Wainamoisen Matkat

‹ Takaisin

 

                                HUAIRASINCHI 2012, ECUADOR


 

Tässä kilpailu, josta olin haaveillut usean vuoden ajan. Ecuadorin vuoristossa kilpailtava pitkä seikkailukilpailu herätti voimakkaita tunteita. Mystisissä korkeuksissa tapahtuvana se oli yksi raskaimmista seikkailukilpailuista maailmassa. Aiempien vuosien kuvat sumussa raahustavista urheilijoista vaihtuivat todelliseen kokemukseen helmikuussa 2012. 

Kilpailin ensimmäistä kertaa Columbialaisessa Karens Aventura-joukkueessa. Jäsenet: kapteeni Carlos Castillo, Jonathan ja Olguita Garcia olivat joukkuetovereitani. Carlokseen ja muihin tutustuin edellisen vuoden lopulla oltuamme Columbiassa häämatkalla rakkaan Lailani kanssa. Ystäväni Ricky tutustutti minut Carlokseen, joka kertoi tarvitsevansa suunnistajan joukkueeseensa. Suostuin ensimmäisen yhteislenkin jälkeen havaittuani, kuinka kovista urheilijoista oli kysymys. 

 

                                

                                                                                                                        ***


 

Saavuin Ecuadoriin reilu viikko ennen kilpailun alkua. Huairasinchissä käydään useita kertoja yli 4000 metrin korkeudessa, joten sopeutuminen korkeaan ilmanalaan oli erittäin tärkeää, varsinkin merenrannalla asuvana suomalaisena. Lensin Quitooon, ja jo seuraavana päivänä nousin cabini-hissillä lähes 4000 metriin, josta tein reilun 6 tunnin patikan läheisimmän tulivuoren huipulle 4700 metrin korkeuteen. Huipuin saavuttamisen lisäksi onnistuin tekemään sen, mitä meille turisteille usein tapahtuu eli polttamaan naamani ja niskani.

Quito sijaitsee muutenkin reilussa 3800 metrin korkeudessa, joten jo pelkkä oleilu kaupungissa oli hyvää sopeutumista korkeuksiin. Toistin tuossa korkeudessa käynnin myöhemmin samalla viikolla, kuitenkin varoen rasittamasta liikaa itseäni fyysisesti. 

Muu joukkue saapui kaksi päivää ennen starttia. He olivat viettäneet aikaa korkeuksissa Columbian puolella useampaan otteeseen. Viikonloppuleirit pidettiin vuorilla, jotka kohoavat 4000 metrin korkeuteen.

Ajattelin omaa osuuttani joukkueen jäsenenä. Kuinka kykenisin vastaamaan heidän kykyynsä liikkua noissa haastavissa korkeuksissa?

 

                                                                                                                          ***

Kilpailuaamuna huoltoauto nouti meidät ennen auringonnousua. Kilpailu alkoi Quiton liepeiltä, vain 45 minuutin matkan päässä hotellistamme. Tiiviisti rakennettu ja kapekatuinen kaupunki jatkui lähtöpaikalle saakka. Tuntui oudolta ja hassulta, koska ajattelin kilpailun olevan urbaani kokemus. Toisin kuitenkin kävi.

Ensimmäinen osuus oli maastopyöräily. Tunnin ja vartin mittainen tunnusteleva osuus pelkkää ylämäkeä. Tuossa vaiheessa sain aavistelevia tuntemuksia siitä, kuinka raskasta korkeuksien selvittäminen tulisi olemaan. Reidet tuntuivat osuuden loppukilometreillä tutun hapottuneilta. En silti säikähtänyt, sillä minulle ensimmäiset 36 tuntia ovat usein erityisen haastavia. Carlos suunnisti ensimmäisen pyöräosuuden ja selvitimme sen tyylikkäästi. Saavuimme vaihtopaikalle viiden ensimmäisen joukkueen kanssa. 

 

Kohti taivaita

 

                                                                                              
                                                                                                       ***

 

 

 

Toiselle osuudella lähdimme jalkaisin kohti korkeuksia. Näin kaukana edessä siintävät lumihuippuiset vuoret. Reitti suuntasi kahden yli 5000 metrin korkuisen nyppylän välistä. Nousu muuttui alun miellyttävästä pienipuustoisesta heinikkomaastosta tylyksi irtokivikoksi. Onneksi pystyimme hyödyntämään vaeltajien suosimaa polkua. Ohitimme 4500 metrin korkeudessa pelastautumismajan ja maisema muuttui suomalaisittain tutun lumiseksi. 

