen sommistautunut mies. Hän oli hiihtämässä käynyt ystävä ja nyt hän ryntäsi takaisin lämpimään käytyään joessa peseytymässä. Aika urheilullista!

 

Tupa oli nukkumaan käydessäni niin kuuma, että makoilin pelkissä boxereissa makuupussin päällä. Nukahdin lämmön ja päivän suorituksen suloiseen uuvutukseen. 

 

Heräsin yöllä meluun, vaikutti että naapurissa oli menossa joukkotappelu. Pauketta ja ovien ryskettä. En jaksanut mennä tarkistamaan asiaa. Aamulla sain selityksen. He olivat asettaneet ansan myyrälle ja sen lauettua, tappaneet myyräparan.

 

 

 

Sarvioja - Luirojärvi

 

Aamu aukeni pilvisenä, puuskainen tuuli heitteli käpyjä, oksia ja muuta puista irtoavaa pitkin mantuja. Vähäinen lumisade saatteli minut matkaan. Tänään tavoitteena oli palata Siliänselkää ja nousta Riitelmäpäiden kautta Sokostille. Epäilin vahvasti mahdollisuuksiani, sillä sää oli niin oikukas ja näkyvyys heikko. Tuuli oli kääntynyt täysin päinvastaiseksi eiliseen verrrattuna. Hiihdin rauhallisesti joen pohjaa ja ohitin eilisen lounaspaikkani. Jatkoin yhtä joen latvapuroa ylöspäin tuulelta suojassa. Pääsin puron alkuun ja nousin alaspäin taittuvan rinteen reunaan. Vasemmalle rinteen suuntaisesti näkyvyys oli melkein 0. Toiseen suuntaan erotin Pälkkimäpään siluetin, kauempana alhaalla harvaa matalaa puustoa. Lähdin seuraamaan rinnettä vasemmalle pysytellen tuulensuojassa. Tarkkailin koko ajan alas oikealle, tavoitteeni oli, etten menettäisi näköyhteyttä puustoon. Päätin, että jos näkyvyys tästä vielä heikkenisi laskeutuisin alemmas metsäisemmälle alueelle ja jatkaisin sieltä kiertäen lopulliseen kohteeseeni Luirojärven autiotuvalle.

 

 

 

                         Lumi ja pilvet sekoittuvat yhdeksi valkoiseksi

 

 

 

Etenin rauhallisesti ja onnistuin pysyttelemään tuulelta suojassa. Viistorinne oli välillä hankala hiihtää ja jouduin painamaan käsillä tukea voimakkaasti. Näkyvyys vaihteli heikosta erittäin heikkoon, mutta näin kuitenkin yksittäisiä pieniä puita lumen yläpuolella. Ne helpottivat rinteen muodon, jyrkkyyden ja etäisyyksien hahmottamisessa. Kartasta paikansin itseni Sokostin tunturikokonaisuuden vastapuolella olevalle rinteelle. Tiesin, että Sokostilla on puhelinmasto, joten päätin kilauttaa kaverille ja kysyä tulevia säätietoja. Sain tarvittavat tiedot ja lähdin jatkamaan. Nousin rinnettä ylös tasaisemmalle maastonosalle ja jatkoin Skoaltoaivilta jatkuvan harjanteen yli poikittaiseen laaksoon. Yhtäkkiä en nähnyt mitään. Tajusin vain että olin menossa alaspäin. Vauhti alkoi kiihtyä ja hetken liikaa epäröityäni vauhtia olikin reippaasti. Ensin yritin pysytellä pystyssä, mutta pian ymmärsin että oli pakko heittäytyä vasemmalle kyljelle. Onnistuin pysäyttämään itseni loukkaantumatta.

 

 

     

 

 

Hieman säikähtäneenä jatkoin matkaa. Laskin varovasti alaspäin, kun sukset tökkäsivät vastakkaiseen penkkaan, jota en nähnyt. Lensin kirjaimillisesti oikea olkapää edellä lumeen. Kuulin rusahduksen ja ajattelin rikkoneeni olkapääni. Nousin ylös ja kokeilin varovasti olkapään liikuttamista, nostin lopuksi käden ylös, ei kipua. Ajattelin olkapään kipeytyvän varmaankin myöhemmin illalla. 

