Wainamoisen Matkat

‹ Takaisin

 

"Tämän pyöräseikkailun tein 15 vuotta sitten. Kohteena oli eteläinen Espanja. Pitkän ajan jälkeen tekstin uudelleen luettuani voin vain ihmetellä miten paljon henkeni suojelustani vastavaat jumalat ja henget joutuivat tekemään työtä saadakseen minut ehjänä takaisin kotiin"

(kirjoittajan huomio 1.4.2024)

 

 

 

 

       

 

 

 

 

 

 

 

 

 

  

     

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kaikki alkoi tältä Malagan lentokentältä

 

 

 

 

Moottoritie on kuuma

 

Vihaisen kiivaat autot sujahtelivat ohitseni, saatoin vain toivoa niiden erottavan minut pimeydestä. Moottoritie lentokentältä vei minua länteen, muuta mahdollista reittiä en kartastani löytänyt. Kiitin itseäni, että  olin laittanut pyörääni myös takavalon: punaisen kiiltävän mollukan, jonka varaan annoin henkeni. Mietin; Kuinka kauan saan pyöräillä tässä, ennen kuin Espanjan poliisi pysäyttää minut, kerää minut talteen tältä tieltä, lopettaa lyhyeen juuri alkaneen seikkailuni.

Tie oli  kuoppainen ja rosoinen, kuin piparkakkutaikina, joka on kaulittu joulunajan pimeydessä puiselle leivontasolle. Keskityn pysymään tiellä, se tässä nyt oli tärkeintä. Reilu parinkymmenen kilometrin siirtymä taittui nopeasti. Keho oli herännyt myöhäisen lennon jälkeisestä puutuneisuudesta. Kello tikutti jo yli  puoltayötä paikallista aikaa.  Kaarroin pois valtatieltä pienemmälle kylätielle ja samalla rentouduin.

 

Hiljainen aamuöinen kylä nukkui, kun ohitin sen kivitaloisen keskustan ja suuntasin ylöspäin pienemmille teille.  Täyden pimeyden ympäröimänä havaitsin tähtitaivaan kulkevan kanssasi. Sirkkojen sirinä täytti pääni ja silloin tällöin kuulin sammakon kurnaisun eri puolilta heinikkoa. Tie jyrkkeni ja jätin niityt ja alavan maan taakseni.  Puut heittivät raskaita varjoja pyörän valojen osuessa niiden runkoihin. Talot vähenivät sitä mukaa kun nousin tietä. Yksinäisen talon muurien takaa vartiokoira ilmoitti tuntemattoman kulkijan sijainnin haukahdellen laiskasti.  Onneksi korkeat kivimuurit pitivät sen loitolla pohkeistani.

Heinäkuinen yö oli lämmin,  hiki valui silmiin ja pyyhin sitä paidan suulla. Tarkastelin karttaa otsavalossa. Jatkoin pyöräilyä, kunnes viimeinenkin talo jäi kaukaisuuteen. Olin nyt yksin ja täydessä hiljaisuudessa. Oli aika majoittua. Kätkin pyörän suurten kivien taakse, varoin rikkomasta renkaita piikkeihin  ja etsin sopivan vahvoja puita riippumattoa varten. Maasto oli harvapuista, piikikkäitä pensaista siellä täällä harvakseltaan. Sopivien puiden löydyttyä, viritin maton niiden väliin.  Nautin iltapalan lyhyesti, vettä ja banaania. Olo oli yllättävän rauhallinen. Solahdin riippumattoon ja katselin hetken taivaalla välkkyviä tähtiä. Hymy kävi huulillani, kun ajattelin kuinka reippaasti pyöräseikkailuni alkoi.

 

 

 

 

 

 

 

Ensimmäinen päivä

 

Heräsin suloisen lämpimään auringonpaisteeseen. Raotin silmiäni varovasti päivän kirkkauteen ja käänsin kylkeä. Minkä paikan olinkaan valinnut yöpymiseen!  Meri avautui riippumatosta katsoen laajana ja loputtomana. Tyyni meri katosi kaukaiseen utuisuuteen. Ihastelin maisemaa, mutta pian kuumuus ajoi minut ulos riippumatosta. Pakkasin tavarat ja lähdin takaisin eilistä reittiä, nyt alamäkeen. Päätin palata ensimmäiseen kylään, jonka läpi pyöräilin yöllä. Pääni himoitsi kahvia ja vatsa mahdollista aamupalaa.

