Wainamoisen Matkat

‹ Takaisin

 

 

 

 

Kesäkuun helteet poistuivat yhdellä huitaisulla, kun kuukausi vaihtui. Hiipivä tihkusade ja nopeasti laskenut lämpötila odottivat meitä kun saavuimme Ruunaalle Lieksan takamaille. Lämpötilan jopa dramaattiseksi luonnehtimani tippuminen + 11 c  sai minut voimaan pahoin. Maailma runteli poikaansa pahimmalla mahdollisella tavalla. Totesin ja hoin näitä kuin mantraa joukkuetoverilleni OP Holttiselle. OP rauhallinen suhtautuminen mahdottomaan, tässä tapauksessä sään hallintaan, rauhoitti minut vähitellen keskittymään olennaiseen. Oli alkamassa Karelian Odyssey - seikkailukilpailu. Kilpailu, joka vuosikymmeniä takaperin oli ensimmäinen pidempi koitos seikkailussa. Tuolloin samainen Ruunaan alue ja  sen kosket näyttelivät tärkeää osaa kilpailussa. Muistaakseni kyseessä oli vuosi 2002 tai 2003. Kaksikymmentä vuotta sitten kuuma heinäkuu muistui kaiholla mieleeni.

 

Kilpailuun valmistautuminen

 

Istuimme autossa, suunnittelimme ja piirsimme reittejä karttoihin. Sade ropisi ikkunoihin, ne huurtuivat ympärillämme värikynien sauhutessa merkkejä muovilla vahvistettuihin karttoihin. Hermostuttava osuus keskeytyi, kun kilpailunjohtaja Mika Okkonen kävi meitä tervehtimässä omalla värikkäällä tavallaan. Pohjois-Karjalainen huumori otti tilanteen hetkeksi haltuunsa. 

Karttojen valmistuttua, valmistimme seuraavien osuuksien materiaalin: vaatteet, juomat ja ruot mahdollisimman selkeäksi kokonaisuudeksi. Väsyneenä vaihtaminen on hidasta, joten kaikki nopeuttavat toimenpiteet ovat tervetulleita helpottamaan vaihtotilanteita.

 

Juoksu + uimapatjauinti

 

       

 

                                                 

 

 

 

 

Ehdin lähtöviivalle 20 sekuntia ennen paukkua. Viimeiset vitsit jäivät veistelemättä. Taitetut patjat kainalossa juoksimme muiden mukana joitakin kilometrejä kosken rantaan. Pumppasimme patjat mukaamme varatuilla jalkapumpuilla. Nopeimmin ensimmäiseen koskeen rientäneet joukkueet käyttivät akuilla varustettuja sähköpumppuja. Näin se "kehitys" hiipii sisään aiemmin niin puhtaaseen lihasvoimaan perustuneeseen lajiin. 

Heitin patjan veteen ja hypähdin sen päälle makaamaan. Yllätyksekseni vesi oli lämmintä, selvästi lämpimämpää kuin ympäröivä ilma. 

OP oli mennyt minua ennen, enkä enää nähnyt hänestä kuin kaukana kuohuissa pomppoilevan harmaan hahmon.

 

Uin patjan päällä käsillä vetäen ja ohjasin patjaa jalkaterillä. Välillä patja pyrki kääntymään poikittain, varsinkin suuremmissa aalloissa. Patjan pomppiessa tarrauduin  patjaan yhä tiukemmin. Ajatus tippumisesta ja uimisesta pelkän melontaliivin kannattelemana ei kiinnostanut. Seilasimme läpi kahden koskiosuuden ja rantauduimme jo helpottuneessa, mutta voimakkasti virranneessa vedessä.

Nousimme ylös ja jätimme patjat järjestäjien osoittamaan paikkaan.  

 

                              

 

 

 

 

Juoksu 

 

Kaivoin vedenpitävän karttapussin repusta ja aloin suunnistaa kohti seuraavaa rastia. Kartta karabiineillä kiinni repun etuhihnoihin ja aloitimme ripeän juoksun. Olin läpimärkä, tihkusateinen viilleä sää ei enää häirinnyt minuakaan. Lihaksisto oli lämmennyt ja ruumis aina jalkoja myöden toimi hyvin.