 

Pieni askel kerrallaan

Huipulla ja taitamme laskuun

 

Tuuli yltyi, mutta ilma ei tuntunut kylmältä. Näiden ensimmäisten tuntien aikana huomasin pystyväni liikkumaan hyvin oman joukkueemme tahtiin. Vauhti hidastui ja palauttavat lyhyet pysähdykset lisääntyivät sitä mukaa kun korkeus kasvoi. Jyrkimmissä kohdissa sydän tuntui siirtyneen päähän ja asettuneen ostalohkoon, josta sitten voimakkaasti jyskyttäen ilmoitti kehon olevan todella tiukalla. Paikalliset Ecudorin joukkueet sujahtelivat ohitsemme nousussa, tai siltä se ainakin tuntui. Korkeuspylväs näytti 4800 metriä, kun saavutimme osuuden korkeimman pisteen ja lähdimme lumista rinnettä alaspäin. Luminen alue päättyi ja rinne muuttui yhä jyrkemmin alaspäin viettäväksi. Laskeuduimme vahvaan sumuun ja liukastelimme liuskemaisia irtokiviä ja pehmeää rantahiekkaa pitkin alas.

 

Reidet rantakuntoon

Suunnistaminen vaikeutui sitä mukaa kun sumu sakeni. Saavutimme hieman tasaisemman, heinikon ja ruohon muodostaman maaston. Liikkuminen muuttui miellyttävämmäksi. Korkeat kivipaadet nousivat patsaiden lailla ja muovasivat maaston majesteetillisen arvokkaaksi. Jännittävistä epätietoisuuden hetkistä huolimatta saavuimme alaville laidunmaille ilman virheitä ja sukelsimme sankkaan viidakkoon, jossa seusimme paikallisia polkuja. Etenimme hyväntuulisina ja rentoina. Mukavuuden tunnetta riitti lähes osuuden loppuun. Viimeisenä haasteena olivat paikalliset vapaana liikkuvat agressiiviset härät. Edellisenä vuonna Carlos oli pelastautunut härkää pakoon juostessaan täpärästi heittäytymällä kahden kiven väliin. Kokemuksen saattelema patikoimme härkien kotilaitumilla. Näimme ympärillämme useita kyrmyniskoja. Päät pyörien ja lihakset valmiina pakomatkaan liikuimme hartaasti harkiten. Selvisimme ilman yhteenottoja. Osuuden lopussa laskeuduimme köydellä kylmään ja vuolaaseen vuoristojokeen. Matalaa jokea pitkin jatkoimme patikointia alemmas vaihtopaikalle. Olimme nyt kärjestä reilun 20 minuutin päässä.

 

                                                                                                ***

limitillä..!°!

 

Alkoi kolmas osuus.

Nopea vaatteiden vaihto pyöräilyvaatteisiin. Heitimme huoltotiimin keittämät sopat naamaan ja singahdimme 95 km pyöräilyyn. Tässä vaiheessa korkeutemme oli 2000 metrin luokkaa. Vaihdoimme suunnistajaa. Onnistuin suunnistamaan trekin ilman virheitä ja nyt oli Carloksen vuoro jatkaa.

 

Olimme pyöräilleet varmaan tunnin verran, kun Carlos puhui minulle jotain ja antoi tukun karttoja. Jatkoimme matkaa ylös ja alas pitkät pätkät kapeita hiekkateitä, kunnes saavuimme pieneen kylään neljän tien risteykseen. Tässä vaiheessa selvisi, ettei Carlos ollutkaan suunnistanut, vaan hän oli olettanut minun suunnistavan. Olimme lievästi sanottuna kommunikaatio-ongelman uhreja. Saimme selville kyselemällä sijaintimme ja jatkoimme hieman apeissa tunnelmissa. Olimme lasketelleet reippaasti sivuun. Pääsimme oikaisemaan pahanlaisen suorakulman ja olimme taas mukana leikissä. 