 

 

                    

Näkymiä riippumatosta

 

 

 

Kurvasin huoltoaseman pihaan ja oli aika ensimmäiseen kosketukseen alkuperäiskansan kanssa. Tiedustelin WC:n sijantia ja samalla tilasin kahvia. Señorat y señoret menivät vielä sekaisin. Kahvilan pitkän pystypöydän äärellä neljän miehen seurue kääntyi hiljaisina katsomaan minua. Olin jo tarttunut naisten WC:n oveen, kun ystävällinen ryppyyn kuivunut lännenlierihattuinen mies paksuine henkselihousuineen osoitti minulle toista ovea. Nyökkäsin nolona ja painuin tarpeilleni.
Kahvin äärellä arvioin suuunnitelmiani uudemman kerran ja päätinkin lähteä itään ja ohittaa lähtöpaikkanani ylempänä rinteillä meneviä teitä pitkin.

 

Loivasti rinnettä myötäilevää kapeaa asfalttitietä pitkin ajaminen oli vaivantonta ja myöhemmin kaupungin ohitettuani laskeuduin meren rantaan. Aurinko paistoi kirkkaasti, pilviä ei näkynyt missään. Vilkaisin kelloani ja lämpötilan oli kivunnut +32 asteeseen. Polkaisin reilut 50 km merituulen virkistäessä kulkuani. Aallot löivät rantapenkereisiin. Tie oli paikoitellen rakennettu rantatöyräälle, josta meri huokui suolaista tuoksuaan. Olin pakahtua innosta. Rantatiellä oli runsaasti muutakin pyöräliikennettä, lähinnä kilpapyöräilijöiltä näyttäviä ohjuskiitäjiä, mutta myös selvästi kypsään ikään kasvaneita ns. D-pyöräilijöitä.  Nimi tulee heidän vartalonmuodostaan, kaikki kunnioitus heille kuitenkin. On hienoa, että pyöräilyä voi harrastaa monenmoisessa kunnossa ja iässä.

 

 

                                                                                                                                                                                                                

Iltapäivällä saavuin  pieneen kylään, jonka erikoinen nähtävyys oli valtavat tippukiviluolat. Ostin lipun hetken mielijohteesta. Kontrasti oli hurja, jouduin hetken seisomaan käytävällä, jotta silmini tottuivat hämärään. Kävely viileissä luolissa olikin mukavan palauttava kokemus, ja käynnistä reipastuneena jatkoin matkaani.

 

 

 

   

 

 

 

Suuntasin ylöspäin, vuorille. Veivasinn loputonta mäkeä ylös ja ylös. Auringonlaskuun oli kolme tuntia. Olin yltäpäältä läpimärkä, kuumuus oli takertunut paitaani kuin iilimato. Muutamat pyöräilijät ohittavat minut, muuten oli hyvin rauhallista. Pysähdyin harmaista kivistä rakennettujen talojen muodostamaan kylään ja sen huolta-asemalle.  

Ostaessani juotavaa asemaa pitävä kovakuntoisen oloinen mies kysyi minne olen matkalla. Vastasin hänelle tekeväni usemman päivän kierroksen ja palaavaani aikanaan Malagaan. Hänen otsaansa ilmestyi ryppyjä: "Aiotko mennä maastoon?" hän jatkoi. Vastasin pysyväni asfaltoiduilla vuoriteillä. Ilmeisesti hän luki kasvoiltani valheen häivähdyksen ja vaikutti epäilevältä.  

 

Mies kertoi, harrastavansa pyöräilyä näillä seuduilla. Maastoon meno oli vaarallista yksin, sillä paimenkoirat tekevät työtään ja vuohilaumaa suojatakseen hyökkäävät tunkeilijoiden kimppuun tarkoituksenaan tappaa. Koirat on opetettu iskemään kurkkuun ja tukahduttamaan vihollinen. Hän kertoi vielä pyöräilevänsä ryhmässä ja aina vähintään pippurisumutteilla varustettuina. Ryhmän kimppuun koirat eivät käy. Silmät pyöreinä nyökkäsin ymmärtäneeni hänen varoituksen. Kiitin ja toivotin päivänjatkoja ja polkaisin matkaan. Arvioin valoisaa olevan vielä puolentoistatunnin ajan. 