Sadattelin varomattomuuttani, olin aivan liian itsevarma kunnes sain kaksi opetusta. Päätin ettei kolmatta tule ja laskin alemmas extra varovaisesti. Laakson pohjalla oli tyynempää, viritin sauvoilla telttakankaan selkäni taakse, kävin istumaan repulle ja valmistin lounaan. Vastakkaisen puolella olevan Apujoukkojenvaaran rinteillä näkyi nyt puita. Kohtisuoraan edessä ylhäällä jossain valkoisen takana oli Riitelmäpäät. 

Lounaan jälkeen lähdin ylöspäin, voimakkaan kaakkoistuulen vuoksi pysyttelin Riitelmäpäiden suojissa koko ajan hiljalleen ylöspäin nousten. Pysähdyin jossain vaiheessa ja näin kauempana vasemmalle ylhäällä moottorikelkan, hekin olivat varmaan jääneet ihmettelemään yksinäistä suksijaa. Näkyvyyttä oli nyt sen verran hyvin, että päätin nousta Riitelmäpäiden länsipuolella olevalle harjanteelle. Ylös päästyäni tuuli iski rajulla voimalla. Ihmettelin punaisia keppejä, jotka jatkuivat linjana harjanteen reunaan. Tajusin, että olin ajautunut lähelle korkeaa jyrkännettä, onneksi se oli merkitty. Käännyin vastatuuleen kohti Sokostia. Hiihtäminen oli helppoa, sillä reitti oli poljettu tien kaltaiseksi. Olin kuullut, että mastolla tehtiin huoltotöitä ja sinne asennettiin aurinkopaneelit sähkön tuottamisen helpottamiseksi. Vuosikausia antennin sähkö tuotettiin agrigaateilla. Melkoinen homma raahata polttoainetta alueen korkeimman tunturin päälle. Seurasin ajouraa ja punaisia viittoja rajuun vastatuuleen, nyt minua ei kuitenkaan jännittänyt huipulle pääsy. Ura nousi ja laski harjanteen päällä, välillä laskin takapuoli maassa hiihtosuunnistustyyliin. Matka huipulle harjannetta pitkin oli noin kaksi kilometriä.  Huipun saavuttettuani olo oli riemukas.

 

 

 

 

     

 

Sokostin huippu

 

 

 

 

 

 

Suksin kuitenkin tuulelta suojaan paksuun lumeen kuin marenkiin peittyneiden rakennusten taakse. Räpsäisin muutaman kuvan ja lähdin pikimmiten kohti länttä. Laskeuduin pitkillä loivilla siirtymillä vasen/oikea-tekniikalla Jaurutuskurun eteläpuolelta. Sää vaihtui ainakin kolme kertaa tuona aikana. Aurinko ja lunta tupruttava pilvi vaihtoivat paikkaa. Tilanteen hulluutta kuvaa se, että oikealle viistoon laskiessani en nähnyt rinteen muotoa, mutta vasemmalle se oli selkeä. Yritin liukua selkeämpään suuntaan pidempään. Vasemmalle edetessä voimakas vastainen tuuli häiritsi suoritusta. Edessä alhaalla kauempana häämötti korkeamman puuston alue, sinne saavuttuani päivän jännitteet purkautuivat karjahtelun ja hillittömän tuuletuksen muodossa. Olin erittäin iloinen, että pääsin kuin pääsinkin hiihtämään jotakuinkin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Koko päivän oli tempoileva tuuli ja alati vaihtuva säätila luonut epämiellyttävää epävarmuutta etenemisen järkevyyteen.

Nyt oli enää kaksi kilometriä Luirojärven jäälle ja sen reunalla oleville majoitusvaihtoehdoille. Ymmärsin, että sieltä löytyvät Rajavartiolaitoksen vanha kämpää, varsinainen autiotupa, varaustupa ja sauna.

Hiihdin pelkän kompassisuunnan turvin ja osuin ensin Raappananlampeen ja siitä suuntasin järvelle. Juuri ennen kämppiä soitin rakkaalle Lailalle terveiset ja puhuimme kuulumiset puolin ja toisin. Haastava hiihtopäivä oli päättymässä ja olo oli raukean riemukas. Nousin rantapenkalle ja tutkin ensin huoltorakennuksen, sen jälkeen ohitin Rajavartiolaitoksen kämpän, josta liukulumikenkäilijä tervehti. Seuraavana tulin tuvalle, jota Hiltoniksikin kutsutaan. Tyhjä. Suuntasin vielä saunalle, joka oli jälkilämmin ja kävin kurkkaamassa varausmökin. Palasin takaisin Hiltoniin ja asetuin taloksi. Tuttu levy pyörähti käyntiin: tulet kaminaan, vaatteita kuivumaan, vettä hakemaan. Täällä ei ollut puroa tai jokea, mutta onneksi tupakirjaan oli kirjoitettu ohjeita. Edelliset yöpyjät olivat avanneet jäähän avannon ja merkanneet sen. Reiän löytäminen ei ollut silti helppoa, Metri alaspäin lumen alla vihdoin paljastui avanto, josta kauhalla kurottamalla sain sangon täyteen raikasta vettä.