 

Carlos halusi jatkaa suunnistusta ja pimeän tultua kaikki vaikeudet tuntuivat kasautuvan yllemme. Yön pimeinä hetkinä alkoi rankkasade, jota kesti auringonnousuun saakka. Siinä vaiheessa joukkueemme oli väsynyt ja nälkäinen. Olimme pyöräilleet koko yön ja ennalta odottamattoman kauan. Osuus nousi kolme kertaa yli 4500 metrin korkeuteen. Ruokavarastot olivat ehtyneet, loppuneet jo kolme tuntia sitten. Puskimme kauniiseen aamuun, mutta tuntui mahdottomalta selvittää tätä osuutta loppuun. Osuus kuitenkin loppui. Olimme tipahtaneet häntäpäähän ja synkin mielin söimme vaihtopaikalla. Vaihdoimme vaatteet ja nukuimme 15 - 20 minuuttia. 


 

Kohti kuunsirppiä

 

                                                                                                    ***

 

Neljäs osuus.

 

Unen jälkeen jatkoimme patikoiden ylös meteoriitin tekemään kraateriin, halkaisijaltaan useita kilometrejä. Puhuimme läpi nousussa edellisen yön tapahtumat ja päätimme aloittaa taistelun paremmista sijoituksista. Minä jatkoin suunnistamista ja iltapäivällä, käsittämättömän jylhän ja vahvasti poimuilevan syväuurteisen mäkimaaston jälkeen, todella vaativat suunnistustehtävät selvitettyämme saavuimme kontrollirastille.

Maasto oli aiemmin päivällä kraaterin kierrettyämme muuttunut alamäkivoittoiseksi, jota pitkittäissuunnassa halkoivat syvät veden uurtamat kanjonit. Oli todella tarkasti harkittava, tutkittava ja varmistettava, mistä kohdasta vastaantulevan rotkon ylitti välttyäkseen joutumasta umpikujaan.

Rastilla saimme järjestäjiltä ohjeet jättää rasti 13. käymättä. En ymmärtänyt miksi, mutta oletin kaikkien saaneen saman ohjeistuksen.  Ilmeisimmin olimme ajallisesti paljon kärkeä jälkessä. Tällä keinolla  järjestäjät saivat peräporukkaa hilattua ylöspäin ja joukkueita lähemmäs toisiaan.

Jatkoimme jalkaosuutta ja lisää syviä rotkoja ylitettyämme saavuimme vaihtopaikalle. Yllätys oli melkoinen. Vaihtopaikalla kuulimme olevamme sijalla 3! Rastihenkilöt  ihmettelivät,  miksi emme olleet hakeneet rastia 13.  Saimme käskyn mennä käymään siellä.

Rasti sijaitsi kaksi kilometriä  vaihtopaikalta ja sinne johti selkeä polku. Olimme juuri lähdössä, kun saimme tiedon, ettei meidän pidäkään mennä rastille, vaan jatkaa kilpailua pyöräilyllä.

Olimme virallisesti sijalla kolme. Saimme sijoitustiedosta roppakaupalla lisävoimia ja liikkeemme nopeutuivat kautta linjan. Nyt tunnelma oli taas sellainen kuin pitää, tehokkaan energinen ja hieman hermostunut. Mahtavaa!
 

                                                                                                               ***

Viides osuus alkoi iloisesti. Pyöräilimme reippaasti vähenevää valoa vastaan. Pian olisi pimeää. Pyöräosuus oli tasaisempi kuin aiemmat ja sisälsi runsaasti pyöräsuunnistustehtäviä. Luettavien teiden ja polkujen verkosto oli tiheä. Kartta matsasi hyvin maastoon ja oli miellyttävää suunnistaa. Pimeyden saavuttua taitoimme alamäkivoittoiseen maastoon. Yön tummaa alamäkeä kesti parin tunnin ajan. Se vain jatkui ja jatkui. Alhaalla kaukaisista laaksoista kajastelevat kylien ja kaupungien valot laittoivat mittasuhteet oikeiksi. Tunsin itseni muurahaiseksi tuossa jylhässä maisemassa. Laskettelimme mukavaa vauhtia ja tervehdimme meidät saavuttaneita järjestäjien autoja. Ohitimme heidät kapella tiellä, jonka toinen sivu oli jyrkästi nouseva seinämä ja toinen pudotus syvään tyhjyyteen. Viiletimme yhä kiivampaa vauhtia ja ajatukset pimeydessä vaanivista kuopista ja kaatumisesta puistatti mieltäni. Saavuimme kylään ja puikkelehdimme sokkeloisten kujien poikki seuraavaan vaihtoon.