 

Kuumin auringonpolte oli vihdoin taittunut. Vuoristotie luikerteli ylöspäin ja maasto tarjosi välillä helpottavan viilentävää varjoa. Jo tässä vaiheessa pidin huoltoaseman omistajan varoitteluja espanjalaisena huijauksena.  Eihän täällä edes näkynyt koiria, saatikka muuta elämää. Havaitsin pieniä valkoisia kyliä ja yksittäisiä taloja harvakseltaan siellä täällä laakson takana vastakkaisella rinteella.  Pyöräilin paikkaan, jossa kahden puolen tietä kasvoi lukemattomasti oliivipuita. Tämä vaikutti sopivalta majoittumispaikalta ja nousin pyörältä. Mikä rauhaisa kesäilta, oli aivan hiljaista. Kapusin jyrkkää rinnettä pyörä olkapäällä riittävän ylös, ettei minua alhaalta tieltä enää voisi havaita. 

 

Kiinnitin riippumaton kahden tukevalta vaikuttavan oliivipuun väliin. Oli ollut todella kuuma päivä. Istahdin jyrkkään rinteseen pengerretylle kivetykselle ja kokosin keittimen. Tänään oli luvassa Chili Con Carnea retkipussimuodossa. Näkymät tästä oliivipuulehdosta olivat huikaisevat. Jyrkkä rinne polveili kahteen suuntaan ja putosi syvään laaksoon. Kauempana näin ajamani tien jatkon mutkittelevan ja katoavan kallioiden taa.

 

 

 

                                     

                               Oliivipuiden kätköstä tiirailua                                               Kiivaan yön taistelutanner

 

 

    

 

 

Vesi alkoi höyrytä kattilassa, kaadoin veden pussiin ja ruoan hautuessa tutkin karttaa huomisen osalta.  Pimeys saapui lopulta nopeasti, samalla hiljaisuus päättyi. Joka puolelta alkavat kaikua koirien haukunnat. Ajatus palasi aseman miehen sanoihin. Onneksi koirien äänet vaikuttivat kaukaisilta. Kömmin riippumattoon ja hihittelen hetken "Juoppohullun päiväkirjan" parissa. Samalla naukkailin iltatömpsyt jaloviinaa. Ennen nukahtamista viestitin kavereilleni, jotka ovat Suomessa aloittamassa seuraavana aamuna Sulkavan soutua. Vetoja lyötiin puolin ja toisin heidän menestyksestään. Sammutin lampun otsaltani ja nukahdin nopeasti.

 

 

           

                                                                                                                                                                           

 

 

          

   

 

 

 

                     Turmeltuneisuus kohtaa  Autuuden

 

              

 

                        

    

 

 

 

Heräsin räjähtävään haukuntaan. Ilman suunnitelmia syöksyin ulos matosta ja ampaisin viereisen oliviipuun latvaan. Samalla hetkellä Batman korvainen Doberman raivosi puun alla. Vedin jalkani turvaan viime hetkellä. Haukoin henkeäni. Sydän löi päässäni kiivaan tamburiinin tahtiin. Koiran jalat vaikuttivat niin pitkiltä, että pienempi henkilöauto mahtuisi ajamaan sen ali.

 

 

Ihmisen paras ystävä

 

 

Eläin nousi takajaloilleen ja hetken näytti, että se loikkaisi kimppuuni ja repisi jättiläiskidallaan minut veriseksi mössöksi. Retuuttaisi riekaleiset reiteni muiden koirinen yöpalaksi. Huh. Tuijotin sen kiiltäviä teräviä hampaita, jotka kimalttelevat kuun valaisemassa lehdossa. Kuola valui kahta puolen sen suuta. Onneksi koirat eivät kiipeä puihin. En ymmärränyt, kuinka olin reagoinut niin nopeasti. Ilmeisti alitajuntani tiesi varautua tähän ja auttoi väsyneen matkaajan turvaan puun latvaan. Katselin koiran melskaamista ja yhtäkkiä se päättikin poistua.