Ilta kului nopeasti, huoltotoimien ja ruokailun välissä tervehdin neljän ahkiovaeltajan porukkaa, jotka majoittuivat varaustuvan puolelle. Kerroin heille laittavani ruokapussin roikkumaan autiotuvan kuivaushuoneen kattotelineisiin. Myyrävaara oli kaikilla suosituilla tuvilla olemassa. Myyrät ovat oppineet kiipeilemään seiniä ja voivat purra reikiä reppuihin ja ahkioihin, varsinkin jos niihin jättää ruokaa.

 

 

 

  Kuuden vaeltajan ruokapussit turvassa myyriltä

 

 

 

Ilta hämärtyi ja pimeni. Suunnittelin seuraavaa päivää otsalampun valossa, kun ovi aukeni ja joku valopää kysyi: "Mahtuuko tänne vielä?" Olin hämmentynyt ja sanoin: "Ai mahtuuko?" Katsoin ympärilleni ja jatkoin hämmästyksestä toivuttuani: "Tottakai, ei täällä ole muita." Hän vastasi: " Selvä kiitos, minä tulen tänne nukkumaan:" Jatkoin vielä: "Tervetuloa."

Tupaan tulllut nuori mies oli vetänyt naruahkiota perässään Rautulammelta saakka. Matka oli kestänyt ikuisuuden, koska reitti tänne oli todella röykykäs. Ahkio valui hiihtäjää nopeammin alaspäin mentäessä, pysähtyi narujen mentyä sen alle nopeasti ja nykäisi miestä taaksepäin epämiellyttävästi. Tämä toistui tunnista toiseen lukemattomia kertoja. Hän oli todella vittuuntunut, ettei ollut valinnut aisallista ahkiota tälle reissulle. "Hyvin tsempattu!" tuumasin.

Lisäsin puita kaminaan, järjestin hänen varusteilleen tilaa ja valuin makuupussiin nukahtaen hyvin nopeasti.

 

 

 

Hilton

 

 

Luirojärvi - Lankojärvi (optiona piipahdus Porttikoskella)

 

Tänään oli vuorossa siirtymätaival. Olin helpottunut, sillä edelliset neljä päivää hiihdin ylhäällä. Tuntui mukavalta ajatukselta edetä rauhaisasti notkoja ja selkeää reittiä seuraillen. Yöpakkasten jäljiltä aamu oli kirkas, kun lähdin matkaan. Moottorikelkan jälki, jota tupaseuralainen oli eilen hiihdellyt oli toden totta hyvin möykkyinen. Hanki kantoi edelleen hyvin, joten seurasin löyhästi kelkkauraa. Hain molemmin puolin kelkan jälkeä helpommin hiihdettävämpää maastoa. Laskeuduin Palovankan suoalueelle. Poikkesin Palovanganjoen yli, kun löysin sopivan ylityspaikan. Ensin meinasin seurata pääpolulta pohjoiseen kääntyneen kelkan jälkiä kahlaamon yli. Olin kuitenkin laiska ottamaan suksia ja monoja jalasta, joten päätin hakea mahdollisuutta hiihtää joen yli. Lumisilta löytyi puolenkilometrin päästä. Kokeilin sauvalla sen kestävyyttä. Ei tapahtunut mitään. Hain vauhtia kauempaa ja ryntäsin suksien joen yli. Lumen rakentama silta kesti ja naureskellen hyvää tuuriani jatkoin eteenpäin.