Meitä odotti hampurilaisateriat ja kunnon WC. Mikä onnen tunne, kun popsin ranskalaisia kokiksen kera. Minun täytyi olla tarkkana, etten ahnehtisi Coca-Colaa liikaa. Se on aiemmin aiheuttanut minulle voimakkaita vatsakipuja.

 Olimme onnistuneet tällä osuudella hyvin ja nopeiten. Olimme saavuttaneet neljää edellämme olevaa joukkuetta. Kyllä luit oikein, neljää. Osuudelle lähdimme järjestäjien mukaan kolmantena. Yksikään joukkue ei meitä ohittanut, mutta vaihtoon tulimme viidensinä. Ota tuosta nyt sitten selvää. 

 

 

                                                                                                      ***


 

Yksin avaruudessa

Jatkoimme jalkaisin. Pitkä reitti seurasi syvällä kanjonissa kulkevaa jokea. Sade alkoi ensimmäisen puolen tunnin jälkeen, ei järin voimakkaana, mutta kuitenkin sopivasti kastelevana ja maaston liukkaaksi tehden. Muutaman tunnin tasaisen tiehölkän jälkeen tulimme polun päähän, josta pitkä laskeutuminen alas joelle alkoi. Säikähdin kuollakseni, kun ensimmäisenä kulkiessani valokiilaan ryntäsi vyötiäinen, joka säntäili todellisessa paniikissa, ensin kovaan seinämään ja sitten suinpäin ulos polulta pudoten pimeyteen. 
Me jatkoimme polkua alaspäin, polkua joka monotonisesti laskeutui loivasti vasemmalle, jyrkkä käännös ja loivasti oikealle ja taas jyrkkä käännös. Näin jatkui tovin aikaa, kunnes kohtasimme ensimmäisen vuolaan sivupuron. Hyppelimme kiveltä kivelle ylittäen puron ja jatkoimme. Näitä sivupuroja sitten riitti seuraavan tuntien aikana runsaasti. Viimein tulimme suurelle joelle, jonka ylitimme vaieriliukuen.  Joen toisella puolella polun jatkon löytäminen osoittautui hankalaksi. Kaikkialla polkumaiset urat päättyivät ylittämättömiin kalliojyrkänteisiin. Viimein keksimme kahlata vedessä vasemmalle yhden jyrkänteen ohi. Pääsimme kurkkaamaan sen taakse ja sieltä laskeutui selkeäpiirteinen polku jokeen saakka.

Tyytyväisinä rämmimme rantaan ja jatkoimme polkua joen reunaa seuraten. Polku oli runsaskasvustoinen ja sateen liukastama. Yön tunteina sain kokea usean kerran puistattavia kokemuksia liukastellessani jyrkkää jokitörmää. Pelastukseni oli polun runsas kasvusto, johon tarrautumalla pelastuin putoamasta valtavaan pimeään virtaan. Yön pimeät hetket sulivat yhdeksi varjojen, sumun ja kasteesta kiiltävän otsavalon kokonaisuudeksi. Unen ja valvetilan nopeat vaihtelut toivat etenemiseen loputtomuuden tunteen. Väsymys yhdessä jokilaakson kostean kylmyyden kanssa tunkeutui vartaloihimme,

Jonathan joukkueemme vahva pyöräilijä, purskahti itkuun valittaen liikaa kylmyyttä. 