 

    

 

Istuin puussa ja tuijotin jäykkänä suuntaan, johon tuo peto katosi. Mitähän nyt tekisin? Uskaltaisinko laskeuta ja palata nukkumaan? Oli lähes äänetöntä kaukaista koirien keskustelua lukuunottamatta. Päätin laskeutua puusta ja hiivin takaisin nukkumaan. Makasin liikkumatta ja odotin. Ruumis olin virittynyt tilaan, jossa yksikin oksan rasahdus voisi merkitä elämää tai kuolemaa. Olin kuitenkin nukahtanut, sillä havahduin vienoon kulkusten kilinään. Aivoni tekevät nopeat päätelmät. Kulkuset + vuohi = paimenkoira. Laskutoimituksen tuloksena ryntäsin taas matosta. Tällä kertaa nappasin repun puun oksalta mukaan pakopaikkaani oliivipuun latvaan. Toinen jättiläiskoira rynni paikalle. Tämä yksilö oli yhtä suuri kuin aiempi mutta pidempikarvainen. Mastifi, sen nimen olin kuullut. Sen pää oli valtava, vähitään King Kong-luokkaa.

 

                                                                                                                                                                        

 

 

  

 

 

    Hän on niiiin terhakka

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Paksukarvainen otus pauhasi ja sylki suustaan vaikuttavan volyymimäärän.  Edellisestä yksilöstä poiketen tämä kiersi puuta, välillä vihaisesti muristen. Odotin hetkeä, että koira keksii jyrsiä puun palasiksi tai repiä rungon maasta juurineen päästäkseen kimppuuni. Kuu oli noussut seuraksemme ja tilanteen jännitys purkautui suustani huutona. Päätin vastata haasteeseen ja revin oksia ja räyhäsin vastaan. Olin pudota riehuessani latvastossa ja asetuin paremmin istumaan oksan hankaan. Koira kierteli puuta edelleen. Rauhoituin ja nappasin repusta evästä samalla kun koira viimeisteli viestiään. Kuin aiemman toistona se ilman ennankkovaroitusta päätti häipyä. Jatkan myöhäistä iltapalaani ja puntaroin tilannetta. En uskaltanut laskeuta puusta, vaan päätin viettää loppuyön oksien haarukassa.  Kuu oli korkealla, oli vieläkin lämmintä ja kiedoin käteni rungon ympärille. Aikaa kului. Ruumistani alkoi kolottaa ja puuduttaa. Lepääminen oli vähintäänkin epämukavaa. Kipu ja unisuus vei lopulta voiton pelolta. Laskeuduin ja pujahdin maton sisään. Rauhoitin itseni päättelemällä, etteihän koirat tajua minun makaavan maton sisällä, jos en liikahda mihinkään.

 

 

                               

 

 

 

 

Toinen päivä

 

Ihmisen ääniä, silmäni rävähtivät auki. Oli jo valoisaa. Nousin matosta ja hiivin penkan reunalle kurkistamaan alas äänien suntaan. Tie oli täynnä vuohia, kuulin paimenten äänet, mutten nähnyt heitä. Palasin takaisin majapaikalleni. Ovatkohan paimenet yhtä agressiisivia kuin kouluttamansa koirat? Näin paimen tähtäävän minua kiväärillään ja ampuvan siihen paikkaan. Hienoa, ajattelin ja pakkasin varusteeni. En kuitenkaan lähtenyt mihinkään, vaan olin varuillani koirien varalta. Viime yön tapahtumat vyöryvät muistiin ja olin taisteluvalmiudessa. Ketään ei kuitenkaan ilmaantunut luokseni. Lauma paimenineen ja koirineen painui jonnekin alarinteille. Oli kirkas lempeälämpöinen aamu. Laskeuduin tielle ja jatkoin pyöräilyä helpottuneena.

 

Matka jatkui yhä ylöspäin. Aamuntunteina tiellä oli taas runsaammin pyöräilijöitä. Jalat kankeina poljin hitaasti nousevaan rinteeseen. Reitin taituttua muutaman tunnin jälkeen tasaisemmaksi alueeksi, löysin mukavan kahvilan. Puinen rakennus oli pyöräilijöiden ja motoristen suosima taukopaikka. Join kahvia ja söin munakkaan. Nautin aamunraikkaudesta ja samalla muistelin yön tapahtumia.  Huikkasin kiitokset ravintolaa pitävälle rouvalle ja jatkoin matkaa.