Aurinko lämmitti, suorastaan porotti suojaisan suon laidassa. Eilispäivän uusi lumi takertui suksien pohjaan. Pian sitä oli arviolta 10 cm verran, yritin kävellä suksilla vitsikkäästi. Nilkat olivat koetuksella. Pysähdyin, puhdistin tiiviisti pakkautuneen lumipatjan ja voitelin sukset nestemäisellä luistovoiteella. Onneksi olin varannut sen mukaani ystäväni neuvosta. Matka jatkui ja ylitin kauniit Kaustanlammit ja saavuin Lankojärven rantaan, vastapuolelle autiotupaa. Kello oli 15. En halunnut majoittua näin aikaisin. Mietin, että veisin osan varusteista tupaan ja jatkaisin lounastamaan Porttikoskelle. Päätin kuitenkin jatkaa suoraan Porttikosken autiotuvalle. Hiihdin niin paljon kuin uskalsin joen päällä, jossa eteneminen oli selvästi helpompaa ja selkeämpää kuin alati kumpuilevassa  joen pengermaastossa. Eriittäin kaunis osuus, jossa tumma virtaava vesi teki vahvan kontrasti valkoiseen lumeen.

 

 

 

 

 

                  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

                           

                      Golden moment

 

 

 

 

 

            

                       Perillä lounastin vihdoin. Suunnittelin lähtöä takaisin Lankojärvelle, sillä huomenna jatkaisin sieltä eri suuntaan. Pakkasin repun ja hiihdin kilometrin. Jäin kuvaamaan virtaavan veden ja jään kohtaamista. Lopetin kuvauksen jatkaakseni, kun tajusin olevani hyvin väsynyt. Mietin paluuta; ehkä Lankojärvi on täynnä väkeä ja täällä ei ole ketään. Ei ole mitään järkeä hiihtää sinne väkijoukkoon ja massayöpymiseen. Päätin jäädä Porttikoskelle. Kello oli yli 18.

Ketään muita ei näkynyt. Jäin läheiselle penkalle väijymään, sillä ajattelin, että tänään en ole ensimmäinen majoittuja. Pian näin vastakkaisesta suunnasta kaksi ahkiohiihtäjää. Ajattelin, että no niin, sieltä sitä tullaan. Nämä hiihtäjät jatkoivat kuitenkin määrätietoisesti eteenpäin. Mietin, että ehkäpä nyt ei enää muita tulisi. Helpottuneena päätöksestäni  riisuin sukset, sytytyin taas kaminan, hain vettä ja menin pilkkomaan lisää puita. Paikalle hiihti toinen pariskunta ahkiot perässään tai tarkemmin nainen hiihti ja mies käveli sukset ahkiossa. Tervehdimme. He olivat Saksalaisia. Kysyin mieheltä: "Ovatko sukset menneet rikki?" Hänen vaimo vastasi jotain miehen nilkkojen jäykkyydestä ja vaikeudesta nousta mäkiä.

 

Asetuimme taloksi ja sopuisasti soljuimme tässä pienemmässä tuvassa kohta pimenevän illan. Jutellessamme paljastui naisen harrastavan suunnistusta ja siitä saimme pitkäksi aikaa juttua aikaan. Varmaan hänen miestään alkoi jo kyllästyttää. Suunnistajilla on taipumus innostua välillä vähän liikaakin omasta lajistaan. Vaihdoimme hänen onnekseen puheenaiheita ja mielenkiintoista oli kuulla heidän innostuksestaan vaeltaa erityisesti Suomessa. He rakastivat UKK-puistoa, sen monipuolista tarjontaa ja suomalaista mentaliteettia.

Surullisena hän kertoi ilmaston lämpenemisen johdosta tuholaisista, jotka tuhoavat Saksan metsää hurjaa vauhtia. Samaan aikaan viranomaisest yrittävät pysäyttää tuholaiset reippailla avohakkuilla. Kumpi mahtaa olla pahempi, vai molemmat?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Porttikoski - Kivipää

 

Aamulla hyvästelin pariskunnan. Lähdin hiihtämään 9.15. Hieman aiemmin kuin keskimäärin. Hyvä niin, koska matkaa oli tällekin päivälle varattu useiden tuntien ajaksi.  Alkuun jokea lievään ylävirtaan eilisten jälkien pohjalta ja ajatusta noudattaen mahdollisimman paljon joen jäätä hyödyntäen. Kiva pikkupakkanen ja puoliaurinkoinen taivas olivat täydellinen yhdistelmä liukkaalle etenemiselle. Puolitoista tuntia ja Lankojärvi oli ohitettu. Jatkoin kohti Rautulampea seuraten Rautujokea. Lankojärven autiotuvan piha oli tallattu ja vaikutti, että täällä on ollut runsaasti yöpyjiä. Onnittelin itseäni yöpaikan valinnasta. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lämpötila kohosi nopeasti jokipenkkaa noustessa ja lumi alkoi taas takertua suksenpohjiin. Hiihto muuttui nopeasti tahmeaksi ja enemmänkin peikonmarssiksi. Seisahdin kelkkauralle ja voitelin sukset samalla tavalla kuin aiemmin. Vetelin nestemäistä voidetta koko suksen matkalle. Hiki valui silmiin,  sillä aurinko lämmitti tuulettomassa notkossa suotuisasti. Pääsin Rautulammille ja astuin sen moderniin autiotupaan. Tupa on valoisa, isot ikkunat ja vaaleat puumateriaalit. Melkein piti laittaa aurinkolasit päähän. Laitoin lounaan itselleni. Samalla havaitsin sään muuttuvan, paksu pilvimatto peitti taivaan ja tuulikin oli herännyt aamupäivän hiljaisuudesta. 

