Puro & Mela Oy

tukee tätä sivustoa

Wainamoisen matkassaKo 

Valikoituja tarinoita yli 20 vuotta kestäneeltä seikkailijan taipaleelta. Kilpailut, vaellukset ja muut luontokokemukset.

Puerto Triunfo 2012
 
 
 
 
 
Vuoden 1950 mestari?
 
 
 
-       
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Lento Caliin
 
Huh, miten nukuttaa. Tuijotan väsyneiden luomien välistä pimenevää Väli-Amerikkaa. Viimeinen lento Panamasta Caliin kestää 90 minuuttia. Silmäni painuvat taas kiinni. Havahdun ja  tuijotan ikkunasta. Valoja jossain pimeydessä, viidakossa. 22 tuntia takana. Helsingistä Amsterdamiin. Samalla kun väsymys vääntää luomia ala-asentoon, tunnistan vatsassa jännityksen kutinan.
 
Tulee 3 vuotta täyteen, kun aloitin kilpailla etelä-amerikassa. Kaksi niistä olen opiskellut espanjaa ja fyysisen kilvoittelun lisäksi tämä on minulle kielikoe, arvio tämänhetken taidoistani. Jännitän tuttuun tapaan muiden reaktiota siihen, kuinka hyvin osaan puhua. Turhaa tietysti, eiväthän he osaa puhua suomea eivätkä englantia. Eiköhän kaikki mitä pystyn esittämään ole vain ihailtavaa heidän mielestään, rauhoitan itseäni.
 
Palmasecan lentoasema on 16 km kaupungin koillispuolella. Carlos on tullut ajoissa vastaan, hymyilee tutusti virnistäen.  Halaamme, olemme ystävystyneet kilpailtuamme Ecuadorissa ja Argentiinassa. Seikkailu-urheilu on niin intensiivistä ja vaativaa, eräänlaista eloonjäämiskamppailua nykyaikaan sovellettuna, että joukkuetoverit yleensä joko ystävystyvät tai vihaavat toisiaan, mitään neutraalia välimuotoa ei ole olemassa.    
 
Ajamme pimeän kaupungin läpi, liikennettä on vielä paljon, kuten nyt miljoonakaupungissa yleensä. Keltaiset pikkutaksit suhaavat kaikkiin suuntiin. Oli aika, jolloin kaupungin kaikki 5000 taksia olivat Pablo Escobarin alaisuudessa. Kolumbiaan ja Caliin oli mahdotonta tulla, ettei Escobar olisi asiasta tiennyt. Pablo Escobar oli kolumbialainen huumeparoni, joka nousi yhdeksi maailman rikkaimmaksi mieheksi tuottamalla ja salakuljettamalla kokaiinia Yhdysvaltoihin. 
 
 Carlos ajaa pizzaravintolan eteen ja hyppää autosta. Hän palaa pizzalaatikoita kantaen. Ajamme nopeasti lähellä olevaan kotiin. Syömme ja keskustelemme. Hapuilen espanjan kielisiä sanoja, väsyneenä pää tuntuu olevan entistäkin tyhjempi. Tervehdin vielä hänen vaimoaa Monicaa sekä poikaa Dania ja sujahdan minulle varattuun huoneeseen. Aaaah, autuas olo päästä rehelliseen makuuasentoon.
 
Herään palvelijan tuodessa aamukahvin vuoteeseen. Hieman nolona kiitän ja
heti hermostuneisuus valtaa kehoni. 
 
 
Chipi Chape 
Tervetuloa!

     

Tänään on Chipi Chape 2012 seikkailukilpailu. Parikilpailu; lajeina juoksu, pyöräily ym. seikkailulliset tehtävät. Minulla on aikomus juosta ensimmäinen 23 km mittainen osuus Karen's Aventura joukkueen mukana. Carlos ja Olguita muodostavat joukkueen.

 

Olgita oli mukana myös Ecuadorin ja Argentiinan kilpailussa. Erittäin vahva nainen erityisesti maastopyöräilyssä, jossa hän on menestynyt maan kovimmissa kilpailuissa. Hän on vahva myös juoksussa ja mikä tärkeintä henkisesti murtumaton tapaus, täynnä positiivista iloa ja aina hymyilevä. No, ainakin melkein aina, ehkä yön pimeimmät tunnit usean vuorokauden jälkeen jähmettävät hänenkin hymyn hetkellisesti.

 
Kello 9.30 paikallista aikaa, jättimäisen ostoskeskuksen suljetulle parkkipaikalle on kokoontunut 83 joukkuetta, vain yksi puuttuu. Karen´s Aventura.
 
Puoli tuntia aiemmin touhusin varusteitani ja lukitsin Carloksen uuden auton ovet. Hän otti asian tyynesti, soitti kaverinsa puhelimesta kotiin, ja vara-avaimet ovat matkalla keltaisella taksilla. Lauantai-aamun liikenne oli vilkastumaan päin, ja aikakin minä jännitin ehtivätkö avaimet tänne ennen lähtöä. Muut vaikuttavat yhä rennoilta. Taksin kurvatessa aukion laitaan minäkin helpotun ja juttu alkaa taas luistaa. Pukeudumme, viimeistelemme varusteet ja sinkoamme lähtöviivalle. 
 
     
 
Juoksemme kaupungin reunamilla kilpailun vuoksi suljettuja kortteleita. Tuntuu yllättävän helpolta, ruumiini ei varmaan ole vielä tajunnut mitä on tapahtunut, että se on lennätetty toiselle puolelle maapalloa ja että kelloa on väännetty kahdeksan tuntia taaksepäin.
 
Aloitamme nousun asfaltilla, koukkaamme pian kuivalle saviselle polulle. Polku jyrkkenee ja sitä mukaa helppouden tunne katoaa valuvan hien myötä. Tunnistan ensimmäisen kerran kuumuuden, jota nyt Kolumbiassa riittää. Carlos on ehtinyt kertoa, että viimeiset viikon ovat olleet niin kuumia, että paikallisetkin siitä kärsivät. Nousemme mäen laelle  50 minuutin juoksun jälkeen. Hetkellinen helpotus nousuosuuden päätyttyä.
 
Kilpailunjärjestäjät ovat meitä vastassa. Lääkäri huikkaa minulle kuinka voin. Soperran jotain ja nostan peukkua. Hyvin sujuu, vaikka päässä ja kropassa jyskyttää epämääräinen tunnelma. Teemme lenkin tasaisemmalla harjannealueella ja lähdemme laskeutumaan vähitellen. Mutkittelemme pieniä viidakkoteitä ja nyt koko ajan alaspäin. Etureidet huutavat armoa suomeksi ja espanjaksi. Kilometri toisensa jälkeen ja aina vain alas.  Sinnittelen Olguitan ja Carloksen kintereillä, olemme hyvässä asemassa, käsittääkseni 4. sija kokonaisuudessaan ja sekajoukkueena kilpailun kärjessä.
 
Kaarramme kilpailukeskukseen ja saamme kartan ja ohjeet. Seuraa ostoskeskussuunnistusta Chipi Chapessa, joka on jättiläiskokoinen kauppojen kokoelma Calin laitamilla. Carlos hyppii liukuportaita, Olguita tikuttaa perässä ja minä minkä väsynyillä kangistuneilla jaloilla kykenen. Ihailevia ja vihailevia katseita, kun ryntäämme keskuksen katuja.  
 
Reitti on laadittu kolmeen eri kerrokseen, joten tarkkana saa olla karttoja pyöritellessä.  Leimaamme valokuvin, digikameralla nopea otos rastipisteestä, jossa koko joukkue esiintyy. Tämän jälkeen joukkueet jatkavat pyörillä, minun osuuteni on ohi, ja olen siitä erittäin tyytyväinen. Kolmen tunnin suoritus tähän ajankohtaan oli minulle maksimaalinen suoritus. Muiden kadotessa parkkialueen portista reitille, kävelen autolle ja vaihdan kuivaa päälle. Olen hikoillut runsaasti, mutta suunnistus ilmastoidussa kauppakeskuksessa viilensi ruumistani, enkä enää tunne samaa pahoinvointia ja epämääräisiä tuntemuksia, joita kannoin mukanani juoksuosuuden ajan.  
     
"Chipiii Chapeee Dos millll doseeee!!!!" huutaa kuuluttaja ties monennenko kerran, aina kun joukkue saapuu vaihtoalueelle. Yritän loikoilla nurmikolla. Välillä kaiuttimista pauhaa nopeatempoinen musiikki. Kolumbialainen hengästyttävä rytmi pidetään yllä myös täällä kilpailukeskuksessa. Olen aivan rasittunut, helpotus juoksuosuuden päättymisestä on jo aikoja vaihtunut. Kaipaan lepoa, mutta täällä ei ole mahdollisuutta nukkumiseen.
 