Tie muuttui miellyttävän kumpuilevaksi. Loputtoman tuntuinen nousu meren rannalta asti oli tältä erää ohi. Silmiä hivelevät kullankeltaiset pellot ympäröivät minut. Siellä täällä kasvavat pensasmaisesti rönsyilevät vahvarunkoiset puut loivat yksityiskohtia maisemaan. Oli hyvin kaunista. Samalla oli myös hyvin kuumaa. Huomasin, ettei muita pyöräilijöitä ollut näkynyt aikoihin.

Tuuli oli polttava ja olo vaihtui rennon letkeästä huolettomuudesta tunteeseen, että pääni alkaisi kiehua.

 

Hetkeksi otin paidan pois päältäni, ajattelin sen vilvoittavan oloani. Ei, puin sen taas päälleni,

muuten aurinko kärventäsi ihoni kuin pekonin pannulla. Olo oli todella paahtunut. Moista tunnetta en ollut ruumiissani koskaan tuntenut. Tajusin, että nyt oli pakko hakeutua varjoon. Pakenin yksinäisen puun alle ja vajosin horroksen kaltaiseen tilaan. Vähitellen puun suoja ja vieno niityiltä puhaltava tuuli vilvoittivat oloani. Nyt tajusin, miksen ollut nähnyt pyöräilijöitä aikoihin. Aiemmin ajattelin, että olipa kummallista etteivät he viihdy näin hienossa kesäpäivässä.

 

 

        

                               

                               Kiehuvien aivojen jäähdyttämö

 

 

 

Virkosin sen verran, että kykenin jatkamaan. Sinnittelen hyvän matkaa seuraavaan kylään ja sen huolto-asemalle. Minun turvasatamani. Olin todella uupunut tympeän tiiviistä kuumuudesta, asfaltti poltti allani. Minua huimasi, kurkkua kuivasi ja kieli tarttui kitalakeen. Ostin  pullon limsaa, kohta toisen ja heti perään kolmannen. Join yhteen putkeen kaikkiaan 13 pulloa limpparia ja kaksi pulloa kivennäisvettä. Tämän jälkeen olin jotakuinkin tyytyväinen. Istuin hetken ulkona katoksessa bensamittareiden välissä kuin kerjäläinen. Autoilijat tankkasivat minusta mitenkään välittämättä.

 

Nousin pyörälle ja kohtasin kivisen, pölyisen  erämaan, kuin kuumaiseman. Suuntasin järvelle, jonka kartalta löysin.  Ajatus uimisesta tuntui vastutamattoman houkuttelevalta. Asfaltin hohkaessa, tie  jatkui väreilevänä sumeana käärmeenä. Sinkutin sen suomuista selkää kirkkaiden värien kiitäessä ohitseni. Vaivuin taas yhä syvemmälle.... Havahduin, kun näin järven kaukana alamäessä. Kaikkialla oli puutonta, mutta järven reunamilla sijainnut metsikkö rakennuksineen loi keidamaisen vaikutelman. Yksi katu ja kaksi ravintolaa, lisäksi joukko ränsistyneitä rustisia kivitaloja. Jatkoin matkaa kohti turkoosinväristä järveä. Jätin pyörän puuta vasten ja kävelin upottavan hiekkaista polkua, jota ohuet ruohotyppäät reunustivat. Pettymys oli suuri, sillä ranta oli vihreän liejun ja epämääräisen kasvuston peittämä. Vesi näytti kirkkaalta, mutta siellä täällä ajelehtivat limaklöntit eivät houkutelleet uimaan.