Seurasimme jokea kohti yläjuoksua ja tutkailin karttaa vauhdissa. Yritin ymmärtää tarkempaa sijaintiamme. Erkanimme koskialueesta ja nousimme kauniille matalalle harjanteelle. Jatkoimme ja pian eteemme aukeni suoalue, josta tajusin ohittaneemme polun risteyksen, josta meidän olisi pitänyt kääntyä oikealle. Harmittelin (en kiroillut) ja palasimme takaisinpäin.Toinen joukkue tuli vastaamme. He olivat tehneet saman virheen. He jatkoivat kuitenkin eteenpäin. Me palasimme ja leikkasimme virheen pienentämiseksi suoran kulman pois reitiltämme. Laskeuduimme vetiselle suolle. Kohta, jossa meidän tuli saavuttaa polku, oli vain muutaman metrin levyinen hieman aukeampi ura. "Talvitienpohja" ajattelin. Tällaiset polkuina karttaan merkityt urat olivat tuottaneen ennenkin päänvaivaa seikkailuissa. Harmitus tehdystä virheestä hälveni. 

Ylitimme suon ja löysimme reitin suoraan tienpäähän. Tästä eteenpäin oli helppoa suunnistusta useamman kilometrin verran.

Osuuden mitaksi oli arvioitu vajaat 30 kilometriä. Jolkottelimme tasaista metsätietä, helppoa avointa maastoa aukeni joka suuntaan. Maaston helppoudesta huolimatta, jalkani alkoivat jäykistyä. Vauhtini hidastui selvästi. OP viiletti etumaastossa ilman vaikeuksia.

 

Viimein tie päättyi, jatkoimme polkua, joka heikkeni sitä mukaa kuin etenimme. Lopulta tiheä metsä ympäröi meidät. Kuin portinvartijana alueelle suuri mänty oli kaatunut lähes näkymättömän polun päälle. Tulimme kaivetun kanavan ääreen ja taitoimme menosuunnassa oikealle järven rantaan. Tässä kohdassa oli vesistössä kapeikko, jonka leveys oli reilu 100 metriä.  Seisoimme penkalla ja pohdimme tilannetta. Tästä oli pakko mennä yli. Meillä ei ollut mitään kelluntavälineistöä mukana. Uinti ei kiinnostanut ja totuuden nimissä se hieman myös pelotti. Vaikka olimme juosseet tänne, oli viimeisen tiheän metsäosuuden puista tippunut kylmää vettä kylmentäen oloamme. Kiroilimme ratamestaria ja kahlasimme veteen. Toivomme pitkälle jatkuvasta kävelymahdollisuudesta haihtui nopeasti. Ranta syveni pian ja pakottauduimme uimaan. Pysyimme yhdessä ja selvitimme ylityksen ilman kommelluksia. Jatkoimme suuren suoalueen yli kauniiseen mäntymetsään. Jostain takaa saapui soolona 24 tunnin kilpailua suorittava "yhtiön" mies.  Hän kehui tuntevansa nämä seudut kuin taskunsa ja siitä syystä hänen ei juuri tarvinnut karttaa vilkuilla. 

Vielä kerran uiden joen yli saavuimme kanooteille. Hytisimme kylmästä. Puimme kuoritakit, söimme leipää ja joimme marjamehuja. Liivit päälle ja kohti Ruunaan kuohuja.

 

Kajakkimelonta

 

Lähdimme ripeästi liikkeelle. Tiukka 4 kilometrin melonta mutkittelevaa jokea seuraten. Oikaisimme kapeaa kanavaa varsinaisen koskialueen yläreunaa. Kylmä kouraisi vatsaa kun näin veden vauhdin kiihtyvän. Joki katosi jonnekin. Olimme tulleet Haapavitjalle, ensimmäiselle koskelle.  Aloin valmistautua traktorin renkaiden korkuisten kuohujen vietäväksi. OP ilmoitti, ettei hän halua laskea. Olimme hänen mielestään liian kokemattomia ja vanhojakin moiseen touhuun. Myönnän, että hänen pohdintoihin oli helppo ja helpottavaa yhtyä.

