Marco Ponteri + Pekka Sorjonen = Team Freemaind
Kello oli 3.30 aamuyöllä 13. Joulukuuta. Heräsin juuri Gran Canarialla, Tejedan kylässä vuokraamassamme lomahuoneistossa. Huokasin raskaasti ja samalla yritän tunkea suuhuni juusto-kinkku leipää, jonka olin valmistanut edellisenä iltana . Join kupin väkevää pussikahvia ja hieman mehua. Enempää en pystynyt nielemään. Puin ja samalla kirosin, mihin tilanteeseen taas olin itseni saattanut. Kello läheni neljää, mutta Marco Ponteria ei vielä kuulunut. Meidän piti lähteä 6 minuuttia sitten. En mennyt kuitenkaan vielä herättämään häntä, vaan päätin odottaa, että kello tuli tasan neljään. Nostin GoPro-kameran eteeni ja käynnistin sen, kerroin sille aamutunnelmiani. Sain puristettua vain 47 sekuntia, sitten suuni vaimeni. Kello oli 04.00, soitin Marcolle, hän ei vastannut. Menin
koputtamaan hänen ja vaimonsa huoneiston ovea.
***
Aiemmin syksyllä ystäväni italiasta pyysi minua mukaan Kanarian pääsaarella järjestettävään suunnistuskilpailuun. Olin heti kiinnostunut, vaikka tavoitteenani oli edelleen saada joukkue kasaan seikkailun MM-kisoihin, ja jos tuo tavoite onnistuisi, palautumisaikaa jäisi vain 3 viikkoa. Ilmoitin Marcolle tulostani hänen pariksi. Sarja tulisi olemaan 12 tuntia, toinen mahdollisuus oli 6 tunnin sarja, mutta lentäminen kauas vain 12 tunninkin takia tuntui arveluttavalta ja jopa turhalta. Kysyin asiaa vaimoltani ja hän pisti heti suhteellisuudet kohdalleen. Hän totesi, että jos juokset 12 tuntia vuoristossa, se varmasti riittää kovankin kunnon omaaville kestävyysurheilijoille.
Lensimme saarelle 3 vrk ennen kilpailua, varhain keskiviikkoaamuna. Puolen päivän aurinko tervehti meitä Las Palmasin lomaparatiisissa. Lento oli tuskaisen. Olin tapellut kipuilevan selkäni kanssa pitkin syksyä ja tehnyt kaikki temput kipujen helpottamiseksi. Edellisenä päivänä ennen lähtöä keksin käydä hieronnassa. Hieroja vanutti ja moukaroi jäykkää selkääni. Tuon käynnin syystä matkustin suurimman osan matkaa seisten käytävällä, välillä kävellen ja venytellen, koska hieronnasta hermostunut selkäni päätti sinkauttaa kipuja niskasta oikeaan lonkkaan.
Pääsimme koneesta ketterästi eteenpäin tingittyämme matkatavaroista, muut matkustajat jäivät odottamaan laukkujaan. Kävelimme tuloportista ulos ja tutkimme lukuisia tuloaulassa eteemme nostettuja kylttejä. Yhdestä toivoimme löytävämme nimemme, mutta turhaan. Odotimme kuuliaisesti suomalaiseen tyyliin, mutta autovuokraamon yhdyshenkilöä ei näkynyt. Soitimme vuokraamoon ja saimme vaikutelman, että asia oli heiltä tyystin unohtunut. ”Cinco minutos” kuului vastaus ja vaimoni naurahti. Kuusi kertaa viisi minuuttia myöhemmin kävelimme yhdyshenkilön perässä kohti kananmunankokoista vuokra-autoamme. Pakkasimme tavarat ja matkaan haalimamme turistikartan avulla suuntasimme kohti saaren vuoristoista keskustaa.
***
Koputin oveen ensin muutaman kerran kuin tuntumaa hakien, ei mitään vastinetta. Sitten puristin käteni nyrkkiin ja jyskytin reippaalla otteella. Oven takaa kuului italiankielisiä huudahduksia. Hetki ja ovia avautui, siristävä silmäinen Marco oli nukkunut pommiin. Hän manaili italiaksi ja pahoitteli unohtaneensa vaihtaa kellon paikalliseen aikaan. Ilmoitin hänelle meillä olevan kiire. Hän kääntyi
kannoillaan, pukeutui ja keräsi varusteensa ja muovisäkillisen ruokatarvikkeita hämmästyttävän nopeasti. Laskeuduimme pimeälle kadulle. Ilma oli viileän raikas ja kaunis tähtitaivas saattoi meidät matkaan kohti kilpailukeskusta. Ajomatkaa oli kilpailukeskukseen puoli tuntia. Saaavuimme saaren korkeimpaan kohtaan, hieman alle 2000 metriin, nimeltään Pico de las nieves. Lähtö ja maali sijaitsivat täällä.