 

Lähdin hiihtämään toista osuutta päivän etapista.Nousin majalta pohjoiseen Kutturapäille. Harmikseni keli kääntyi päälaelleen. Saapui sumua, kovaa tuulta ja lopulla satoi silkkaa vettä. En uskonut tarvitsevani hiihtovaelluksella sadevaatteita, mutta niinpä vain luonto pyllisti tyylikkäästi. Taiteilin Kutturapäiltä pohjoiskoilliseen. Näkyvyys vaihteli kohtuullisesta heikkoon ja taas jännitti pirusti, ettei vain tulisi täysin maidonvalkeaa. Etenin Kaivos- ja Kuivalammin välistä mäkijonoa Taljapäälle. Ennen sinne saapumista menetin ensimmäisen kerran totaalisesti otteeni kartasta ja seisoskelin vesisateessa pitkään ennen kuin uskalsin jatkaa. Tunturilta laskeuduin metsäisemmälle alueelle ja jo tuulen väheneminen tuntui henkiseltä voitolta iltapäivän kurjuuteen.

Jyrkkä ja pitkä mäki alas Kulasjokilaaksoon. Joen ylitys oli helppo ja lähdin nousemaan kauniiseen korkeapuustoiseen mäntymetsärinteeseen. Ohitin Hirvas-Lassin Karhuvaaran oikealta ja jatkoin vasemmalle viistoon kohti Lassinojaa. Päätin hiihtää mahdollisimman pitkään hyödyntäen loivaa alamäkeä, kun viimein yhytin joen ajatuksiin hiipi toisen kerran tällä reissulla ajatus, että olenkohan jo hiihtänyt ohi Kivipään autiotuvan?

Tälläiset sekoiluajatukset tarkoittavat, että olin väsynyt päivän reissusta. No, hiihdin 250 metriä alajuoksuun. Pysähdyin ja päättelin ettei ole mahdollista, että olisin hiihtänyt  autiotuvan ohi. Jonkin verran hämmentyneenä ja epävarmana jatkoin yli kilometrin,  kunnes majan seinä häämötti kutsuvasti. Pihaan päästyäni ajattelin, että tänne ei enää tänään kukaan tule, sillä keli oli niin hankalan kostea. Lumi   muuttui  pinnasta kosteaksi upottaen suksia vähän, mutta riittävästi tehdäkseen hiihtämisestä raskasta. 

Kömmin tupaan ja totesin kaikkien päällä olevien vaatteiden olevan märkiä, samoin kuivapussissa repun ulkopuolella kuljettamani kaksi makuupussia olivat märät. Kuivapussi ei ollut enää pitävä, se tuli nyt todettua. 

Rytmillä tulet, varusteet kuivumaan, lunta sulamaan juomavedeksi ja puiden hakua. Kivipää ei tainnut olla kovin suosittu autiotupa, sillä polkuja wc:n tai puuvajaan ei ollut. Matka molempiin onnistui paremmin suksilla kuin kävellen. Ensimmäisen kerran kävin hakemassa puita ilman suksia ja upposin loputtoman syvyiseen lumeen useita kertoja. Se oli hyvää palauttavaa verryttelyä.

Myöhemmin illalla oli nähtävissä säätyypin muuttuminen. Tuuli tiukensi otettaan ja muuttui puuskissa myrskyisäksi. Ilma kuivui ja tähdet tulivat näkyviin. Sain viestien muodossa tiedusteltua tulevaa säätä. Luvassa oli kovaa tuulta, puuskissa myrskylukemia ( 20 m/s).