Nousimme rantaan ja kannoimme kajakin ohi Haapavitjan sillan ja samalla ohi pahimpien kuohujen. Jatkoimme matkaa, reipas virta tempaisi meidät mukaansa ja kiidätti alas Neitijärvelle. Koskiosuuden jälkeen näimme edellisen joukkueen, joka lähti matkaan yhtäaikaa kanssamme, etenevän noin 3 minuutin päässä edessämme. Haapavitjan alkupään kantaminen ei ollut ollutkaan mikään huono ja hidas temppu.

Meloimme reippaasti kohti Neitikoskea ja sen legendaarista stopparia. Teimme saman tempun ja väistimme kyseisen kuolonsyöverin oikealta.

Seuraavana Kattilakoski, joka oli jopa meille sopiva välipala ennen Murroo-koskea. Sinne saavuttamme itseluottamuksemme oli tapissa. Lähdimme rauhallisin mielin virran vietäväksi. Pian kajakki  kääntyi poikittain, olin varma kaatumisesta. Teimme sarjan erilaisia peliliikkeitä ja kajakki kääntyi virtaan perä edellä. Hoin ääneen "melo rauhassa, melo rauhassa".  Kajakki eteni tyynesti kovista kuohuista välittämättä. Laskimme käytännössä koko kosken takaperin. Kosken rauhoituttua hieman saimme sen peruutettua pieneen suvantoon ja kuin ammatilaiset käänsimme takaisin virtaan.

Kajakista tilannetta seurannut turvamies kävi totetamassa, että "jätkät täällä näytöstyyliin prassailee".  Sain hysteerisen naurukohtauksen, josta ei meinannut tulla loppua. Jännitys koskien laskemisesta häipyi naurun myötä.

 

 

 

Meloimme reippaina eteenpäin, seuraavina Murroo- ja Siikakoski. Nämä kosket ovat voimakkuudeltaan vaikuttavia, mutta eivät yllä aiempien tasolle. Selvitimme ne ja nautiskelimme. Viimein virran voima taittui, ohjasimme kajakin rantaa, jossa kärjessä edennyt joukkue tyhjensi vesilastissa seilannutta kajakkiaan. Teimme saman tempun ja lähdimme raivokkaaseen takaa-ajoon. Saimme heidät kiinni juuri melontaosuuden lopussa viiden kilometrin ajojahdin jälkeen. Jalat jäykkinä nousimme kajakista. Kylmä iski välittömästi väsyneisiin ja läpimärkiin miehiin. Hytisten keräsimme varusteet mukaan ja paalujaloin paarustimme mäen yli vaihtopaikalle. 

 

 

                               

                                   hilpeä hölkkääjä                                               totinen taaplaaja

 

 

Tunnelmia vaihdossa

 

Riisuimme märät ja puimme tilalle ihanan kuivat pyöräilyosuuden vaatteet. Ensimmäinen joukkue vaihtoi nopeasti. Olimme vielä munasillaan, kun he jo olivat startanneet matkaan. Vaikuttavan tehokasta toimitaa heillä. Samalla kun ihailimme ja ihmettelimme tilannetta, tungimme suihimme, mitä käsiin sattui osumaan; pitsaa, coca-colaa, nakkeja,karkkia, banaaneja, kahvia, hedelmäjuomaa. Kaikkia sopivasti ja sekaisin.

 

 

 

Pyöräily

                              

 

 

Asetin kartat telineeseen ja lähdimme hyvällä mielellä matkaan. Ensimmäiset kilometrit menivät pyöräilyyn totuttautumisessa. Ruumiinlämpö palasi nopesti takaisin. Oli mukavaa vaihtaa lajia ja tehdä taas jotain jaloilla. Reitillä polut ja metsäautotiet vaihtelivat. Maasto oli melko tasaista. Muutamat kipakat harjunousut tarjosivat vaihtelua helpohkoon alkuosuuteen. Rata seuraili löyhästi halkovaa Karhunpolkua, 140 kilometriä pitkää vaellusreittiä.