Marcon leimaus tekniikkaa teräväoksaisessa pensaistossa
***
Saavuimme Tejedaan. Kaunis aurinkoinen iltapäivä vaihtui mustan uhkaavaan taivaaseen ja tuuli yltyi puuskaisen kovaksi. Hotellin omistaja kertoi tuulimyrskyn tulevan yöllä ja pyyhkivän saaren yli itään. Toivottavasti pieni koppakuoriaisautomme ei lennä myrskytuulten mukana kauas afrikan mantereelle. No, olisihan sekin jonkinlaista kehitysapuyhteistyötä euroopan ja afrikan välillä.
Heräsimme varhain auringon paisteeseen. Pitkän suomen syksyn jälkeen valon määrä kirjaimellisesti sokaisi näön ja täytti mielen. Söimme aamupalan ripeästi ja ryntäsimme ulos ja autolle. Kyllä, siinä se seisoi parkkiruudussa, kuin mitään myrskyä ei olisi ollutkaan.
Ajoimme ylös saaren korkeimmille alueelle, sillä kirkas päivä viritti toiveemme saada huikeita valokuvia jylhästä vuorimaisemasta. Tie päättyi levennykseen, jonka päässä oli pysäköitynä suuri pakettiauto. Pitkä seinä oli nostettu ylös ja sen takaa paljastui myyntitiski. Paikallinen nuorimies piti täällä pakettiautokahvilaa vuoden jokaisena päivänä. Kahvin juonnin lomassa jutustelimme hänen kanssaan reiteistä ja hän opasti meidät patikkapolun alkuun. Hotellista saamamme kartan perusteella, suunnittelimme korkean harjanteen seuraamista. Kioskin pojan mukaan siellä ei kuitenkaan ollut mitään polkuja. Vakuutuimme hänen puheistaan ja polkaisemme matkaan vaihtoehtoiselle reitille.
***
Kilpailukeskus oli täynnä kuhinaa kellon lähestyessä viittä. Ylhäällä oli kylmä, mutta tyyntä. Järjestäjien jättimäiset teltat toivat pientä suojaa, mutta metalliset penkit ja pöydät hohkivat ikiaikaisen jään lämpöä. Liikuskelin, ravasin vessassa ja käpistelin varusteitani hermostuneena. Ajatukset sinkoilivat varusteista ruokiin ja siitä reittiin. Vertailin muiden parien varusteita omiimme, silmäilin heidän ulkoista olemustaan ja mietin ketkä heistä vaikuttivat kovakuntoisilta vuorijuoksijoilta yhdistettynä vahvaan kartanlukutaitoon. Pysäytin hermostuneen ajatuksenkulkuni. Keskityin itseeni ja Marcoon, meidän joukkueeseen.
Puoli kuudelta saimme kartat lyhyen infon jälkeen, jota varten tulimme tänne viideksi. Kilpailunjohtaja kertoi espanjaksi, että hänellä ei ollut juuri mitään kerrottavaa, koska kaikki oli jo kerrottu nettisivuilla. Saimme kartat ja suunnittelimme reitin niin hyvin kun se oli vajaassa 30 minuutissa mahdollista. Jälkeenpäin arvioituna saimme suunniteltua reitistä noin 60 %. Loput taiteilimme omien lahjojemme mukaisesti matkan aikana.
Kaksi minuuttia ennen kuutta siirrymme muiden joukkoon lähtövaatteen alle. Sytytimme otsavalot ja matka pimeälle reitille alkoi.
***
Päivän aikana kävelimme hyvin vaihtelevassa maastossa. Laakeamuotoisesta mäntymetsästä jyrkkärinteiseen louhikkoon, sieltä autiomaahan, jossa puut tai muut kasvit eivät viihdy. Nousimme, laskimme ja taas nousimme. Vulkaanisesta kivestä muodostunut saari oli vaikuttava kokonaisuus. Tavoittelemamme jättikivipaasi Roque Nublo häämötti majesteetillisesti horisontissa. Kauempaa katsottuna se oli kuin suuri kivilinna, josta entisaikojen kuningas on hallinnut ja antanut järkähtämättömiä käskyjään. Tutkimme paasia ihaillen ja mietimme, kuinka taitavia kiipeilijät ovatkaan, kun pystyvät kipuamaan tuon monumentin seiniä.
Liikuimme rauhallisesti ja pidimme lukuisia taukoja kauniissa paikoissa. Nautimme auringosta, hiljaisuudesta ja eväistä.