Kohti vihreän miehen kylää

Puimme hänelle lisää vaatteita sekä avaruushuovasta muotoilemamme viitan. Hän menetti puhekykynsä useammaksi tunniksi. Kuten aina ennenkin aamunkoitto, ensimmäiset aavistukset alkavasta aamusta herättivät meidät takaisin todellisuuteen. Aurinko nousevana jossain tiheän puuston takana lämmitti kulkuamme. 
Saavuimme pieneen kylään, joka koostui muutamasta talopahasesta. Täällä joukkoomme liittyi pieni vihreä mies matkalla samaan suuntaan kanssamme. Tämä vuorilla vietettyjen vuosien kuiva ja ahavoitunut mies puusauvoineen asteli rivakkaa tahtia edessämme polkua ylös alas reipasta tahtia. Tuossa tilanteessä koin vahvan yhteyden tähän pieneen vihreään mieheen. Hän puhui kanssasi sanattomasti. Mies kertoi totuuksia elämästä ja maailmasta. Hänen puheensa loppui aina, kun yritin tarkemmin keskittyä. Opin säätelemään omaa käyttäytymistäni, niin että pystyin kysymään häneltä kysymyksiä. Kysyin omasta elämästäni, rakkaudesta sekä lapsistani. Lopulta kysyin, kuinka meille tässä kilpailussa käy. Hän kertoi meidän nousevan sijoituksissa korkealle. Jälkeenpäin en muista, kertoiko hän meidän voittavan vai tulevan kolmanneksi. Lähestyimme vaihtopaikkaa, jätimme jokilaakson taaksemme ja nousimme yhä ylemmäs korkean harjanteen päällä sijaitsevaa vaihtopaikkaa. Oli aika hyvästellä pieni vihreä mies, annoin hänelle lahjaksi kävelysauvani ja hän antoi minulle puusta veistämänsä paimensauvan. Kiitimme toisiamme ja erosimme. 
 

 

 

 

 

 

 

 

                                                                                                         ***


 

Mitä miettinee?

Vaihtopaikka sijaitsi kylän bussiaseman betonikatosten alla. 16 tunnin vaellus oli takana. Saimme lämmintä ruokaa ja  puhtaat vaatteet. Jännää miten romahduskunnossa olevasta ryhmästä rakentuu uutta intoa puhkuva joukkio hyvän huollon jälkeen. Muutamia edeltäviä joukkueita oli juuri lähdössä viimeiselle pyöräosuudelle (150 km). Ilmoitin muille, että nyt on aika nukkua. Muut olivat selvästi eri mieltä ja kovasti lähdössä kahden näkyvissä olevan joukkueen kantaan. Pidin tiukasti kantani, että  tarvitsemme hyvät unet. Päätimme nukkua tunnin. Jokainen hakeutui huoltomme asettamiin makuupusseihin. Unen suloinen suoja vei mukanaan meistä jokaisen. Havaihdun jostain kaukaisuudesta huoltajamme Santiagon hellään ravistukseen. Sain kuumaa kahvia ja keksejä, hetkessä olin ylhäällä vaatimassa joukkuetta liikkelle. 

Lähdimme osuudelle sijalla viisi. Edelliset kaksi joukkuetta vain reilun tunnin edellä. Osuuden alussa menetimme aikaa yrittäessämme löytää mutkikkaalta rinnetieltä kääntyvää metsäpolkua sumuntäyteiseen jyrkkäpiirteiseen maastoon. Tästä selvittyämme etenimme virheittä hiekkaisia polkuja ja teitä. Ohitimme useita  vuoristolaisten koteja, joiden pihoissa ihmiset viettivät tavallista arkipäivää. Tervehdimme kaikkia kohteliaasti. Ylitimme virtaavia puroja ja nousimme eroosion kivikoksi syömiä uria sankka matalapuustoinen metsä ympärillämme. 


 

 

Ensimmäiset Kolumbialaiset kuussa

Ennen pimeyttä laskeuduimme pieneen kaupunkiin, jossa ihmiset juhlivat Ecuadorin kansallispäivää kovaäänisesti. Kaikkilta kaikui rytmikästä musiikkia, ihmiset velloivat juhla-asuissaan, nuoret tanssivat ja joka paikasta pursui iloa. Me neljä kummajaista tämän kokonaisuuden keskellä vaikutimme omassa unessamme liitäviltä otuksilta. Kaupungista ostimme nopeasti kupit kahvia ja jatkoimme taas kerran pimenevään yöhön. Ennen pimeyttä nousimme vielä kerran loputtamuudelta tuntuvan ajan. Pimeys laskeutui ja samalla laskeutui synkkien pilvien tuoma rankkasade. Ylitimme kahlaten vuolaan joen ja saavutimme sateen keskeltä kaksi joukkuetta. Nämä oli ohjattu lyhemmälle reitille eli ne eivät kilpailleet kanssamme. Löysimme sateen kiivastuessa katoksen ja söimme nopeasti. Ei auttanut kuin jatkaa lohduttomaan tummuuteen. Tässä vaiheessa kypärässä ollut lampun valo alkoi väpättää ja sammui nopeasti. Onneksi minulla on aina pyöräilyssä kaksi tehokasta lamppua. Lamppua kypärään asetellessani pimeydestä sukelsi vastaan joukkue. Rättipoikki riutunut ryhmä. He kertoivat olevansa nukuksissa ja tarvitsevansa unta. Joukkue aikoi palata aiempaan katokseen, jossa vietimme ruokatauon. Toivotin heille ajatuksissani hyvää yötä ja hyvästi, sillä uskoin nukkumisen olevan mahdotonta tässä säässä.