OP huiteli menemään edellä ja minä karttaa lukien perässä. Välillä hän oli satoja metrejä etumaastossa. En pystynyt vastaamaan hänen tehokkaaseen polkemistiheyteen. Varsinkin, kun jouduin vaihtamaan useita kertoja uuden kartan telineeseen.  

Saavuimme Änäkäiselle, joka on ollut suosittu virkistyskalastuskohde. Alueen mielenkiintoa lisää sen historiallinen merkitys. Toisen maailmansodan aikaiset jykevät Salpalinjaan kuuluneet panssariesteet ja korkean kalliomäen uumenissa sijainnut luolatukikohta antavat kouriintuntuvan muistutuksen menneistä tapahtumista. Täältä Venäjän rajalle on vain 8 kilometriä. Jätimme pyörät Saarijärven tulipaikalle, seurasi suunnistus.

 

Suunnistus

 

Maasto oli osuudella hyvinkin vaihteleva. Tiheää taimistoa, korkeita vaaroja, syviä suppia avoinaisessa kangasmaastossa ja tietenkin avohakkuuta. Hyvin pian huomasin oman suorituskykyni hiipuvan. Tasaiset polut ja tiet pystyin vaivoin etenemään juoksun kaltaisin askelin. Muun osuuden käytännössä kävelimme.

 

 

 

 

Kesäkuun loppu ei tarjoa pimeyttä, mutta osuuden puolivälin jälkeen harmaaseen pilvimattoon peittynyt taivas yhdessä kesäyön hämyn kanssa tarjosivat yösuunnistusta muistuttavat olosuhteen. Keskityin tarkkaan suunnistukseen ja selvitimme reitin muutamien minuuttien kaarteluilla. Osuuden lopulla hämärän tihentyessä  ajatuksiin hiipi karhun kohtaaminen. Pidimme maastossa sen verran voimakasta rytinää ja jutustelua, että kuuroinkin mesikämmen ehti väistyä tieltämme.  

Viimeisillä kilometreillä toinen joukkue ohitti meidät tyylikkäästi askeltaen. He hyppäsivät pyörien päälle ja jatkoivat välittömästi. Söin  sämpylää ja nautin coca-colaa, OP:n tuskaisesta ilmehdinnästä huolimatta. Olin hidas, myönsin sen ääneen. Sytytimme valot ja pyöräily jatkui. Kymmenen minuutin pyöräilyn jälkeen OP alkoi ääneen epäillä, ettei hän ehkä ollut muistanut leimata rastilla pyöräilyä jatkaessamme. Hän päätti palata hakemaan varmistusleiman. Jäin pimeyteen odottamaan.

 

Pyöräily

 

Heti seuraava pyörärasti sijaitsi korkean jyrkkärinteisen vaaran päällä. Karttaa silmäiltyäni ennen nousuun saapumista aavistelin vaikeuksia. Käännyiimme tieltä polulle jyrkkään pitkään mäkeen. Kääntyminen seuraavasta polun risteyksestä vasemmalle ei koskaan toteutunut. Alue oli tehokkaasti metsittynyt tai pikemminkin pusikoitunut. Korkea heinikko monine lajeineen yhdistettynä pajujen punomaan solmustoon tarjosi varmasti elinympäristön runsaalle lajikirjolle. Me revimme pyöriä kaseikossa. Pajukon loppuminen ei tarjonnut kaivattua helpotusta. Se vaihtui tiheään istutuskuusikkoon. Oli loputtoman raskasta, hiki valui silmiin ja ruumista pakotti. Tuijotin kompassia ja pyrin suuntaamaan aina vain ylöspäin.