Reitti kesti reilun viisi tuntia ja tarjosi upeita luontokokemuksia. Viimeiset kilometrit olivat tiukkaa nousua. Vaimoni voimat ehtyivät viimeisen nousun juurelle. Ojensin hänelle reppuun kiinnittämäni vahvan kumiköyden ja hän siirtyi hinaukseen. Pääsimme loppujen lopuksi mukavasti takaisin tielle, jossa automme odotti. Kävimme vielä tervehtimässä ja kiittämässä kioskipoikaa. Tämä päivä oli antoisa. Runsaasti kuvia ja aurinkoa. Ajatonta rauhaa ja liikuntaa. Olimme yhtä saaren luonnon kanssa.
***
Suunnituksen ensimmäinen rasti antoi viitteen, mitä tuleman pitää. Juoksimme tieltä metsään ja jyrkkään alamäkeen. Takerruimme vahvaan aluskasvillisuuteen ja pensaisiin, jotka muistuttivat kotimaan kanervikkoa. Täällä se kasvaa miehen korkuisena. Reidet olivat verinaarmuilla ensimmäisen 15 minuutin jälkeen. Rasti oli vaikea, pieni jyrkänne lähes pystysuorassa rinteessä, selvitimme sen ja sitä seuraavat rastit. Suunnistaminen pimeässä vaati todella tarkan keskittymisen erityisesti kompassisuuntaan, sillä helpottavia selkeitä maastokohteita ei ollut tarjolla. 1:25 000 kartta oli suurpiirteinen ja metsän aluskasvillisuuteen heijastuvat valomme eivät luoneet varmuuden tunnetta. Näkyvyys oli heikko kasvuston tiheyden vuoksi. Mitään suuria ongelmia ei pimeydessä kuitenkaan syntynyt.
Tervehdimme ilolla valon kajastusta, sillä yösuunnistus tuntui todella haastavalta, jopa pelottavalta. Musta yötaivas muuttui vahvan siniseksi ja tummuus laimeni nopeasti muuttuen kirkkaudeksi. Uuden päivän alku on aina yhtä ihmeellistä ja vaikuttavan herkkää. Luonnossa oleminen vahvisti noita tunteita. Tuosta muutamia minuutteja kestävästä tapahtumasta tuli elämämme keskipiste.
Juoksin vuoripolkua ja tuijotin karttaa, kun yhtäkkiä iskin vasemman jalan teräväreunaiseen kiveen, kimmahdin ilmaan. Vasemmalla puolella avautui suora pudotus tyhjyyteen. Onneksi kaaduin suoraan eteenpäin. Iskin olkapääni kivuliaasti ja kirosin säikähtäen olkapääni kuntoa. Kykenin jatkamaan juoksua ja testasin käteni toimivuutta. Liikeradat olivat tallella ja kipu vaimeni pikkuhiljaa.
Olimme juosseet kaksi tuntia, kun huomasin suunnistavamme yksin. Viimeinen samoja rasteja hakenut joukkue erkani toiseen suuntaa. Marco oli maastossa kuin kotonaan ja ryntäsi riemukkaasti irtikiviseen alamäkeen, samalla villisti huutaen. Seurasin häntä rauhallisemmin jalkojani säästäen.
***
Illalla ruokailimme Tejedassa paikallisen taiteilijan ravintolassa. Hän oli iloinen saadessaan keskustella espanjaa puhuvien pohjoismaalaisten kanssa. Pelkistetty paikallinen ruoka maistui. Keskustelimme myös saksalaisen pariskunnan kanssa täällä järjestettävästä saaren läpi kulkevasta vuorijuoksusta. Siinä voisi olla mielenkiintoinen haaste tulevaisuudessa.
Toisena päivänä suuntasimme hieman laakeammalle alueelle. Täälläkin nousumetrejä kertyi aluksi runsaasti, mutta jälleen maisemat palkitsivat kulkijan. Maisema siinti kauas ja lähimpien vuorten laskeutuvat rinteet olivat vihreän niityn ja mustan kallion värittämiä. Vuohilauma säntäsi laiduntamaan jyrkkään rinteeseen. Vuohet pyrkivät paikkoihin, joihon itse en ilman turvaköysiä hirviäisi mennä. Noilla vuorenrinteen pienillä viherplänteillä rinteiden taiturit syövät ja käyskentelevät rennosti, kuin lehmät konsanaan kesäisellä niityllä. Valitsimme leiripaikaksi kallioulokkeen, jätimme reput kätkettyinä kallionkoloon. Kävmme juoksulenkillä ja palasimme pitämään rauhallista taukoa. Vihdoin maltoimme todella pysähtyä ja tuijotimme edessä avartuvia ulottuvuuksia. Tyhjyys tyhjensi pääni, mutta pian huomasin ajattelevani huomista ja kilpailua.