Lähden taas liikkeelle nälän ajamana. Ostan joitain piiraita, joissa on munaa ja lihaa. Hyviä, ajattelen, kuuma kahvi höyrää kädessäni. Syötyäni palaan meluun, kilpailunjohtaja, lippahattuinen 60 vuotias mies viittoo minut luokseen ja kertoo lauseita, joista ymmärrän sanan sieltä täältä. Hänen elehtimisestä ymmärrän, että on aika nousta autoon. Menen pick-up Chrevoletin takapenkille.
Toinen mies tervehtii minua ja kyselee matkan aikana kaikenlaista. Joudun kysymään yhä uudelleen tarkennuksia, mitä hän oikeastaan haluaa tietää. Ajamme läpi pienten kylien, metsä on sankkaa ja pienet avonaisemmat heinikkoiset alueet vuorottelevat. Ne eivät vaikuta erityisesti miltään pelloilta, varmaan jossain vaiheessa niitä on käytetty kasvimaana.
     

Pysähdymme tien risteykseen, jonka kahden puolen on muutaman talon rykelmä. Tässä on rasti, johon joukkueet ovat tulossa. Saamme asiasta radiopuhelimella varmistuksen. Pian ensimmäiset saapuvat. Kärjessä on edelleen samat kaksi joukkuetta, mutta Karen`s Aventura on noussut kolmanneksi. Kannustan heitä ja leimakuvan otettuaan joukkue jatkaa risteyksestä vasemmalle. 

 

Palaamme takaisin kilpailukeskukseen. Parahiksi, koska ensimmäiset joukkueet tulevat juuri maaliin. Pian saapuu Karens ja he ovat pitäneet sijansa. He myös voittavat sekasarjan. Ryntään onnittelemaan heitä. Tiedän tämän tarkoittavan lisää odotusta palkintojen jakoa ajatelle, mutta kätken kärsivän väsyneen ilmeeni iloiseen virneeseen.         

 

                                                                  

                                                                                       

  

   

 

        Joukkue vaihtuu

 

 Paluumatkalla Carlokselle viemme Olguitan kotiin. Ennen sitä käymme      kuitenkin syömässä. Carlos saa puhelun, jossa Jonathan, Karen´s Aventuran neljäs jäsen, nuori mies, joka oli talvella tammikuussa mukana menestyksekkäällä Ecuadorin reissulla, ilmoittaa, ettei hän tule mukaan kilpailuun johon olemme matkalla. 

 

Erittäin hermostuneena soitan Jonathanille ja tivaan mistä oikein on kysymys. Hän kertoo, että hänen opiskelunsa vaatii hänen jäävän kotiin. Minä ilmoitan lentäneeni toiselta puolelta maapalloa tähän kilpailuun. Hän jatkaa, että hänen todella täytyy nyt osallistua tähän tenttiin, muuten hänen valmistumisensa viivästyy. Minä puolestani tokaisen, mitä mieltä olen hänestä ja hänen tempustaan. Kerron lähettäväni hänelle laskun lennosta, menetystä palkasta ym kuluista, kivusta ja kärsimyksestä. Lopetan puhelun tylysti.  

 

Olguita ja Carlos tuijottavat minua mykkinä. Olemme kaikki shokissa, he ensimmäistä kertaa hiljaa ja minä ensimmäistä kertaa rönsyvän eloisana vihasta ja suuttumuksesta. Ajatukseni sinkoilevat sinne tänne ja mietin, miten turha reissu tästä on tulossa. Keskustelemme ja Carlos tarttuu puhelimeen.

Kaksi puhelua ja tilanne alkaa purkautua Gabriel, lempinimeltään Pajaro (lintu), ilmoittaa tulevansa kanssamme kilpailuun. Hän on kokenut seikkailija ja entinen kilpapyöräilijä. Kertoman mukaan hän osaa myös suunnistaa. Myhäilen tyytyväisenä, kaksi suunnistajaa joukkuessa pitkässä kilpailussa on erittäin hyvä asia. Todennäköisesti molemmat eivät ole väsyneitä ja poissapelistä yhtäaikaa.
 

 
Matka Medelliniin
 
Havahdun, kun joku tönii minua, on vielä pimeää. Ensin en tiedä missä olen, mutta pian paikallistan itseni Carloksen kotiin Calissa. Nousen nopeasti, hörppäämme kahvit ja laskeudumme hissillä 18 kerroksesta autolle ja lähdemme kohti Medelliniä. 426 km melkein suoraan pohjoiseen ja 500 metriä korkeammalle. Medelliniä pidetään Kolumbian toiseksi tärkeimpänä kaupunkina. Asukasluvultaan se on myös toiseksi suurin. Cali on kuitenkin hyvin lähellä samaa kokoluokkaa. Molemmissa kaupungeissa yli 2 miljoonaa ihmistä.  Medellin sijaitsee yli 1,5 km korkeudessa merenpinnasta. Sen läpi virtaa Medellinjoki. 
 
Tätä odotellessa
Olen innosta jännittynyt, pääsen katsomaan tätä maata taas uudelta kantilta. Matkustan paikallisten kanssa läpi alueiden, joille normituristi ei edes eksy. Pysähdymme vielä poimimaan Olguitan. Mitään sanomatta Carlos pujahtaa korkean talon portista sisään, jään odottamaan auton viereen kadulle. Talon vartija tuijottaa väsyneillä paksuluomisilla turvonneilla silmillään samean ikkunaruudun läpi.
Roikkuva hehkulamppu heijastaa kelmeää valoa kauan sitten maalatuilta haalean vihreiltä seiniltä.
Täällä Calissa, jokainen vähänkin arvokkaampi kerrostalo on aidattu ja vartioitu. Se tuntuu liioittelulta, koska muuten liikumme rennosti kaduilla paikasta toiseen. Miksi näin, en ole asiaa tarkemmin kysynyt.


Calista lähdettyämme maasto on tien molemmin puolin tasaista. Sokeria kasvatetaan joka puolella, kauempana näkyvillä rinteillä kasvatetaan kahvia. Näillä kahdella tuotteella Cali on historian aikana vaurastunut.  Lisäksi on runsaasti  laidunmaata. Lehmät liikkuvat ja viettävät päivää isoina ryhminä.

Yksittäiset puut kurottavat oksiaan laajalle. Hetken kuvittelen olevani safarilla Afrikassa. Tarkkailen ympäristöä haukan lailla, missä savannin kuningas viettää siestaansa?

 

Olemme n. 1000 metrin korkeudella merenpinnasta. Kuumuus on päällekäypää, kun pysäytämme auton tien varteen kyhättyjen myyntikojujen luo. Olguita haluaa tarjota minulle paikallista herkkua, sokerista ja munanvalkuaisista tehtyjä kierteisä pötköjä, veikkaan marenkia. Nyökkäilen hyväksyvästi samalla, kun hoen tämän herkun nimeä espanjan kielellä. No, en muista sitä nytkään, joten se jäänee salaisuudeksi.

 

 


 

Muistakaa kiinnittää turvavyöt!
 
     
 
Escobarin eläintarha 
 
 
Matka jatkuu. Valtava maantie muuttuu pienemmäksi, mutta on edelleen hyväpintaista asfalttia. Mutkat lisääntyvät ja nousemme koko ajan. Pysähdyimme kerran marenkipaussin jälkeen syömään tienvarsiravintolaan. Tarjolla oli kolumbialaista bataattimaitokeittoa, grillattua kanaa, riisiä, vihanneksi, eksoottista hedelmämehua tai kylmä Colombia olut. Carloksen kanssa liikkuessa, makea jälkiruokaleivos tai vastaava kahvin kanssa kuuluvat ehdottamasti menuun.
 
Matkalla ohitamme korkean mainoskyltin, jonka kannattalevia pylväitä koristaa aidon kokoiset seepran ja norsun jäljitelmät. Kyltissä komeilee teksti: Hacienda Napoles. Tila, jonne huumeparoni Escobar toi satoja afrikkalaisia eläimiä. Tila maksoi miljoonia, ja tuotujen eläinten hintaa voi vain arvailla. Ylellisen elämän lisäksi Pablo Escobar muistetaan myös hyväntekijänä, erityisesti Medellinin ympäristön köyhien keskuudessa. Häntä verrattiin jopa Robin Hoodiin. Hän rakennutti köyhille asuinalueille teitä, urheilukenttiä ja kouluja. 
 