 

 

 

                               

                               Kauempaa järvi näytti virkistäytymisen keitaalta

 

 

 

 

 

Palasin takaisin kylän kadulle ja suuntasin toiseen ravintoloista. Tilasin oluen ja valitsin ruoan. Kylmän tomaattikeiton, kanaa, ranskalaisia ja oliiveja. Otin myös alkusalaatin. Huokasin helpotuksesta ruokailtuani. Rankka aamupäivä oli takana ja nyt tyhjyyttä kurninut vatsa oli saanut täytettä. Levitin kartan pöydälle samalla kun ravintolanpitäjä, ruskeaksi paahtunut vanhempi mieshenkilö toi kahvia. Kartta oli suuri ja siirsin lompakon ja puhelimen pöydän päässä olevalle tuolille. Tein suunnitelmaa jatkon osalta ja tiedustelin ravintoloitsijalta matkaa erääseen kylään. Hän kertoi matkaa olevan yli 70 km. Mahdoton matka ennen pimeää, hän pudisteli ja mutristi suutaan. Puntaroin tilannetta ja ajattelin kuitenkin yrittää sinne saakka. Haaste oli heitetty.  Nopeasti keräsin varusteeni ja lähdin matkaan. Hän toivotti onnea ja jumalia matkaani.

 

Reitti oli aluksi nopeaa alamäkivoittoista. Myöhemmin sarja kipakoitan nousuja, suhteellisen lyhyitä onnekseni. Paikoitellen oli hyvin jylhää, sillä tie oli  rakennettu jyrkkien kalliseinämien välisiin kapeisiin soliin. Toisaalla aava preerimainen maisema hyväili kulkijaa. Kuumuutta riitti edelleen , välillä pidin taukoja kallioiden varjoissa tai puiden alla. Pysähdyin kerran nopeasti Tavernaan ja join kaksi olutta. Maksoin ne pyöräpaidan taskuun jääneillä likomärillä seteleillä. Pitkä hikinen päivä päättyi, kun kurvasin tavoittelemaani kylään ennen pimeyttä. Kartan epämääräisyys oli lisännyt mittariini kaipaamattomia lisäkilometrejä, mutta nyt sillä ei enää ollut enää väliä. 

 

 

 

 

                      

 

 

 

 

 

 

 

Kylän torilla seistessäni mietin mitähän tekisin ensin, ruokaa vai olutta? Olutta vai ruokaa? Päätin mennä markettiin ostaamaan neuvoa-antavan oluen. Kaupan kalteriovi vedettiin kiinni nenäni edestä. Oliko kello todella jo niin paljon? Kaivoin puhelinta esiin repustani nähdäkseni ajan. En löytänyt  sitä mistään, sitten yritin löytää lompakkoni, sekin oli kadonnut. Ensimmäisen kerran sinä päivänä minulle tuli kylmä. Muistin laittaneeni nämä tavarat ensimmäisessä ravintolassa WC-paperitelineen päälle. Jäivätkö ne sinne? Ei, kyllä otin ne vessasta, koska maksoin laskun myöhemmin. Sitten muistin, että  laiton lompakon ja puhelimeen sivuun kun tarkastelin karttaa. Sinne ne jäivät tuolille paksun pöytäliinan alle, kun kiihdytin itsevarmasti hymy huulilla lopputaipaileelle. Pohdin tilannetta, minimi matka 75 km takaisin. Olin väsynyt, janoinen ja nälkäinen. Ilta alkoi hämärtyä ja pian olisi pimeää.

 

Marssin baariin, menin reippaasti keskelle salia ja kysyni osaako kukaan puhua englantia. Tiskiltä kääntyi nuori mies ja ilmoitti hallitsevansa kielen. Hän katsoi minua ovelasti. Kerroin tilanteeni samalla, kun hän silmäili  kaveriaan ja nyökkäilli. Hän pyöritteli silmiään ja punoi päätään. "Matka on pitkä ja hankala" nuori mies aloitti, "voin viedä sinut hakemaan lompakkosi, jos maksat 200 euroa." Katsoin häntä kiukustuneen väsyneillä silmillä ja huokasin. Teki mielen vetää jätkää turpaan. Haista vittu, ajattelin ja poistuin ravintolasta.

Näin taksiaseman ja painuin selittämään missä jamassa olen. Taksiaseman kopissa istunut ymmärtäväinen taksivirkailijanainen oli empaattinen ja kutsu ipaikalle auton ja pari muuta henkilöä. Selvitin asiani useampaan kertaan. Seurasi aprikointia ja pulinaa, jota en ymmärränyt. Kädet heiluivat kiivaan keskustelun jatkuessa . Auton konepellille levittämältäni kartalta näytin kohdetta useampaan kertaan.