Päätimme jättää pyörät hetkeksi. OP jätti valon paistamaan, jotta palattuamme löytäisimme pyörämme. Jännittyneinä ja epäuskoisena, mutta määrätietoisina jatkoimme toiveekkasti ylös. Hajaannuimme, kenties vahingossa. Jatkoin kompassiin tukeutuen. Lopulta maasto tasoittui ja löysin rastin kuten olin mielessäni sen kuvitellut. Palasin takaisin OP:tä huhuillen. Haimme pyörät ja rimpuilimme suureen kuusiikkoon takaisin rastille. Talutimme ja kannoimme pyöriä, vaihtelua tarjosi mäen taittuminen myötäiseksi.

Inhottava taimistometsä oli taas ympärillämme. Nyt kohteemme oli kuitenkin poikittain meitä vastaan tuleva metsäautotie.

Etenimme pimeydessä, joka nopeasti alkoi muuttua hämärän kautta orastavaan aamunkalpeuteen. Lyhyt yö oli ohi. Mitä pidemmälle pyöräily eteni, sitä selvemmäksi kävi oman suorituskykyni heikkeneminen suhteessa OP:hen.  Emme kuitenkaan kyenneet hyödyntämään hänen hyvää virettään, ennenkuin viimeisen vajaan 10 kilometrin aikana. Tuolloin pyöräilimme yhtenä pakettina ja sain parhaan mahdollisen imuhyödyn hänen puhkoessa ilmaan väylää. Olimme jääneet kärkijoukkueesta 20 minuuttia, hiljaisina siirryimme vaihtoalueelta omalle vaihtopaikallemme.

 

 

 

 

 

Vaihto

 

Teimme samat manööverit kuin aiemmin, vaihdoimme vaatteita  ja söimme  samaan aikaan. Pyörimme ja hösäsimme ympäri huoltoautoa. Tuntui, ettei mikään väline tai eväs ollut siellä, missä sen olisi pitänyt olla. Välillä toinen esitti kysymyksen ja toinen pyrki siihen vastaamaan, tietysti silloin kun suut olivat täynnä ruokaa. Parivaihtotanssi voisi olla sopiva nimi tälle näytelmälle. Kuten aina, lopulta olimme valmiit jatkamaan. Hölkkäsimme rantaan kanooteille. 

 

Kanoottimelonta + suunnistus + kanoottimelonta

 

 

  

 

Meloimme jotakuinkin 40 minuuttia ja rantauduimme. Pieni tihkusade ilmaantui tähän muutenkin sumuiseen aamuun. Maasto oli avointa, hyvin jyrkkäpiirteistä ja syviä suppia sisältävä kangaspohjainen mäntymetsä. Tarkkaakin tarkempi kartanluku oli tärkeää, varsinkin nyt kun etenimme kävellen. Minun jalat eivät antaneet enää merkkiäkään  juoksuun lähtemisestä. Tyydyin tilanteeseen ja pyrin mahdollisimman ripeään askelrytmiin. Alkuosuudella myötäilimme jyrkkiä harjanteita ja kiersimme syvien kurujen reunoja. Tavoitteenamme oli välttää turhat nousumetrit. Osuimme rasteille ilman vaikeuksia ja osuuden lopun tasaisemmat alueet antoivat minulle luvan hieman huojahtaa suunnistuksesta ennen melonnan jatkumista.

Palasimme kanootille ja meloimme saman pätkän takaisin vaihtoon. Näimme joidenkin satojen metrien päässä joukkueen etenemässä. Oletimme sen olevan kilpailua johtava joukkue ja että olimme saavuttaneet sitä suunnistusosuuden aikana. Saimme tehoruiskeen joukkuekontaktista ja selvitimme muuten niin puuduttavan melonnan loppuosuuden raivoamalla kanootissa.

 

 

 

Pyöräily

 

Reitti liikkui paljon samoilla alueilla, joilla olimme jo jalkaisin kulkeneet. Kiviset, märät polut ja kapeat sateen kastelemat pitkospuut tarjosivat minulle valtavasti haasteita. Hoin itselleni luottamusta ja rohkeutta lisääviä mantroja. Manaamisesta huolimatta OP katosi pikkuhiljaa etumaastoon. Näillä liukkailla reiteillä vetoavusta ei juuri olisikaan ollut hyötyä. Välillä jalkauduin ja hölköttelin eteenpäin.