Sissi-isku pimeydessä

Päivä alkaa loppua ja hämärä hiipii paikalle. Yhtäkkiä olemme joutuneet tiesulkuun. Valot vilkkuvat, megafonit huutavat, poliisit ja siviilit ryntäävät sinne tänne. Autot yrittävät tunkea mikä mistäkin välistä. Salamannopeasti rauhallinen matka on muuttunut sotilasoperaatioksi. Painan päätä alemmaksi ja olen valmiina ryntäämään autosta, jos tilanne sen vaatii. Silmäni hakevat vihollista, jota sotilaat ja poliisit nyt jahtaavat. Meidät ohjataan jyrkälle tielle, joka vie läpi vuoristokylän. Olemme keskellä paikallista olohuonetta, perheet ovat asettuneet avokeittiöiden ääreen laittamaan ansaitsemaansa ruokaa päivän työn jälkeen. Tulen kajo ympärillä luo erikoisen ilmapiirin, kun matelemme ilmastoidussa autossa läpi heidän päivällisen. Kurvaamme pian takaisin alamäkeen ja tiesulun kautta samalle tielle, josta meidät aiemmin ohjattiin pois.

 

Muotoilen kysymyksiä Olguitalle ja Carlokselle. He räjähtävät nauruun. Tuijotan heitä epäuskoisena. Olguita kertoo, sulun johtuneen sortumasta, joka tiehen on tullut. Ei suinkaan minun teoriani mukaan sissijärjestön iskusta. Viranomaisten ja paikallisten luoma kaaottinen ja sekava, pelon kyllästämä paniikki vaikutti minuun niin, että pidin itsestäänselvänä tätä sotilasoperaationa.

Nousemme sumuun ja tie vie viimeisten valonsäteiden myötä meidät läpi sotkuisen kaupungin. Täällä en haluaisi tallustella kadulla. Olemme liikkeellä metalliromua käsittelevän teollisuuslaitoksen takapihalla ja pyrimme vain löytämään ulos tästä sokkelosta. Hämmästelen Carloksen kykyä ja muistia sukkuloida näitä katuja ja löytää takaisin seuraavalle isommalle tielle. Nyt matka taas etenee mukavasti. Kuuntelemme  Olguitan mukaan tallentamia musiikkikappaleita. Nauratan heitä laulamalla kertosäkeiden mukana. Tunnelma on leppeä, kevyt, ystävyyden täyttämä.
 

 

 

 



 

 

 

Medellin ja Pajaro

 

Saavuttuamme toinen läheinen ystäväni Ricky nappaa minut kyytiinsä. Muut menevät levolle Lina luo. Rickillä on mukava kolmikerroksinen rivitalo Medellinin rinteillä. Hänellä on 10 vuotias tyttö Antonia ja vaimo Poli, jotka eivät juuri nyt ole kotosalla. Syömme kevyttä iltapalaa, jogurttia, leipää ja hedelmiä. Maistamme tuliaissuklaata Suomesta. Olen taas hurjan väsynyt ja saan luvan mennä nukkumaan. Ricky jää tuijottamaan jättiläisTV:stä sarjaa, josta vauhtia ja melua ei puutu. Kolumbialaiset rakastavat ääntä ja kirkkaita vilkkuvia valoja. 
     
Aamulla tapaan pikaisesti Polin ja Antonian. On arkiaamu, joten he kiirehtivät kouluun ja töihin. Tuntuu kummalliselta, täälläkin on arki. Itse olen tässä hetkessä muuttunut antropologiksi, joka on tunkeutunut Kolumbian sydämeen tutkiakseen heidän syvimpiä tuntojaan. Ricky tulee alakertaan ja keittää kahvia. Maailman parasta kahvia, ei mitä tahansa sumppia vaan maailman parasta kahvia, Ricky kertaa yhä uudelleen. Hyvää se onkin, muistan sen aiemmasta käynnistä. Kolumbialaiset ovat syystä ylpeitä maansa kahveista.

 

Keskustelemme englanniksi, sillä Ricky poikkeuksena monista, osaa kieltä. Välillä sanon asioita espanjaksi ja täydennän loput rennosti saarimaan kielellä. Muistan äkkiä sanonnan, jonka opin Suomessa vaimoltani. Jotain, joka sopi hyvin keskusteluumme. "No importa el destino, sino el camino."  Ricky on riemuissaan, hänellä on seinällä suuri liitutaulu, johon hän heti tuon tekstin kirjoittaa. Olemme molemmat tyytyväisiä ja jatkamme ruokailua.

Auto kurvaa pihalle ja Olguita ja Carlos tulevat. On aika hyvästellä Ricky. Jatkamme matkaa kaupungille erääseen ravintolaan. Uusin joukkueemme jäsenen istuu vihreällä muovituolilla valkoisen pyöreän pöydän ääressä ja syö nuudelivihanneslounasta hyvällä ruokahalulla. Tervehdimme, tilaamme kahvit ja käymme asioita läpi hänen viimeistellessä lounasta.

 

Kannamme autolle isot kassit ja pyörän, jonka hän on nostanut ravintolaan ja siirrymme kaupungin ulkopuolelle omakotialueelle seikkailu-urheilijan taloon. Täällä pakkaamme tavarat toisen autoon, isoon pick-up Toyotaan. Pyörät telineisiin ja laukut yms lavalle. Nyt on taas tilaa hengittää ja matkustaa kilpailukeskukseen. Hyvä, koska kuulen matkan kestävän ainakin kolme tuntia. 

 

 

 

 

Madlenajoki

     

 

 

 

 

Matka Puerto Triunfoon

 

Torkun suurimman osan matkasta. Olen puutunut, nuutunut, haluton, mykkä ja nälkäinen. Seison puusta rakennetun hotellin pihassa. Sen suuri avoterassi hallitsee jokirantaa. Yritän avata suutani, mutta saan aikaiseksi vain jotain muminankaltaista höpinää. Onneksi saamme ruokaa ja verensokerin nousun myötä mielialanikin nousee. On silti raskasta keskustella ihmisten kanssa. Yhteistä kieltä ei ole, olemme minun espanjani varassa. Tämä on minulle tietysti paras paikka harjoitella kieltä. On vain se aika päivästä, jolloin en enää jaksaisi olla kielitunnilla, vaan mieluummin vetäytyisin omiin oloihini rauhoittumaan. Ei auta, vaihdan kuulumisia ja minua tervehditään ja halataan ja taas kysellään ja halataan. 

 

Kilpailun infotilaisuus

 

On ensimmäisen kilpailuun liittyvän infon aika. Kostea iltapäivän kuumuus liimaa T-paidan selkään. Hikipisarat valuvat ohimoilta. Tämä on Puerto Triunfo, Antioquian maakunnassa sijatseva luonnonpuisto, jossa tulemme kilpailemaan seuraavat vuorokaudet. Olemme enää 200 metriä meren yläpuolella tiiviissä viidakkolaaksossa, jossa virtaa Madlena-joki.

 

Höyryvä viidakko, polttava aurinko, tukahduttava kosteus, käärmeet, krokotiilit, luoksepääsemättömät rämeiköt, läpitunkematon metsä, tulikärpäset, perhoset, moskiitot, hämähäkit, apinat, kiiltomadot, jaguaarit yms. yms. Tätä kaikkea on tulevina päivinä tarjolla. En kuitenkaan mieti näitä, vaan keskityn infoon, jossa saamme kilpailuun liittyvän materiaalin: numerot, leimasikortit, nipun valkoisia paperikarttoja.

 

Valtava ylösnostettu kartta kertoo rastien sijainnin. Suurella vaivalla kyhäämme papereista teipillä yhdistäen samanlaisen kartan ja piirrämme yksitellen rastit omaamme. Tungos ja hälinä paisuu räjähdysmäisesti. Kaikki joukkueet haluavat tietysti yhtäaikaa tehdä tämän saman asia. Tungeksimme ja huudamme ja heilumme, kuin romahduksesta juuri kuullut Tokion pörssi.

 


   Afrikan tähden askartelu  

 

 

Rastit piirtyvät karttaan, ja lopulta leikkaamme yhdestä jättikartasta sopivan kokoiset palaset, ja viimeistelemme ne kontaktimuovilla, jota olen tuonut Suomesta. Kolumbiasta sitä on vaikea löytää, ja moni joukkue teippaa karttansa leveällä kirkkaalla pakkausteipillä.

