Wainamoisen Matkat

‹ Takaisin

 

 

 

 

Nordenskiöld herännäisyys

 

Oli maanantai aamu marraskuun lopussa. Olin aloittamassa lihaskuntoharjoittelua ennen töihin lähtemistä. Tutkailin jumpan seuraksi tutuksi tulleeseen tyyliini ohjelmia Yle Areenasta. Huomioni kiinnittyi dokumentteihin ja maailman pisimmäksi hiihtokilpailuksi tituleerattuun Nordenskiöldsloppetiin.  

 

Kilpailu järjestetään Ruotsissa JokkMokkin kunnassa Norbottenin läänissä Pohjois-Ruotsissa. Siellä ovat kilpailleet eri vuosina maailman huippujen lisäksi erinäinen joukko seikkailun nälkäisiä talviurheilun ystäviä.

 

En heti syttynyt ajatukseen osallistua erämaamaisemissa hiihdettävään kilpailuun. Toipuminen edellisen kuukauden aikana järjestetystä seikkailu-urheilun maailmanmestaruuskilpailusta Etelä-Afrikasta oli kesken. Pääsimme aivan Afrikan eteläkärjessä järjestetyssä mittelyssä kolme vuorokautta, kunnes jouduimme keskeyttämään yhden joukkuejäsenemme kaikki yllättäneeseen jalkavaivaan. Yritimme jatkaa kahden urheilijan voimin, mutta järjestäjät kielsivät meitä nousemassa vuoristoiselle vaellusosuudelle.

 

Turhatumisen määrä oli sanoinkuvaamaton. Kaikki keväästä asti tehdyt harjoitteet ja lyhyemmät kilpailut valuivat kaatosateen ja myrskytuulen mukana kiviseen maaperään. Kannoin pettymyksen tuottamaa harmaata pilveä koko pimenevän vuoden lopun. Kunnes eräänä joulukuisena päivänä ilmoittauduin Nordenskiöldsloppettiin. Ajattelin, että voisin sittenkin hyödyntää  kuukausien puurtamisen. Olin hyvässä kunnossa ja päätin jalostaa kestävyyskuntoni talveen ja hiihtoon. Halusin päättää Afrikan projektin onnistuneeseen suoritukseen.

 

Juttelin seikkailusta tutuksi tulleen kaverini kanssa, jonka huomasin ilmoittautuneen kilpailuun. Hän kertoi aikovansa hiihtää koko matkan pelkästään tasatyöntäen. Se kuulosti erittäin kovalta tavoitteelta, jopa mahdottomalta, mutta samalla kutkuttavan järjettömän kiihottavalta ajatukselta. 

 

Harjoittelun toteutus ja pelko ajan riittämättömyydestä

 

Olin armotta myöhässä aloittaessani tasatyöntöharjoittelut kohti Nordenskiöldsloppettia. Joulun jälkeen keskityin pelkästään tasatyöntökunnon nousujohteiseen kohottamiseen. Kilpailun starttiin oli aikaa tuosta päivästä reilu kaksi ja puoli kuukautta. Hiljalleen tasoni kohosi. Kahden tunnin tasurilenkit tuntuivat raskailta, mutta olin puolikuollut hiihdettyäni ensimmäisen kerran 4 ja puoli tuntia pelkkiä käsiä hyödyntäen. Muistan maanneeni hiihtolenkin jälkeen kotona pimeydessä rättiväsyneenä. Tuolloin mietin, miten ihmeessä voisin jaksaa samaa menoa 16 -20 tuntia? 

 

Helmikuun alussa osallistuin Talviurheilun paratiisi - hiihtoon,  jossa yhtenä viikonloppuna pääkaupunkiseudun hiihtoladut olivat yhdistetty yhtenäiseksi Keravalta alkaneeksi nauhaksi päättyen Espoon Kivenlahteen. Matkaa oli yhteensä 100 kilometriä. Reittiä ei oltu mitenkään merkitty, vaan kukin hiihtäjä käytti erinäisiä karttasovellutuksia tai muita keinoja reitin löytämiseen.

Minulle ja hiihtokaverilleni kertyi joitakin lisäkilometrejä kahden reitiltä eksymisen vuoksi. Pääsääntöisesti se oli helposti löydettävissä. 

Selvitin koko matkan pelkästään tasatyöntämällä. Retkeilyvauhdilla siihen kului 11 tuntia. 