Reittisuunnitelma meni uusiksi. Tarkoitukseni oli hiihtää tuntureiden yli suoraan Saariselälle. Matkalle olisi näin osuneet Kivipää, Vahtamapää ja Iisakkipää. Kahden kaverin kanssa neuvoteltuani päätin hiihtää tuvasta etelään sijoittuvia notkoja pitkin laajassa kaaressa. Ehkä tuuli olisi vähemmän kiukkuinen metsäisellä vyöhykkeellä. En murehtinut asiaa sen kummemmin. Nukahdin nopeasti kuten jokaisena aikaisempanakin iltana.

 

 

Kivipää - Saariselkä

 

Aamulla heräsin, kun tuuli paiskoi vasten hirsiseinää. Ulkona pöllytti lunta, maa oli taas puhtaan valkea. Siivosin kämpän ja aamupalan jälkeen lähdin eilisten jälkien suuntaan, jotka tosin olivat peittyneet ja kadonneet.  Seuraavat kolme tuntia hiihdin olettamaani reittiä. Missään vaiheessa en saanut maastosta varmistusta kohdasta jossa olin. Laakeaa rinnettä riitti molempiin suuntiin loputtomasti. Hiihdin kompassiin turvautuen ja aavistelin missä mahtaisin milloinkin edetä. Kaikki näytti samalta ja tuntui jatkuvan ikuisesti. Tiesin kuitenkin törmääväni ennemmin tai myöhemmin Luulammelta laskevaan puroon.

Erämaan taika raukesi, kun näin silmännurkasta oikealla kahden hiihtäjän sujahtavan poispäin. He katosivan yhtänopeasti kuin olivat ilmestyneet. Hetken ajattelin nähneeni näkyjä. Jatkoin hiihtoa pitkin kaunista suorinnettä ja osuin koneella tehtyyn hiihtolatuun. Palasin nopeasti takaisin metsän puolelle ja kummun suojassa paikallistin itseni kartasta. 

Olin Taajoslaavun pohjoispuolella hiihtoladun varressa. Iloisena onnistuneesta suunnistuksesta jatkoin puolitoistakilometriä latupohjaa ja lähdin seuraamaan vaellusreittiä Luulavaaran pohjoispuolisen suoalueen reunassa. Hiihtolatuun törmäsin neljä kilometriä myöhemmin. Hiihdin ohi Rumakurun päivätupien. Latujen risteyksestä alaspäin suuntana Hirvaspirtti. Uusi kuiva lumi oli tukkinut perinteisen hiihdon urat. Sitä pitkin oli helpointa hiihtää tunturisuksilla. Paljaalla luistelu-uralla sukset eivät luistaneet. Tunsin itseni vähän hölmöksi valmiilla latupohjalla. Tervehdin ihmisiä, jotka olivat tulleet hienoihin olosuhteisiin nauttimaan hiihdosta. Lähellä Saariselkää saavuin valaistulle ladulle, soitin Jyrkille ja kerroin sijaintini. Olin helpottunut, kun minulle selvisi, että hänen kotiin oli matkaa kilometriä jos sitäkään. Aurinkoinen iltapäivä kello 16.30 soitin ovikelloa, olin saapunut maaliin.

 

 

 

 

 

 

     

 

 

 

 

Vaellus yksin ja hiihtää mahdollisimman paljon ylhäällä tuntuturilta toiselle onnistui. Olin suunnitellut reitin etukäteen ystäväni avustuksella ja piirtänyt sen vaelluskarttaan. Vaellukseen käyttämääni aikaan sisältyi yksi välipäivä, sen käytin heti reissun alussa ja jälkeenpäin ajatellen oli hyvä, että kohtasin heti nopeasti vaihtuvan sään ja heikon näkyvyyden vaaran ylhäällä tunturilla.

Säät vaihtelivat erittäin kurjasta vesisateesta kirkkaaseen aurinkoon. Tuuli haastoi minua useampana päivänä.

Fyysisesti rasittavat päivät, majoittuminen autiotuvissa.

Kokonaisuus oli minulle uudenlainen jännittävä, pelottava, kiihottava, antoisa ja inspiroiva.

 

Valintani reppu tavaroiden kantovälineenä oli sekin jo yhdenlainen seikkailu. Nyt en voinut valita mitä tahansa mukavuutta lisäävää asiaa mukaani. Päinvastoin, mittasin humoristisen fanaattisesti jokaisen tavaran ja mietin tarvitsenko tätä todella. 

Ruuan määrän onnistuin arvioimaan todella hyvin. Hiihtovaelluksen päätyttyä  pussin pohjalle jäi 3 taatelia, 1 pala lakritsaa ja tilkka rommia.