 

Teemme yhteistyötä Pajaron kanssa, piirrämme reittisuunnitelman värikkäällä yliviivauskynällä. Pajarolla on vahvat mielipiteet, mitä reittejä meidän tulee käyttää eri rastiväleillä. Kunnioitan hänen näkemyksiään, vaikken joka kohdassa ymmärrä hänen ajatuksiaan. Se on varmasti jotain paikalliseen maastoon liittyvää, jotain jota minä en tiedä tai ole kokenut. Hän taas runsaasti Kolumbiassa seikkaillessa suunnistanut, tietää kuinka täällä kannattaa edetä.  
   
Karttamateriaali on todella hämmentävää. Kartta on melkein valkoinen, siinä ei ole korkeuskäyriä vaan käyrät saamme erillisillä paperiliuskoilla. On täysin mahdotonta meille annetun ajan puitteissa saada mielikuva maaston muodoista. Siitä voi olla varma, että nousua ja laskua täällä tulee riittämään. Kartassa on hyvin vähän informaatiota muutenkin, se on käsityötä tekstejä myöden. Tulee vahva vertaus kotoiseen Afrikan tähti-peliin. Huokailen itsekseni, kun ajattelen tulevaa suunnistusta ja samalla kiitän kaikkia seikkailunjumalia, että Pajaro tuli meidän joukkueeseen. 

Siirrymme seuraavaan vaiheeseen: kilpailureput lähtöä varten. Pakolliset varusteet: lamppu, ea-välineet, kuten ensiside ja laastaria ja muutama särkylääke. Juomaa ja syötävää. Osuuksien pituuksista ajallisesti ei ole mitään selvyyttä, joten päätän pakata kahta viimeistä niin paljon kuin reppuun mahtuu. Pahanpäivän varalle.

      Tummasta puusta rakennettu hotelli. Hotelli... sanon niin, vaikka huoneessamme on hostellimaiset kerrossängyt. Romahdan yhteen           ja vaivun horrokseen. Kuumuus kuristaa, mutta onneksi seikkailija on liian väsynyt siitä piittaamaan.

 

 

 

Ennen kilpailua kamppailaan kajakeista

 

 
Pyhän Rouvan suojelusta vai onko tuo viinimerkki?


   Lähtö  

 Kilpailun aloitusaamuna vatsa on jo hieman omituisen oloinen, mieleni odottavalla kannalla. Rintaa puristaa. Jalat ovat raskaat. Väsynyt ja tukkoinen keho haluaisi paeta täältä, mihin tahansa, ettei joutuisi kohtaamaan seuraavien vuorokausien tapahtumia. Yhtäaikaa pää janoaa kilpailua. Itsevarmuuden ryöpsähdykset kilvoittelevat syvän itsesäälin kaltaisten tuntemusten kanssa. 

 

 

Reipasta menoa!
Varman päälle, juu!


     Ensimmäinen osuus on rullaluistelua. Joukkueemme vire on karmea, Olguita ja Carlos vaikuttavat näkevän rullaluistimet ensimmäistä kertaa elämässään. Pyörittelen silmiäni, kun he hirven vasan lailla nousevat luistimille ja tapailevat ensimmäisiä liukuja. Säädän teleskooppisauvojani ja hermostuksissani repäisen putken irti toisesta. Kokemuksesta tiedän, ettei takaisin liittäminen onnistu yhtä kätevästi. Niinpä hylkään toisen sauvan ja otan käyttööni Olguitan metrin mittaiset sauvat.

 

Startista jäämme heti ynnämuiden joukkoon haparoimaan. Vedän Olguitaa, vedän Carlosta ja välillä vedän molempia yhtäaikaa. Onneksi reitti on loiva muodoltaan. Jyrkemmät alamäet olisivat syösseet joukkueemme rotkoon, kirjaimellisesti.

Reitti kiertää kylän raitin ja käy kääntymässä pidemmällä kylään johtavan tietä pitkin. Korkeat puut varjostavat tietä, mutta Puerto Triunfon kylässä kadut ovat avoimia ja huolimatta varhaisesta aamusta ne hehkuvat lämpöä lupaavasti tulevasta päivästä. Carloksen kahta konttaamista lukuunottamatta selviämme vaurioitta osuudesta. Pidin sitä                                                                     merkkinä jostain suuresta johdatuksesta tovereitani kohtaan.




 

 
 
 
 

huh kuumuutta!

 

 

 
Carlos:"Ei palele!" (suora lainaus expedition Guarani 2015, jota  ei tosin ole vielä tapahtunut)

 

 

 Melonta


 Melonnan alkaessa aurinko on kirinyt korkeuksiin. Leveä Madlenajoki ei tarjoa mitään suojaa. Kajakkeihin selvittyämme tajuan unohtaneen suojata niskani, buff-putkihuivi jäi mukavasti auton etupenkin päätuelle odottamaan kotiin kiiruhtavia. Hetken ajattelen punaiseksi värjäytyvää niskaani, iho hohkava kuin kiuasmakkara. Muistan kuinka Perussa melottaessa ihomme paloi punaiseksi kipeänkireäksi, kestäen arkana useita päiviä kilpailun jälkeen. Hei, minullahan on pitkät hiukset! Hoksasin. Avasin letin ja kastelin sen vedellä, mahtavaa.  Oma luonnollinen niskasuoja. Todellinen luomutuote. Aurinkolasit, tukka auki ja lippis syvälle päähän. Siitä sitten virran vietäväksi. Melon Olguitan kanssa, joudumme jalkautumaan useita kertoja, sillä jokiuoma on hyvin leveä, jossa useat pienemmät purot risteilevät. Juutumme jatkuvasti hiekkasärkkiin ja stressaantuneena silmäni hakevat alati vuolaanpaa vettä. Yhtään helpompaa ei ole Pajaron ja Carloksen meno, he kun painavat meitä enemmän ja juuttuvat meitäkin helpommin pohjan hiekkasavikkoon. 

Takapuoli puutuneena saavumme melonnan vaihtoon. Tällä kertaa tulen kuitenkin yllätetyksi, sillä melonta ikäänkuin loppuu kesken. Tarkoitan tällä, ettei kivut ole ehtineet vielä lähellekään "normaalitasoa" osuuden aikana.  Yllätetyksi siitäkin syystä, etten aloituksen jälkeen ole ymmärtänyt kartan ja maaston kohtaamista missään vaiheessa. Vaihtopaikka on kuitenkin merkitty erittäin hyvin mainosviirein ja viittoilevat järjestäjät pitävät huolen, ettei paikan ohittaminen ole mahdollista kuin ehkä kuolleena virran viemänä.      

Horjumme rantavedessä ja yritämme saada puutuneet jalkamme tottelemaan repiessämme kajakkia jyrkkään penkereeseen. 

 

 
 
 
Mitähän



 
tässäkin
     
 
tuumitaan???



Vedämme kajakit ylös avonaiselle alueelle. Heinikkoinen vaihtopaikka, jonkinlainen peltomainen laidunalue. Pakkaamme liivit ja jätämme ne kajakkien kanssa vaihtopaikalle. 
 
 
 

Jalkaosuus armottoman auringon alla

 

 



Ensimmäinen jalkaosuus alkaa


Carlos taikoo repustaan leipää ja Coca-Colaa. Seikkailijan nirvana on hyvin lähellä tässä hetkessä. Evästämme yhdessä ja ensimmäistä kertaa tunnen vahvaa yhtenäisyyttä joukkueemme sisällä.  Reput selkään ja lähdemme kävelemään kauniin niityn reunassa heinittynyttä tietä pitkin. Paksurunkoiset puut saattelevat meidät pidemmälle hiekkatien risteykseen.

 

Pajaro ojentaa minulle kartan, katson sitä ja tunnistan siitä ensimmäiset tien risteykset, ojennan kartan hänelle takaisin.

 

Aloitamme juoksun. Kolajuoma ja vaihtopaikalla tarjottu vesi puristuvat ulos kehostani, hiki valuu valtoimenaan. Osuuden edetessä, odotan joka hetki varjoisampaa aluetta, hetken helpotusta kuumuudesta. Paiste on muuttunut agressiivisiksi nipistyksiksi.

Aurinko ottaa ihon säteittensä väliin ja vääntää sen rullalle. 

Olen peloissani kuinka pahasti tulen palamaan tämän ensimmäisen päivän aikana.

 

Olguita on suojannut kaulansa ja kasvonsa puff putkihuiveilla, pitkähihaisella paidalla ja käsineillä. 
Minä käytän tuollaista varustusta kun lämpötilan on +5 luokkaa tai kylmempi. Kuinka tottuneita he ovatkaan kuumuuteen. Saavumme osuuden loppuun myöhään iltapäivällä. 