 

100 km hiihdettyäni olo oli sellainen, että olisin voinut jatkaa. Sain tuosta hiihdosta paljon uskoa projektiin. Nyt kysymys kuuluikin; kuinka kaus jaksaisin pelkästään tasatyöntäen? Siihen vastaus tulisi kuukauden päästä. 

 

Hiihdin vielä ennen h-hetkeä muutaman hiihtosuunnistuskilpailun ja kaksi noin 6 tunnin harjoitusta. Tottakai tein muitakin harjoituksia, voimaa erityisesti keskivartalon ja jalkojen osalta ja huoltavia kevyitä hiihtelyjä. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nordenskiöldsloppet 2024- Mistä on kysymys?

 

 

Uuden ajan kaikenkaikkiaan 7:s Nordenskiöldsloppetin 220 km pitkä reitti kulkee läpi koskemattoman erämaan napapiirin pohjoispuolella. Latu seuraa historiallista reittiä vuodelta 1884. Suomalainen tutkimusmatkailija  Adolf Erik Nordenskiöld organisoi tuolloin kilpailun todistaakseen hänen tutkimusmatkoihin osallistuneiden kykenevän hiihtämään noin pitkän matkan lyhyessä ajassa. Voittaja Pavva Lasse Nilsson Tuorda käytti aikaa 21 tuntia ja 22 minuuttia.  

 

Kilpailu käydään perinteisellä hiihtotavalla ja on tarkoitettu niin huippu-urheilijoille, kuin äärimmäistä kestävyystestiä hakeville hiihtäjille.

Reittiin saa käyttää maksimissaan 30 tuntia. Reitti on edestakainen ja sen varrella on noin 15 kilometrin välein huoltopaikkoja, joissa tarjotaan monipuolisesti juotavaa ja syötävää. Muutamissa huoltopaikoissa on mahdollisuus suksien voiteluun. Lisäksi osallistuja voi halutessaan lähettää kahteen määrättyyn huoltopisteeseen vaihtovaatteita järjestäjien toimesta kuljetettuna.

 

 

 

 

 

 

Kilpailun kulku

 

Kilpailu alkoi 05.00 maaliskuun 23. päivän aamuna.  Pimeys oli hädintuskin vaihtunut orastavaan hämärään, kun 666 kilpailuun ilmoittautunutta lähtivät suksimaan kohti 110 km päässä sijaitsevaa kääntöpaikkaa. En voi olla mainitsematta, että numerolla 666 osallistuva hiihtäjä edusti STAKA SATAN SK nimistä seuraa.

Lähdin itse kuumimman ryhmän takaa heti seuraavan ryhmän keulasta. Tässä ryhmässä hiihtäjien tavoite aika oli alle 17 tuntia. Kolmas lähtöryhmä oli 17 yli tavoiteaikaan pyrkiville. Ryhmän valitseminen oli vaikeaa, koska minulla ei ollut eikä voinutkaan olla käsitystä omasta suorituskyvystä.  

 

Keli oli alkumatkasta mainio, pieni pakkanen ja lähes tyyntä. Mitättömän pientä lumihippulaa sateli taivaalta. Hiihdin loputtoman pitkässä letkassa ensimmäiset 12 kilometriä huoltopaikalle. Nappasin geelin, pullapalan ja urheilujuomaa. Hiihto tuntui helpolta, mutta nopeasti tämän jälkeen tajusin vauhdin olevan liikaa ja aloin jättäytyä aina minut saavuttaneiden letkojen hännille. Saavuin pitkien nousujen alkuun ja sää alkoi muuttua. 

 

Tuuli yltyi ja lumisade alkoi. Keli muuttui nopeasti, mikä noille lakeuksille onkin ominaista. Reitille ajettuista kahdesta rinnakkaisesta ladusta toinen umpeutui nopeasti. Käytännössä vain toista oli järkevää hiihtää. Pian tuuli juoksutti kuivaa lunta myös toiseen uraan ja hiihtäjät siirtyivät latujen väliin. Silloin oli käytössä vain kiemurteleva epätasainen suksin painettu latu. Hiihtäminen kävi raskaaksi. 

Pitkät raastavat nousut, pituuksiltaan kilometrejä seurasivat toisiaan. Kaikki hiihtivät nyt samaa uraa ja satojen sauvojen iskiessä samoihin kohtiin sompalatu alkoi aika ajoin pettämään. Sauvat saattoivat upota montakymmentä senttiä läpi alunperin kovaksi ajetusta urasta. 