Viimein taksia ajava herra nyökkäsi ja lähdimme matkaan kohti keidasravintolaa. Pian selvisi, ettei hän tuntenut tietä järvelle eikä hän ymmärränyt karttaa. Vaikutti, ettei hän ollut kuullut koko paikasta. Miksi hän ylipäätään tarjoutui lähtemään? Kaiketi taksille ei ole erityisemmin tarvetta näillä seuduilla. Elehdin hänelle toimivani kartturina. Oli jo pimeää ja etenimme enemmänkin muistini varassa. Kartta oli useimmin huonompi vaihtoehto. Kaipa vaihtoehdottumuus antoi minulle kuuluisan kuudennen aistin, sillä löysimme ravintolan ilman ylimääräisiä mutkia.

 

Ravintolanpitäjä huudahti jotain jumalista, ryntäsi minua kohti syli avoinna, halasi kuin kauan poissaollutta serkunpoikaa, kun ilmestyn pimeydestä sisään. Hän oli löytänyt tavarani, ottanut ne talteen tiskin taakse. Kerroin päivän seikkailuista. Hän säesti käsillään ja nyökytteli päätään.. Hänen valmiiksi raollaan ollut suu rävähti ääriään myöden auki, leuka putoaa rintaan ja silmät pullistuivat entisestään, kun kerroin pyörälleeni aiemmin hänelle näyttämääni kylään. Ostin palkkioksi olutta mukaan. Kiittelimme  ja hyvästelimme.  Taksikuski nyökkäili hyväksyvästi, kun näytin hänelle olutpulloja. Ehdin juoda neljä puolen litran pulloa ennen kylään saapumista. Maksoin taksin, 75 euroa, kiitin ja poistuin paikalta. Enempiä  miettimättä valitsin ensimmäisen sivutien, pyöräilin hetken matkaa, pujahdin metsään ja nopeasti pimeys sulki minut syliinsä. Tähtien vartioimana nukahdin riippumaton tuomaan turvaan.

 

 

 

                                     

 

 

 

 

 

Kolmas päivä

 

Herättyäni valoisaan päivään siirryn takaisin kylään. Hiljainen tori tervehti minua ja eilinen kaaos vaikutti kaukaiselta painajaiselta. Oli varhainen aamu, keksin mennä paikalliseen hotelliin aamupalalle. Nautin kaikista antimista. Paahtoleipää, kuivakinkkua, juustoa, kahvia, appelsiinmehua, paistettuja munia, pekonia. Ruoka maistuui sillä eilen ruokailu jäi väliin ja taksissa juomani oluet  iskivät  päähän kuin "metrinen halko".  Niiden jälkeen kaivannut muuta kuin lepoa. Tänään päätin ottaa rauhallisemmin.  Ajattelin eilistä ja irvistin.

Reitti kylästä alkoi tasaisena, myöhemmin tie jyrkkeni alaspäin ja serpentiinit seurasivat toisiaan. Kurvit tiukkenivat ja tie meni välillä itsensä ali yhä jyrkemmässä rinteessä. Vauhtini kiihtyi ja ilmavirta kohisi ruumiissani. Pyörä tuntui tässä vauhdissa olemattoman kevyeltä ja huteralta. Tunsin olevani huippupyöräilijä. Kuuluisa espanjalainen, Miguel Induráin, joka ratkaisi monta kilpailua juuri rohkealla alamäkiajollaan. Laskettelin muilta karkuun, mutka toisen perään seurasi, kun kiidin alaspäin. Unelmointi katkesi, kun sukkulakypäräinen pyöräilijä suhahti ohitseni. Aivan uskomatonta, nopeasti hän taittoi vasemmalle mutkan taakse nojaten ilmaan rohkeasti kuin RR-ajaja. Samassa hän oli kadonnut. Lohduttauduin toteamalla olevani  liikkeellä maastopyörällä ja selässä painavaksi muuttunut reppu edessäni ohjaustangon päällä. Laskettelin mäkeä rauhallisemmin. Välillä pysähdyin ihailemaan karua maisemaa. Kaukana siinsi avomeri, välissä kalliot, kivipaadet ja kuivat pensaat ja puut. Vietin päivää rinteellä sijaitsevan ravintolan terassilla, joka myös oli motoristien ja pyöräilijöiden suosima. Päivä oli suloinen ja mieli leppeä, sitä mitä juuri kaipasin.