 

 

 

Tiimi Paarustajat illan hämärtyessä




 Pyöräily ja pystysatulan vireyttävä voima

Usemman tunnin saunominen on takana, ja helpottava pimeys on pian ympärillämme. Jatkamme matkaa pyörillä. Yritän roikkua muiden mukana. Kolumbialaisten vahvuus on nimenomaan pyöräilyssä. Siitä saan taas esimakua. Ensimmäisen vuorokauden pyöräilyt ovat minulle murhaavia, erityisesti näiden veijareiden kanssa. Myöhemmin sitten väsymys tasoittaa osakkeita, niin ainakin uskon.

 

Reitti kumpuilee, hiipuva valo tummentaa vihreyden. Maasto on kuin vihreällä matolla peitettyä harjujen ja laaksojen sekamelskaa, todellinen labyrintti, jos tuonne lähtisi jalkaisin. Kauempaa katsottuna puutarhurin tarkkuudella trimmattua verkaa, mutta lähempänä sotkuisempaa ja luoksepääsemätöntä kasvustoa, matalaa mutta mahdotonta edetä. Ihailen maisemia, todella kaunista ja uutta, erilaista kuin koskaan olen kokenut.

 

Lopulta pimeys muuttaa kaiken, sulkee salaisuudet sisäänsä ja on vain pyörän hohkaavat valot soran ja kivien sekamelskassa. Varjojen tanssi, ylös ylös ylös ja alas alas alas, mutkia sinne ja tänne. Jyrkkyyttä ja veden kovertamaa pintaa riittää. Kurvaamme asfaltille, se tuo minulle helpotusta, pysyn joukossa taas mukana. Leimaus rastilla ja jatkamme.

 

Pyöräni luiskahtaa sivuun ja kaadun, koska en saa jalkaan riittävän nopeasti irti. Kiroan ja nousen ylös, nopea kartoitus ja olen kunnossa. Yritän lähteä liikkeelle, mutta satulani on irronnut tai sen päällinen osa on irronnut metallirungosta. Nopeasti yritän survoa sitä paikalleen. Ei onnistu. Sitten on Carloksen vuoro yrittää, ei hänkään onnistu. Sitten Pajaro tulee paikalle. Hän survaisee satulan paikalleen, mutta vain puolittain. Parempi kuin ei satulaa ollenkaan. Matka jatkuu ja kiroilen tuuriani. Pystympi satula pitää minut hyvässä vireessä osuuden loppupätkällä. Pyöräilystä siirrymme jalkaosuudelle. Tässä vaihdossa ei ole huoltoa, jätämme pyörät ja nappaamme auton sisäkumit mukaan tyhjinä. 

 


    
 

 

Jalkaosuus ja kuviokellunta Rio Madlena joessa

 

 

Olemme pyöräilleet hyvin ja saavuttaneet useita joukkueita. He jäävät pumppaamaan renkaitaan. Juoksemme tähtitaivaan alla, lämpötila on miellyttävä pehmeä.  Seuraamme harjua, jonkan molemmin puolin tulikärpäset loistavat valkoista valoaan harvapuisen metsän syvyyksiin, sinne saakka johon silmä kantaa ja varmasti pidemmälle. Ikimuistoinen näky.

Katselen ympärilleni jonossa juostessa. Etenemme hyvää vauhtia toisen joukkueen kanssa. Myöhemmin tien risteyksessä Pajaro valitsee vasemmalle johtavan tien ja jatkamme sitä määrätietoisesti tai oletan hänellä olevan suunnnan selvillä. Tie mutkittelee ja päättyy maatalon pihaan, yksinäinen talonrähjä täällä niittyisten metsien syvyydessä. Kelmeä valo ilmoittaa talon oleva asuttu.

 

Pajaro kysyy jotain asukkailta, he viittovat eteenpäin. Lähdemme jatkamaan mitätöntä polkua, niittyjä ja puroja ylitettyämme näemme toisen talon. Suuntaamme sinne, ja taas asukkaat viittoilevat meille suuntaan, johon sitten jatkamme. Pajaro pysähtyy ja kääntyy, näen huolen hänen katseessaan. Hän ottaa toisen suunnan, havaitsemme maastossa polkuja, jotka alkavat ja päättyvät yhtänopeasti. Välillä suunta on hyvä, täydellinen, toisaalta täysin väärä. Tunnen, että kierrämme tavallaan kehää.

 

Tavoitteemme on löytää joelle, kartta ei anna mitään tietoa. Meillä on jonkinlainen yleisuunta, Pajaron vainu ja minun vaistoni. Teemme varmasti tunnin ylimääräistä kierrosta ennen kuin osumme joelle. Samassa kuulemme puhetta, joukkueita kelluu jo joessa. Otsavaloja kiiluu ripeää vauhtia ohitsemme. Nousemme ylävirtaan ja osumme rastille. Leimaus ja aloitamme renkaiden täytön.

Pian havaitsen minun renkaani vuotavan pahasti. Ilmoitan asiasta ja kieltäydyn lähtemästä pimeään virtaan moisella renkaalla. Neuvottelemme kiivaasti. Sitten Olguita ja Carlos sanovat ottavansa rikkinäisen renkaan. Se sopii minulle. Pian kellumme muun ryhmän perään. Olguita ja Carlos mukavasti sylikkäin yhdellä renkaalla. Jotenkin etenemme parempaa vauhtia ja saamme aiemmin meitä menneen joukkueryppään kiinni. Minä kellun etummaisena, koska otsalamppuni on muita selvästi tehokkaampi. Vuolas virta on täynnä puuta, töröttäviä paksuja oksia joka suuntaan. Heti sellaisen nähtyäni huudan vasemmalle! Oikealle! 


 

Eristysnauhaa suojaamaan kumirenkailijoita

 Näin luovimme kiivasta jokea. Välillä kumirengas vie miestä 
 villisti pyörien. Virrassa seilailu on pelottavaa, näen itseni takertuneena paksuun puuhun ja virran painavan minut syvyyksiin, josta minua ei kukaan koskaan löydä. Toisella hetkellä odotan terävän oksan painuvan vatsanpeitteisiini seivästäen minut kuin hauen atraimeen tuulasyönä. Tämä on niitä tilanteita, joissa ei koskaan olisi, jollei rinnassa olisi kilpailunumeroa. Virtaus rauhoittuu joen levetessä ja  piina päättyy. Ensimmäinen valonkajo suo toivoa tällä lohduttomalla joella.  

 Aloitamme melonnan käsillä. Kymmenen minuutin jälkeen kädet, vastsa, lonkankoukistajat ja selkä ovat puuduksisa, ei kuitenkaan niin, että puutumus turruttaisi alati kasvavan kivun melonta-asennon hankaluuden vuoksi. Meillä ei ole mitään käsitystä, paljonko osuutta on vielä jäljellä. On vain toivo, että seuraavan mutkan takana näkyy pato, joka on osuuden viimeinen rasti. Mutkia mutkan perään. Taistelen luovuttamisen tunteen kanssa, vituttaa niin paljon tämä järjetön nylkytys. Pato pilkistää vihdoin ja nousemme vedestä kuka mitenkin horjuen.

Seison matalassa vedessä polviin nojaten ja yritän saada kehon ymmärtämään pystyasentoon siirtymisen. Muut ovat jo padon päällä. Kompuroin mutaisen penkan ylös ja tyhjennän renkaan. Jatkamme tästä pyörillä, jotka järjestäjät ovat tänne eilisillan aikana kuljettaneet. Olemme sijoituksellisesti 1 - 2 tunnin välissä kärkeä jäljessä. Eilinen seikkailu jokimetsikössä tiputti meidät. Aikaa on kuitenkin runsaasti, sillä vasta ensimmäinen vuorokausi on täynnä. 
 

 

Pyöräilyä ammattimaista vauhtia

 

Pyöräily tarjoaa alkuun tervetullutta vaihtelua. Kumpuilevaa viidakkoa, laidunmaiden reunustamaa hiekkatietä. Osuus lähtee hyvin käyntiin. Pyrimme ajamaan lujaa. Pajaro on kärjessä. Hän on entinen ammattikilpapyöräilijä ja otteet ovat sen mukaiset.

Pian kovapohjainen vaalea hiekkatie vaihtaa väriään. 
Ajamme punaista tietä, hiekka on hienonhienoa. Pyörä luistaa hankalasti, kuin pehmeässä lumessa. Liikun jonon viimeisenä, keskityn vain pysymään pystyssä ja ryhmän mukana.