 

Neljällä ensimmäisellä huoltopisteellä tarjottiin banaaneja ja pullaa urheilujuomalla höystettynä. Tungin niitä nöyrästi suuhuni, vaikka ne alkoivat tuntua vastenmielisiltä. Vatsa ei halunnut hyväksyä oikeastaan mitään sisäänsä. Viidennessä sain vihdoin jotain suolaista; kurkkua ja juustoleipää, lisäksi valikoimaan ilmaantui mustikkasoppaa. Vatsa tuntui turvonneelta ja olo jäykän väsyneeltä. Kävin huoltopaikan vessassa, mutta helpotusta ei minulle suotu. Keli oli todella hidas. Kaivoin ennen jatkamista otsalampun mukaan huoltopussista. Tajusin, etten ehtisi alkuperäissuunnitelmani mukaisesti tänne takaisin ennen pimeää.

 

Uskonpuute voimistuu ja väsy hiipii puseroon

 

Matka jatkui ja ja tunsin itseni yhä väsyneemmäksi. Ajattelin tuolloin, että aionko tosiaan jaksaa reitin läpi. Ylävartalo tuntui loppuunkäytetyltä. Kroppa ei palautunut nousuosuuksia seuranneissa pitkissä alamäissä. Reitille satanut uusi lumi hidasti luistoa. Suksissani oli keskikohdalla karhennus, joka jarrutti hiekkapaperin lailla luistoa. Moni hiihtäjä lasketteli ohitseni. Sadattelin välinpitämättömyyttäni suksien kunnon osalta. Rauhoitin itseni kuitenkin, mitään ei nyt ollut enää tehtävissä. 

 

70 kilometrin kohdalla wc käynti tuotti tuloksen, joka helpotti oloani. Lisäksi pieni pasta annnos makkaralla höystettynä antoi lisäpotkua. Usko alkoi hieman palautua.

 

 

 

 

 

 

 

Jäänmurtaja mukana

 

Jatkoin matkaa ja pian eräs takaa tuleva hiihtäjä sain minut kiinni, tarjosin hänelle ohitusta. Hän vastasi minulle ruotsiksi. Mumisin jotain vastaukseksi. Hän jatkoi tarinointia ruotsin kielellä ja vastasin minkä kykenin. Lopulta minun oli myönnettävä, ettei ruotsini riittänyt hänen kanssaan jutusteluun. Yllätyksekseni hän jatkoi tarinointia suomeksi. Selvisi, että hän on suomalainen ja tekee töitä jäänmurtajalla ruotsissa. Hän on kuulunut aiemmin suomen melontamaajoukkueeseen. Hiihdimme ja juttelimme seuraavat 40 kilometriä. Hän jäi tuolloin huoltopaikalle seisomaan minun jatkaessani. Nuo 40 kilometriä olivat raskaita ja hänen avullaan sain voimia etenemiseen. 

 

Seuraavan kolmen kilometrin matkan laskin nopeasti suuren järven jäälle, josta jatkoin myötätuuleen viimeiselle huoltopisteelle Njavveen ennen kääntöpaikkaa. Tuossa pisteessä en pysähtynyt, vaan sain voimia sinne runsaana joukkona kertyneestä yleisöstä. Kävin kääntöpaikalla ja palasin takaisin. Njavve sijaitsi melko tarkasti matkan puolivälissä. Pyysin suksihuollolta pitoa suksiini ja voitelun aikana söin ainakin neljä kipollista nesteentäyteistä jauhelihasoppaa, juustoleipiä ja mustikkakeittoa.

 

Ratkaiseva palautuminen

 

Kiitin ja lähdin ensimmäistä kertaa päivän aikana matkaan vahvan oloisena. Viisi kilometriä takaisin vastatuuleen pitkin järveä ja sitten alkoivat pitkät nousut. Seurasi sarja toinen toistaan pidempiä ja jyrkempiä nousuja. Tämä pätkä jatkui vain pieniä hengähdyksiä suoden  14 kilometriä. Sukset pitivät riittävästi ja nousin rauhallisesti. Olo tuntui hyvältä, mutta päätin edetä maltilla. Päätavoitteeni oli päästä koko reitti loppuun ja maaliin. Loppuaika olisi sivuseikka tässä kokonaisuudessa.