 

Kurvailin serpenttiä alas, käänsin risteyksestä vasemmalle ja asfaltti vaihtui hiekkaan. Tie vietti yhä vain alaspäin. Oikealle ilmestyi finca eli paikallinen maatila. Pihan erotti tiestä pensasaita, joka muuttui korkeaksi verkkoaidaksi. Komea, ylväs, kivinen päärakennus ja muita rakennuksia muodostivat harmonisen kokonaisuuden.  Pyöräilin pehmeään hiekkaan ja olin menettää pyörän hallinnan. Siinä taiteillessani, pihasta ryntäsivät kaksi jättimäistä koiraa hurjasti haukkuen. Tajusin vaaran ja kiihdytin vauhtia. Toinen koirista, sarvikuonon kokoinen peruukkipäinen, juoksi  täysillä verkkoaitaan, tipahti niille sijoilleen ja ulvahti haavoittuneesti. En jäänyt sitä surkuttelemaan vaan löin poljinta minkä pystyin toisen koiran juostessa rinnallani aidan takana, tämä yksilö ei hävinnyt koossa lajitoverilleen. Tie oli edelleen leveydeltään täynnä pehmyttä hiekkaa ja luikertelin pelko perseessä ajatellen mahdollista kaatumista. Survoin minkä väsyneistä reisistä läksi. Minulla oli täysi työ hallita pyörää, hain tukevampaa alustaa heinikon reunasta samalla, kun seurasin nurkkasilmällä karvaisen jättiläisen etenemistä. Tilanteessa ei olisi ollut mitään erityisen vaarallista, jos verkkoaita ei olisi päättynyt. Sen tajuttuani, iskin kaikkeni peliin ja ehdin alta pois juuri koiran rynnätessä verkon takaa tielle. Pehmyt hiekka jäi taakse, tie jyrkkeni alamäkeen jatkuen kivikkoisena. Koira jatkoi takaa-ajoa, mutta eroosion syömä kovettunut tie oli pelastukseni ja välimatkaa alkoi kertyä. Koira luovutti lopulta. Onneksi. Tajusin ettei takaisin paluuta ollut samaa reittiä. Reitin suunnittelu oli ollut sen verran huono, että tie päättyi kuivuneeseen jokeen. Kirosin leväperäisyyttäni. Työnsin pyörää joenpohjaa vasemmalle. En tiennyt miksi, se vain tuntui hyvältä suunnalta.
 

Aikani joenpohjaa käveltyäni yllytin toisen hiekkatien. Selvitin kartasta sijantini ja jatkoin sitä eteenpäin. Toivoin, että koirakokemukset riittäisivät jo. Pyöräilin loivassa maastoon ja saavutin avarat kuivat niityt. Näin jo kaukaa tien olevan täynnä vuohia. Pelokkaat silmäni hakivat paimekoiria. Olisi vain ajan kysymys, kun kohtaisin uudelleen nuo verenhimoiset ystäväni.  Siellä se seisoi keskellä tietä, hevosen kokoinen yksilö. Enää ei ollut aikaa kääntyä, päätin kiihdyttää vauhtia, huusin kuin rivistössä kuolemaan ryntäävä sotilas. Pyörä allani oli hevonen täydessä laukassa. Vein peitsen tanaan, odotin ryskyvää väkivaltaista törmäystä. Ohitin hölmistyneen koiran, joka yllätyksekseni vain käänsi päätään laiskasti ohi kiitäessäni. Huusin pelon jännityksen maailmalle ja jatkoin täyttä vauhtia kunnes saavutin valtatien. Pyöräilin sitä pitkin kohti seuraavaa ylänköä. Auringon laskettua alemmas, rinteiden ruskeat, vihreät ja keltaiset värit maalasivat psykedeelisen kauniin alati vaihtelevan maiseman. Pää pehmeänä  päivän kuumuudesta pysähdyin ylemmäs pieneen havumetsään. Siirryin metsän suojaan ja valmistin vaihteeksi keittimellä ruokaa. Ilta saapui ja rauhallisen väsyneenä kömmin riippumattoon. Jatkoin kirjani parissa, jaloviina lämmitti mukavasti ja pian silmät painuivat kiinni. "Tämä yö on varmasti rauhallinen" oli viimeinen ajatukseni....