     
Kaikkialla on hyvin kuivaa. Maisema vaihtuu  pensasaroksi. Sinnittelen joukkueen mukana. Ruumis ei kykene palautumaan, alaselkä vihoittelee, joudun nousemaan jatkuvasti seisomaan ja venyttämään selkää suoraksi ajon aikana. Tämä on vaikeaa, koska pettävä hiekka ei tarjoa rentoja palauttavia hetkiä. Onnekkaasti kannaltani muutkin horjahtelevat välillä ja vauhti hidastuu, enkä putoa liian kauas.
 
Loputtomalta tuntuva päättyy kuitenkin, kun laskemme syvään metsään. Täällä apinat rääkyvät, hyppivät puusta puuhun ja repivät oksistoa. Tien pohja on kovempaa, ja varjot virkistävät heti menoamme. Osuus sujuu suunnistuksen osalta virheettömästi.
 
 
 
 
 

     
 Aamupäivää lämmittävän auringon myötä tulemme takaisin vaihtopaikalle, jossa huoltolaukut odottavat. Syömme järjestäjien tarjoamaa soppaa, hedelmiä, mehua. Pyrimme toimimaan ryhdikkäästi ja nopeasti. Tungen viimeistä banaania naamaani samalla, kun aloitamme juoksun kohti putousta, jossa luvassa on köysitoimintaa. 


     
 
 

Aamupesu supersuihkulla     

 

 

Jatkamme kävellen jyrkkenevään polkuun, joka muuttuu kivikoksi. Huomaamme taiteilevamme lohkareiden väleistä, alta ja päältä. Kostea sumu kostuttaa kasvoni.  Kohina kasvaa ja edessämme avautuu laguuni johon vesi syöksyy korkealta rinteeltä.

 

Tehtävänä on kiivetä yhtä köyttä ylös putouksen reunaa ja laskea toista keskellä putousta. Aamuvarhainen suihku tuntuu kylmältä.

Vesi paiskautuu voimalla ja välillä hengittäminen on tukalaa. Pelkään menettäväni jotain varusteita reppuni sivutaskuista.

Ainakin auki jääneet eväspussit ovat menetettyjä. Alas ja pois piiskaavasta putouksesta. Kokoonnumme ja jatkamme kivikossa. 

 
 
 
 

     

 
 
 

       

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Eikun sissään


Maankuoren syvyyksiin
 


 Saavumme korkean luolan suulle.. Järjestäjät tervehtivät hymyillen. Itse olen vakavampi.

Kaivamme lamput repuista ja suuntaamme pimeyteen. Hohkava kostea kylmyys halaa heti luolaan kavuttuamme.

Vesi on järkyttävän kylmää. Sitä riittää polviin saakka. Kahlaamme eteenpäin. Lämmittelen jalkojani pienillä kalliosaarekkeilla.

     

Luola saa mitä erikoisempia muotoja. Seinät ovat kuin kiillottettua kaakelia, pehmeitä virran aikoja sitten syövyttämiä muotoja.             Kapea käytävä vaihtuu välillä holviin, jonka katosta tippukivet roikkuvat.

 

Ylöspäin katsominen ei kauheasti kiehdo, sillä katot kuhisevat päivälevolla olevia lepakoita. Lepakon  ulosteessa piilee suuri 
vaara: histoplasma, joka hoitamattomana tuhoaa keuhkorakkulat. Eräs suomalainen seikkailija menetti 70 % keuhkorakkuloistaan, koska sai diagnoosin liian myöhään. Yli puoli vuotta tartunnasta, jonka oli saanut Filippiinien luolissa seikkaillessaan. 


 Luola putoaa syvälle ja laskeudumme järjestäjien kiinnitämillä köysillä suureen pyöreään kylpyammeeseen. Seuraa sukeltamista, uimista, mäen laskua ja kipuamista.

 

 

 

Seuraavana sukellusta...

 

 

 












 
 
 
 
 
 
 
 
Kaakelimaailma
 
Kohti päivänvaloa

     

 

Matalammat jyrkänteet joudumme hyppäämään. Joukkueen sisällä neuvottelemme hyppyjärjestyksestä. Agressivisuuteni ajaa minut ensimmäisenä hyppyihin. Toivon joka kerta alla olevan vesilamminkon olevan riittävän syvä. Hetkittäin ajatus karkaa. Mitä jos vesi onkin matalaa ja polvet murskautuvat kallioon rysähtessä. Vettä riittää kuitenkin viimeiseenkiin hyppyyn.

 

Valon kajo nostaa kaikkien mieialaa ja pujahdamme suun muotoisesta aukosta ulos pieneen vesipainanteeseen. Jatkamme taas kohti vaihtopaikkaa iloisesti rupatellen. Viimeinen polku on hyvin merkattu turistireitti, joten voimme rentoutua suunnistuksenkin suhteen. 
      

Tämä näkymä toivotti meidät takaisin...

 

 

 

Luolan ulospääsyaukko näkyy tarkalle silmälle

  Pyöräilyä hitaasti kypsyttäen

 

 

Vaihdamme pyöräilyyn. Vähäiset kuulumiset vaihtopaikalla juteltuamme matka jatkuu. Ensimmäisen tunnin jälkeen tunnen piinaavan kuumuuden taas palaavaan. Toisaalta huomaan muiden terävimmän pyöräilyinnon hiipuneen. Vauhtiero alkaa tasoittumaan. Saan tästä paljon voimaa. Sitä todella tarvitsen, osuus sisältää pitkiä jyrkkiä nousuja ja saman verran alamäkeä.

 

Olguita neuvoo minua alamäkiajossa, mielestään olen liian takana. Hänen mukaansa painoa on saatava enemmän eturenkaalle. Ilmeisesti alamäet pelottavat minua ja yritän väistää sitä nojaamalla taaksepäin. Sama ilmiö oli aikanaan lumilautailua opetellessa, tuntui mahdottomalta painaa lautaa etujalalla hallinnan kohentumiseksi.

 

 

 

Olguitan neuvot tulivat varmasti tarpeeseen. Veden syövyttämät syöksyrinteet hirvittivät pohjoisen poikaa.

 

Kaaduin osuudella kolmesti. En kuitenkaan alamäissä vaan jyrkissä nousuissa. Takarenkaan lyödessä tyhjää tai voimien muuten vain loppuessa yritin irrottaa toista jalkaa lukkopolkimesta.

Se ei kuitenkaan onnistunut riittävän nopeasti.

Ensin en ymmärtänyt mistä se voi johtua, olenhan tehnyt liikettä varmasti tuhansia kertoja. Uudet kengät ja klossit. Siinä varmasti syy lukkopolkien huonoon toimivuuteen. Verisiä ruhjeita, ei mitään vakavampaa. 

 Kurvaamme vaihtoon pitkän, pitkän päivän jälkeen. Carlos menee heti lähiravintolaan, joka on kaislakattoinen tolppien varaan rakennettu.  Hän tilaa meille jotain ruokaa. Muut siirrymme kola-juomat kädessä vaihtopaikalle.

 

Istun pimenevässä illassa, tonnikalapurkin kanssa ja nautin sen perunalastujen kera. Mikä autuas maku. Koko päivän olen syönyt energiapatukoita, pähkinöitä tai imeskellyt ylimakeita geelejä. Vettä olemme juoneet litroittain. Maaseudulla osuutta pyöräillessämme haimme vettä useammasta talosta. Alkuun käytin vedenpuhdistustippoja, sitten sekin jäi. Kuumuus sekoittaa pään ja keskittyminen siirtyy eteenpäin suuntaavaan liikkeeseen. Kilpailija ei enää välitä muusta. 



Paistettua kanaa a la patikka

 

Patikkaosuudelle lähdemme täydessä pimeydessä. Carlos nappaa mukaamme ravintolasta tilaamansa paistetun kanan. Herkullista ja järkyttävän hyvää!!! Täytyy varoa syömästä liian nopeasti. Vatsakivut ovat alati vaanimassa tälläisessä taistossa. Paistettua kanaa ja Fantaa. Seikkailijan nirvana.

 

Osuus on vasta alussa, olo on kivuton ja virkeä, no niin virkeä kuin se tässä vaiheessa voi olla. Olemme edenneet hyvin, virheettömästi. Sijoituksemme on noussut, olemme nyt 6.  Ero kärkeen on hieman kaventunut, kuitenkin yli tunti vieläkin. 