 

Muutin taktiikkaani siten, että pyrin huoltopaikoilla toimimaan nopeasti. Huomasin, että matkan rasitteet jäykistävät kädet ja jalat pysähtymisen seurauksena. Hämärä hiipi pikkuhiljaa ja viritin lampun päähäni. Se ei ollut ongelmatonta, koska toinen kiristyslaite otsapannasta oli mystisesti kadonnut. Toisella yrittämällä sain aikaan riittävän solmun ja lamppu pysyi päässäni kiukuttelematta maaliin saakka.

 

 

 

 

 

 

Päätin myös ottaa jokaiselta huoltopaikailta "välikirin". Hiihdin ehkä muutaman kilometrin vauhdikkaammin saadakseni lämmön takaisin ruumiiseeni. Saatuani kiinni jonkun edellä hiihtävän jäin sopivan välimatkan päähän peesiin. Ilta pimeni ja huomasin monen hiihtävän ilman lamppua. He kaikki olivat suunnitelleet ottavan lampun huoltopaikalta, josta itse sen hoksasin napata mukaan. Olin suosittua seuraa valaistessani pimeää uraa.

 

Energian tarve kasvoi tuntien kuluessa, söin vauhdissa muutaman energiakarkin ja join haaleaa vettä juomavyöstä aina huoltopaikkojen välissä. Huoltopaikoilla jatkoin jo rutiiniksi muodostunutta tapaani pyrkiä nopeaan huoltoon. 

 

 

Peesaten perille

 

Kiitän tuntemattomaksi jäänyttä hiihtäjää, jota peesasin useita kymmeniä kilometrejä. Hän jäi aina kilometri ennen huoltoa syömään omia eväitään minun jatkaessa. Hän ohitti minut vuorostaan ollessani evästelemässä. Huollosta säntäsin sitten hänen perään pimeyteen. Hänkin hiihti ilman lamppua, joten valaisin hiihtoamme Bälkasgårråån saakka. Huoltopaikka, josta matkaa oli maaliin 61 kilometriä. Tiemme erosivat, syödessäni näin hänen hakevan huoltokassin ja painuvan lämpimään telttaan vaihtamaan vaatteita.

 

Viimeisen 50 kilometriä tunsin itseni vahvaksi. Koin hiihtäväni reipasta vauhtia, vaikka myöhemmin tutkittuani kilometrinopeuksia totuus oli toinen. Tunne oli kuitenkin tärkein. Nousut otin edelleen rauhallisesti ja kaikka tasaiset ja alamäet pyrin parempaan vauhtiin. Hiihdin yhä tasatyöntöä vauhdikkaammat pätkät. Mitä pitemmälle matka eteni sitä paremmaksi oloni tunsin. Viimeiset 16 kilometriä lisäsin tehoja koko ajan tuntemuksia tarkkaillen, etten vaan innostuisi liikaa ja sippaisi. Toisaalta tunsin, ettei mikään minua enää pysäyttäisi. Viimeisellä kolmella kilometrillä olin euforinen, tunne oli suorastaan autuas. 

 

Alkoi viimeinen kilometri pienellä järvellä, josta olimme aamulla 05.00 lähteneet. Tunnemyrskyssä viuhdoin maaliin. Loppuaikani oli

21 tuntia ja 21 minuuttia 15 sekuntia. Olin viimeinen joka hiihti alle 1884 voittaneen Paava Lars Nilsson Tuorda ajan. Maalitoimihenkilö laittoi mitalin kaulaani, sillä kaikki jotka hiihtävät alle tuon ajan saavat mitalin. 1800-luvun hiihtäjät ovat olleet omaa luokkaansa. Puusuksilla hiihtäen tuollainen matka. Matkan puolessa oli huolto, jossa tarjottiin kirnupiimää ja konjakkia. 

 

Katselin hetken maalitunnelmia ja kömmin järjestäjien huoltoautoon, joka vei minut hotellille. Vihdoin pitkä projekti ARWC Africa oli ohi.

Selvitin tämän pitkän hiihtokilpailun "arvokisakelissä" monien haasteiden jälkeen. Laskin lopulta hiihtäneeni tasatyöntöä 160 kilometriä.

Tulevaisuus on tuntematon, mutta jossain takaraivon seutuvilla on aavistus tänne paluusta ja koko matkan selvittämisestä tasatyöntäen. 

 

 

 

 

AIVAN MAHTAVAA!!!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sitä ennen nautin kevättalvesta.