 

Suunnistuksellisesti osuus ei tarjonnut haasteita. Fyysisesti olimme molemmat kovilla Huuhkajan vaaraa ylittäessämme. Pyöräily oli mahdotonta ja liukastelimme kivien ja juurien sekamelskassa polkua eteenpäin ylös. Päälle saavuttamme helpotus oli väliaikaista, sillä alamäkeen meno oli melkoista lottoa pystyssä pysymisestä. Alhaalla pitkospuut jatkuivat ja tuttuun tapaan OP katosi pian näköpiiristäni.

Tein omaa suoritustani ja onnistuin pysymään lankkujen päällä koko osuuden ajan. Mutkissa tosin olin pakotettu jalkautumaan ja asettamaan pyörän uudelleen lankun päälle. OP oli edennyt vauhdikkaasti kohti lankutuksen loppua, juuri ennen päätöstä pyörä oli luiskahtanut hänen alta ja hän oli iskeytynyt reiden ulkosyrjä edellä lankutuksen reunaan. AUTS!!! Sattui varmasti. Tämän hän kertoi vasta kotimatkalla kilpailun jälkeen.  

Ennen viimeistä pitkää väliä näin kartasta mahdollisuuden kiertää nämä helvetin lankutukset. OP:ltä kysymättä päätin toteuttaa uuden reitin. Poljimme kuin pojannaskalit karkuun omenavarkaista. Roikun OP:n perässä henkeni edestä. Tälle kiertävälle reitille osui kolme pitkää nousua ja vastaavasti saimme nauttia maantien suomista vauhdeista alamäkiin.

Käännyimme takaisin metsäautotielle, sitkutimme polkua pitkin Siikakosken ylittävälle riippusillalle. Sillan jälkeen seurasi lyhyt hiekkapätkä ja loppuosuus asfalttia.

Viimeinen puolitoistakilometriä tuntui todella pitkältä. Tunsin kipua kintereissä ja hengitys kävi ahtaalla. Ajatuksiini hiipi toive, että toinen joukkue olisi ottanut suoremman, mutta pitkospuita sisältäneen reitin. Ehkä veisimme lopulta koko potin.

 

Saavuimme maaliin ja harmiksemme kärjessä edennyt joukkue oli maalissa. Pettymys oli kuitenkin hyvin lievä, sillä kokonaisuudessaan kilpailu oli minulle hyvin vaikea. Fyysisesti tunsin itseni lähes koko ajan väsyneeksi ja sen myötä henkisesti olin kaikkea muuta kuin taistelumoodissa.

         Onnittelut voittajille!         

                                                             Sappeen Veikot

 

 

Alla ilmeisen tyytyväiset kakkoset

 

 

     

 

 

 

 Kokanaisaikamme tässä 24 tunnin kilpailussa oli 23.37.31. Juoksua 41 kilometriä, melontaa 40 kilometriä ja pyöräilyä 120 kilometriä.

Jäimme lopulta voittajille vaivaiset vajaat neljä minuuttia.

 

Suunnistus sujui koko kilpailun ajan, tein muutamien minuuttien virheitä, mutta silloinkin olo oli rauhallinen ja virheen korjaus nopeaa ja rationaalista. 

 

Etenemisvauhtiamme olisi parantunut, mikäli olisimme kyenneet yhteistyöhön jalka- ja pyöräosuuksilla. Tämä olisi hyödyntänyt erityisesti pyöräilyä, jossa vetoavusta ilman naruakin on iso hyöty. Näin emme kuitenkaan toimineet, vaan sooloilimme molemmat pyöräosuudet muutamia hetkiä lukuunottamatta.

 

Kiitos järjestäjille jaksamisesta sateisen koleassa kesäsäässä. Kiitos kilpailun ratamestarille Mika Okkoselle. Hän oli loihtinut radan, jossa jalkojen ja käsien käyttö yhdistettynä suunnistuksen vaikeuden rytmitykseen tarjosi mielenkiintoisen, haastavan ja tasapainoisen radan.

 

Kiitos valokuvaajille Jarno Artika ja Kari Kuninkaanniemi.