 Osuus nousee erittäin jyrkkään mäkeen. Neste valuu päästä suurina pisaroina. Vaihtopaikalla nesteytys on siis onnistunut. On mitä hikoilla. Saan tai pikemminkin otan lisää suunnistusvastuuta. Havaitsen Pajaron selvästi epäröivän. Nappaan kartan häneltä ja pistän suunnan kompassiini. Palautan kartan tyytyväisenä. Tarkennan kulkusuuntaamme tämän tästä ja huomaan olevani vahvan päättäväinen.

 

Metsä on täällä kulkukelpoista. Tarkoitan, että voimme edetä muuallakin kuin valmiita polkuja pitkin. Tässä viidakkoisessa tropiikin maassa se on harvoilla seuduilla mahdollista. Etenemme mukavasti kahden rastin kautta vuohien tai lampaiden tekemiä polkuja pitkin ylös harjanteelle. Heinikkoiset aukeat vaikuttavat ihmisten tekemiltä. Lopulta väsymys vie mielenkiinnon ympäristöstä. Seuraan vain välttämättömiä maaston ja kasvuston muotoja. Tuijotan polkua, otsalampun kirkas valo heijastaa korsiin pisaroituneesta vedestä tuhansin pikkupeilein. Tämä näky jatkuu ja jatkuu. Ympärillä musta tummuus. Yö on aina hetkittäin lohdutonta raskasta aikaa edetä. Polku painuu syvempään metsään. Laskeudumme tasamaalle. Metsä on täällä samankaltaista kuin aloittaessamme osuuden. Helppoa liikkumista, tukeudun kompassiin. Polkuja risteilee yhä enemmän yhä vahvempina. Tulemme kivirakennuksen takaa pihamaalle. Katos, jossa vaihtolaukut sijaitsevat.

 

Olen hyvin väsynyt, jos se nyt mitään enää kuvaa.  Neuvottelen Carloksen kanssa ja ehdotan tunnin nukkumista, hän hyväksyy 45 minuuttia. Kaikki me tarvitsemme unta. Katson kelloa, auringon nousuun on juuri se tunnin verran. Vaihdamme ensin kuivaa vaatetusta. Kukaan ei puhu mitään. Pyörävarusteet. Syön pähkinöitä. En tiedä onko minulla nälkä, yritän vain pureskella ne jotenkin ja saada niellyksi. Tajuan, etten tajua mitään. On parasta nukkua. Ajattelen vain nukkumista. Käyn makuulle. Helpotuksen tunne. Mahdollisuus unohtaa hetkeksi tämä kaikki. Nukahdan makuupussiin muiden vielä huoltaessa.

 

 

 


Ongelmia (suuria) vatsan kanssa
Etuoikeutettu apina


Herään Carloksen repiessä olkapäistä. 
Tuijotan häntä epäuskoisena, kun uni päättyy.

Todellisuus tuo pahan olon. Herääminen seikkailijan todellisuuteen on yksi suurimmista henkisistä koetinkivistä. 

 

Parasta nousta nopeasti ja aloittaa suorittaminen. 
Pakkaan nopeasti makuupussini ja suljen varustelaukun.

Kannan sen järjestäjien rekkaan ja lähdemme pyörillä.

Pyöräilemme vain kilometrin. Ison tien risteyksessa on juuri avautunut ravintola tai Carlos saa puhuttua ravintolan auki.  

 

Istumme höyryävän kahvin ääreen, juttelemme rauhallisesti, nauramme ja kertaamme viime yön tapahtumia. Uusi päivä luo joukkueeseen hyvää tuulta. Yö on selätetty ja uusi valo vie meitä eteenpäin. Syömme papuja, paistettuja munia, avocadoa, tomaattia ja leipää. Tuoremehua ja lisää kahvia.

 



Jätämme tienvarsiravintolan. Hetken ajettuamme vatsani antaa merkkejä. Ilmoitan tarvitsevani pysähtyä tarpeille. Ripeästi toisen kahvilan wc:hen. Vatsa on hieman löysänä, mikä on tavallista, koska söin normaalia ruokaa. Ehkä hieman liikaa. Helpostus suodaan minulle ja jatkamme matkaa asfalttitietä ylämäkeen.

 

Suuntaamme viidakkoon, tutunoloiset tiet tulevat vastaan. Nousu seuraa toista loputtomana. Jokaisen alla tunne, että en jaksa enää päälle. Helpotuksen tunne tuo hetken lohtua, kun mäki tasoittuu ja syöksymme mutkaisiin alamäkiin. Tälläkin kertaa pyrin noudattamaan Olguitan antamia ohjeita. Matkan edetessä huomaan vatsassani kiertävän kivuliaasti. Nopeasti tien sivuun ja ripuloin. Helpottaa heti ja jatkan matkaa. Jään tuskin muista jälkeen.

 

Aurinko kipuaa yhä ylemmäs, kelloni lämpömittari näyttää + 42°C. Vaikuttaa ruotsalaiselta saunalta. Maasto on muuttunut avoimeksi, vihreitä harjanteita, niiden välisiä solia, kumpuja ja kukkuloita. Kaikki on syvän vihreää, yksittäiset puut maalaavat maiseman tauluksi. Muotoja, jotka tanssivat kilpaa toistensa kanssa ja sekoittuvat valtavaksi luonnon labyrintiksi.  

 

Vatsani tanssii rytmissä näiden muotojen kanssa. Ripuloin yhä uudelleen. Vatsani on tyhjentynyt orgaanisesta aineesta, mutta yhä edelleen kehoni vaatii kyykkimään tien varteen. Huuhtelen kirvelevää takapuoltani puroissa, joita virtaa tien poikki notkojen pohjilla. Jostain selviytymissielun syvyyksistä nousee voimaa, jolla jaksan yhä pyöräillä. Itse asiassa pyöräilen ensimmäisenä. Survon mäkiä vauhdilla, muut jäävät jälkeen. Pysähdyn ja nojaan päätä satulaan tai makaan hetken tien pientareella. Yksittäiset alle minuutin tauot auttavat minua. Olen aivan lopussa. Jatkan kuitenkin. Saamme apua eli lisää juomavettä eräästä talosta. Talon isäntä tarjoaa myös oluet, johon minäkin toiveikkaana tartun.

 

Osuus jatkuu vihdoin laakeammassa maastossa. Yhtäkkiä Pajaro pysähtyy ja me muut hänen mukanaan. Tienristeys. Hän selittää, että kartassa olevaa ja edessämme jatkuvaa tietä hän ei ole koskaan liikkunut, vaan hän osaa mennä vain oikealle jatkuvaa tietä. Kartan mukaan reitti on selkeä ja jatkuu suoraan, eikä siinä ole tätä risteystä.  Valitsemme Pajaron suunnan oikealla. Puoli tuntia kuluu ja tulemme pieneen kylään, jossa on huvipuisto.

 

 

Samaan aikaan
 

 

 

 

 

 

 

kun me "taistelemme" viidakossa

 

järjestetään lapsille
 
 
juoksukilpailu
 
 
 

Selitän Carlokselle huonovointisuuteni, huolen tilastani ja että haluaisin tavata kilpailun lääkärin, mikäli se vain on mahdollista. Pyöräilemme Pajaron perässä. Saavumme kylään kummallisen pyöreän tornin takaa polkua pitkin. Suoraan huvipuiston parkkipaikalle ja rasti on kioskin kulmilla. Pyydän Carlosta soittamaan lääkärille. Hän puhuu tovin ja kertoo lääkärin tulevan myöhemmin jollekin seuraavista rasteista.

 

Myöhemmin iltapäivällä tulemme joen rantaan, jossa on muutama terassilla varustettu ravintola. Järjestäjät ja lääkäri ovat vastassamme, hän esittää minulle muutamia kysymyksiä. Käyn makaamaan terassin lattialle ja hän laittaa minut tippaan.

Tiputus, virallisesti infuusio tarkoittaa nesteen antamista verisuoneen. Menetelmää käytetään, kun on kyse vakavasta nestehukasta. Uskoisin siitä olevan tapauksessani kysymys. 

 

Hän ojentaa minulle valkoisen pillerin ja kertoo vatsavaivojen olevan tämän myötä ohitse. Makaan pullotelineen alla, kunnes kirkas pussi valuu tyhjiin. Nousen ylös, hymyilen ja kiitän häntä. Lähdemme taas eteenpäin. Puolen tunnin päästä tunnen nälkää. Ensimmäistä kertaa sitten varhaisen aamupalan. Avaan tölkkinakkipaketin ja saan syötyä kolme nakkia. Huokaan helpotuksesta, koska vatsani hyväksyy tarjoamani antimet. Osuuden loppu lähenee, maasto on aivan tasaista ja avonaista. Kuin savannia. Kiitän ratamestaria hiljaisesti.