***
Kolme tuntia oli kulunut ja juoksimme yhdelle järjestäjien juomapisteelle. Täytimme pullot ja ostimme hedelmiä mukaan. Söimme banaanit ja appelsiinit puolijuoksusta, sillä voimia tuntui riittävän reippaaseen etenemiseen.
Rastit seurasivat toisiaan, kuljimme suunnitelman mukaisesti mahdollisimman usein valmiita polkuja, sillä oikaisu tälläisessa kivikkoisessa ja tiheäkasvuisessa maastossa voisi olla erittäin hidasta, jopa vaarallista. Saaren jyrkkäpiirteisyys leimaa reittiämme. Tasaisia alueita oli niukalti tarjolla. Muutamat rasteista sijaitsivat ilkeästi tiheässä pensaistossa, jyrkkien kivikoiden lomassa tai kuivuneiden purojen varsilla. Kaikkialla oli pensaita, köynnöksiä ja puita, jotka halusivat takertua vaatteisiimme. Ne repivät jo ennestään aristavia paljaita reisiä ja käsivarsia. Helpotusta tarjosivat pienet kylät ja niiden liepeillä avautuvut viiniviljelmät, peltotilkut ja laidunmaat.
Taustalla Roque Nublo
Kahdeksan tunnin kohdalla sää muuttui nopeasti, taivas peittyi harmaaksi. Alkoi pieni tihkusade ja ilma jäähtyi. Vulkaaniset kalliot muuttuivat liukkaiksi. Epäonneksemme olimme juuri ylittämässä kuumaisemaa muistuttuvaa harjannetta. Sen päälle päästyämme liukastelimme taas alaspäin. Jalkani lipesi, lennähdin ilmaan ja tulin alas lyöden pakaran ja selän kallioon, samassa ylös lennähtäneet jalkani iskeytyivät kantapäät edellä. Vasen kantapääni ilmoitti voimakasta kipua ja ylös selvittyäni nilkutin eteenpäin. Marco kannusti meitä edessä lähestyvään metsään, mutta juokseminen oli tuskaista. Kilpailun tuoma virittyneisyys antoi voimia ja aristava kantapää turtui vähitellen. Tuuli voimistui koko ajan samalla kun sade yltyi. Juoksimme edelleen lyhyissä paidoissa, sillä kuumimmillaan päivällä oli yli 20 astetta lämmintä. Nyt tuntui selvästi kylmemmältä. Puimme nopeasti takit ja sumuisessa maisemassa selvittelimme seuraavat tunnit.
Viimeinen puoli tuntia oli menossa kun ohitimme kilpailukeskuksen. Laila juoksi jostain kameran kanssa ja tiedusteli kuntoamme. Kerroin tilanteesta ja kehuskelin pystyvämme edelleen tekemään juoksun kaltaisia liikkeitä. Kävimme vielä yhden rastin ja palasimme.
Oli lähes myrsky, kun leimasimme maalissa. Lämpötila oli laskenut + 6 asteeseen. Enää en ihmetellyt, miksi olimme tunteneet vilua jäsenissämme.
Halasimme ja kertasimme lyhyesti kisan kulkua. Marco kertoi matkaa kertyneen hieman alle 60 kilometriä, josta nousua yli 3500 metriä.
Aivan mahtavaa!!!
Vaihdoin kuivia vaatteita viluisena hytisten, mieli oli kuitenkin korkealla. Olimme tyytyväisiä suoritukseemme. Ei suuria virheitä suunnistuksessa tai reitinvalinnoissa. Jaksoimme juosta tasaiset ja alamäet. Tulimme veteraanisarjassa sijalle 2.
Voittajapari tuli Virosta. Vertailimme tuloksia pääsarjaan ja siinä olisimme sijoittuneet sijalle 3.
Majapaikkaan tultaessa olin kylmissäni ja todella uupunut. Peseydyin ja piilouduin monen viltin alle lämmittelemään.
Torkuin ja siemailin punaviiniä. Pikkuhiljaa veri alkoi taas kiertää ja lämpenin. Marco tuli luoksemme palkinnon kera, jonka hän oli saanut käytyään vielä kilpailukeskuksessa tutkimassa virallisia tuloksia. Luovutin palkinnon hänelle, koska olin täällä hänen kutsumana.
Illan päätimme juhlallisesti samaisen taiteilijan ravintolassa. Marco ja hänen vaimonsa Alessia liittyivät seuraamme.