Palaamme ensimmäistä kertaa Puerto Triunfon kylään. On kansallinen juhlapäivä. Niitä on kolumbiassa  3 - 4 kpl/kuukausi... (siltä se ainakin tuntuu). Jatkamme viimeiselle taipaleelle 30 km patikkaa. Kenkien vaihto ja matkaan. 

 

 

Osa joukkueista saapuu vasta aamulla ehtimättä viimeiselle patikalle


     

Liukuhihnaa aina maaliin saakka

 

 

Reitti on tasainen ja suunnistuksellisesti helppo. Seuraamme usean kilometrin verran vanhaa junarataa. Hetken kuluttua rata muuttuu liukuhihnaksi. Poikkipuut liukuvat kiskojen välissä kävellessäni jalkojeni alta. Itse kävelen paikoillani. Poikkipuut liikkuvat.

Varjot muovaavat kasvoja poikkipuilla, jotka tarkemmin katsottuna näyttävät toistuvan. Kävelemme siis paikoillamme alla liukuvaa rataa pitkin. Terävöitän katsettani ja pyrin muistamaan vaihtuvat kasvot. Sen hetken, joiloin näen saman naaman uudelleen, ravistelen päätäni, mutta kuvat ja liukuva junarata eivät katoa mihinkään. (Olin tämän saman hallusinaation pauloissa vuoden 2006 Puolan talvikisassa.)

 

 Hylätyn ratapihan jälkeen jatkamme pois radalta. Pajaro luovii ja me muut paarustamme kuin tontut perässä. Loppuosuudesta ei minulla ole paljoa kerrottavaa. Yritin vain pysyä pystyssä ja muun ryhmän rytmissä. Perillä olemme juuri ennen puoltayötä. Kyselen Carlokselta ihmeissäni, miksi emme jatka. Hän ilmoittaa minulle liioitellun artikuloiden, että olemme maalissa.

 

Nytkö tämä päättyi? Pää on aivan sekaisin. Olemme sijalla 3. Hyvä suoritus, ottaen huomioon joukkueemme haasteet. Paikallistuntemus on etusijalla täällä kilpailtaessa. En tiedä miten olisin selvinnyt suunnistuksesta tällä kartalla, joka ei juuri anna paljoa mahdollisuuksia tarkkaan suunnistukseen. Kartassa on murto-osa maastossa olevista teistä ja poluista ja siinä ei ole korkeuskäyriä.

 Juhliva kylä tervehtii seikkailijaa

 

Kylä on täynnä tanssivia ihmisiä, kadun kahtapuolen ravintolat kilpailevat musiikin kovuudessa. Hakkaava rytmi lyö päähän tahtia. Moukaroiva pauhu on enemmän kuin siedämme. Siirrymme hieman sivummalle, pieneen ravintolaan. Carlos tilaa ruokaa ja oluet. Istun mykkänä penkillä. Nostan pullon huulille ja siemaisen. Soppaa saan suuhuni lusikallisen lientä. Katson muita, he juttelevat ja nauravat. Minä käyn pöydän juureen kadulle pitkäkseni. Mitä nyt vähän silmiäni lepuutan... .

Havahdun, kun Carlos tönii minua ystävällisesti. Hän kertoo minun nukkuneen kaksi tuntia. He olivat ruokailtuaan jättäneet minut tähän, pyytäneet ravintolan pitäjää vartioimaan untani. Carlos ohjaa minut peseytymään hotellin yläkertaan. Hitaasti liikkuen peseydyn ja siirryn kylän läpi bussiterminaaliin pystytettyyn telttaamme. Ravintoloissa on ilo ylimmillään. Telttamme sijaitsee heti ravintoloiden vieressä. Kaiuttimista pauhaava musiikki värisyttää telttaa. Epäillen mietin, saanko ollenkaan unta tässä melussa. Muuta en ehtinytkään ajatella.


Kilpailun jälkeinen aamun kalsea tunnelma
 


 Kuuma, kostea, hikinen. Sellainen herätys uuteen aamuun. Rämmin ulos teltasta. Monet pakkaavat varusteitaan. Nousen ja yritän koota itseäni. Hyväksyviä nyökkäyksiä sieltä ja täältä. Tervehdin monia

vieraita kasvoja. Tuntuu kuin en olisi heitä koskaan nähnytkään. On vieraantunut ja kiusallinen olo.
     Kummallista.

 

     Etsin katseellani jotain tuttua henkilöä. Lopulta lähden etsimään varusteitamme. Löydän ja muut joukkuetoverit toiselta puolelta bussiterminaalia. Liityin joukkoon pakkaamaan.

Koruton kilpailun jälkeinen tunnelma leijuu ilmassa. Kuin olisimme joutuneet keskeyttämään. Kukaan ei puhu mitään.

        
    Seurasi palkintojen jako ja lisäksi jaoimme ruokasäkit, jotka olimme ostaneet seudun vähävaraisille.

    Kolumbiassa on tapana, että joukkueet ostavat sovitulla rahasummalla elintarvikkeita ja jakavat ne kilpailualueella asuville.

    Erittäin kaunis tapa.

 

 

 

Vielähän tuohon mahtuisi



Hyvästelyjä, halauksia, ylävitosia, hymyä ja uudelleennäkemisen vakuutteluja.

 

Autoon ja matkaan. Ennen kylän päättymistä pyysin Carlosta pysähtymään, jotta voisimme ostaa oluet. Club Colombia, hyvää kylmää lageria.

 

Juomaa nauttiessamme hän kertoi ensimmäisen joukkueen käyttäneen viimeisellä patikkaosuudella kickbikeja. Järjestäjät eivät kuitenkaan suostuneet hylkäämään heitä. Uskomatonta! En jaksanut kuitenkaan olla vihainen. Olin kuitenkin pettynyt ja ihmeissäni, kuinka tälläinen on mahdollista.

 

Ajatukseni palasi voittaneeseen tai pikemminkin ensimmäisenä maalin tulleen joukkueen ilonpitoon. Kuinka he ottivat nauraen vastaan onnitteluja kuin voittajat. En ymmärrä, miksi muut joukkueet eivät nostaneet mitään mekkalaa heitä vastaan. Carloskin tyytyi punomaan päätään ja sadattelemaan ennemminkin sisäänpäin hengittäen. 

Palauttava mineraalikylpy

 

Teemme saman matkan takaisin, pysähdymme ravintolaan. En pysty vieläkään syömään muutamaa lusikallista enempää. Olo on kummallinen, syvän väsynyt, utuinen. 


Iltapäivän kuluessa saavumme takaisin autonromua ja rähjäistä teollisuutta pursuvan kaupunkiin. Emme suuntaakaan suoraan valtatielle vaan ylös mäelle. Täältä löytyy kylpylä kuumine lähteineen. Nämä kuumat lähteet sisältävät erityisesti palautumista edistäviä mineraaleja. Näin minua valistetaan.

 

En pane pahakseni nauttia hämärtyvässä illassa kuumista kylvyistä ja muutamasta oluesta. Hieno ja vaikuttava paikka. Lähteet on valjastettu virtaamaan komeisiin altaisiin. Veden lämpötilaa säädetään altaiden koolla. Pienimmissä tunne on kuin keittyvällä kananmunalla, laajemmissa on miellyttävää kellua ja katsella tähtitaivasta. Aluetta reunustaa kivestä tehty komea hotellirakennus. Oivallinen paikka viettää lomaa. Myöhään yöllä saavumme takaisin Caliin. Yksi kovimmista kokemuksistani saapuu päätökseen.

 

Hyvästelen Pajaron ja Olguitan. 

 

Kiireinen kotiinpaluu

Seuraavana päivän lähdemme Carloksen kanssa hänen työkierrokselleen. Eräässä pyöräliikkeessä tapaamme hänen vaimonsa isän, jonka on määrä viedä minut lentokentälle. Tavan mukaan lähtö jää myöhäiseksi. Ruuhka valtatiellä on massiivinen ja pelko tarraa ja ravistelee tutulla tavalla. Näen itseni tyhjässä lentoterminaalissa kädet levällään, koneen lähdettyä ,täynnä neuvotonta tuskaa.  Hermostus kasvaa ja tarttuu ilmeisesti kuskiin. Hän ohittelee autoja välillä pientareita pitkin, välillä tunkien autojen välistä. 
 

Tämä on Kolumbia! Viime hetkeen saakka hektinen, kiivas, ärsyttävä, mutta niin kutkuttava ja kiihottava.  



 

Tulee väkisin vaikutelma, että kaikki on jätetty reitille...