Pyöräosuus jatkui monotonisesti. Kukkula, tasainen alue, kukkula, tasainen alue, kukkula, jne. Tuntui kuin olisimme juuttuneet luuppiin, niin samankaltaisesti toistuvaa muodot olivat.  Maasto muistutti profiililtaan suomalaista. Olimme jättäneet taakse korkeat vuoret ja laskeutuneet alas. Korkeutemme oli 1500 metriä.

Ylitimme seuraavan joen. Sade lakkasi ja huumaava unitranssi vei mukanaan syvemmälle pimeään, äänet tuntuivat tulevan jostain kaukaisuudesta. Kaikki liike, jonka näin, alkoi pysähdellä, kuin joku olisi painanut elämäni pause-näppäimellä tauolle. Tajusin olevani erittäin väsynyt ja kerroin sen muille. Päätimme pitää nukkumistauon ensimmäisessä turvallisen tuntuisessa paikassa. Kävimme pienellä levennyksellä "siskonpeti"-asentoon kuin anjovikset purkissa. Nukuimme ehkä 15 min ja heräsin ensimmäisenä kylmyyteen. Lähdin heti huutaen liikkeelle. Aluksi kylmänkankeanan kävellen ja taas pyöräillen. Muut seurasivat, miten parhaiten kykenivät. 


 

ja taas mennään… aina hyväntuulinen Olguita

 

 

Virkistyimme selvästi ja selvisimme tästäkin yöstä. Ystävällinen ja niin suuren merkityksen näissä mittelöissä saava aurinko soi pelastavan katseensa meihin. Etenimme kuvankaunista kanjonin reunaa valon koko ajan lisääntyessä. Näin  kauas lukuisien  kanjonien taakse ja liikutuin valtavasti. Tajusin onnistuvamme tässä kilpailussa, sillä kaikki pahimmat vaiheet olivat nyt takana. Ei  yhtään yötä edessä. Itkin yksin edetessäni joukkueen kärjessä. Tuntui valtavan hyvältä ja helpottavalta, kun suurimmat paineet purkautuivat. Olimme edelleen voimakkaita ja hyvässä vauhdissa. Osuuden lopussa rämmimme polvia myöden kosteassa mudassa, kaatuilimme liukkaissa alamäissä ja kätemme täyttyivät neulamaisen terävistä kasvin piikeistä.

 

Ven Pekka Ven!

 

 

                                                                                               ***

 

Viimeiseen vaihtoon saavuttuamme saimme kuulla olevamme kolmansina. Mikä riemukas tunne. Vaihdoimme vaatteet, söimme kuumaa soppaa, kahvia ja hedelmiä. Joukkuehenki meidän ja vaihtoryhmämme sisällä oli juhlavan riemukas. Enää jäljellä oli 5 km juoksu, köysitehtäviä sekä melonta virtaavaa jokea maaliin. Aamun lämpö vaihtui ensimmäistä kertaa kosteaan kuumuuteen, korkeutemme oli nyt  200 metriä merenpinnan yläpuolella. Juoksun jälkeen nousimme köysillä ylös, selvitimme pitkän vaijerikävelyn joen yli ja jatkoimme melontaan. Melonnan aluksi jouduimme kantamaan kajakkeja tuskaisen tuntuisen matkan verran. Laskeuduimme veteen  ja meloimme virtaavaan jokeen. Matkalla oli kuitenkin yksi hankala melontarasti. Rasti oli sijoitettu erään pääjoesta eroavan sivuhaaraan kahden kilometrin päähän. Tämä vastavirtaan suoritettu uroteko vei voimia runsaasti ja tuntui välillä epätoivoiselta taistelulta. Meloimme kuin mielettömät lyhyen pätkän vastavirtaan, kun voimat loppuivat, takerruimme penkereen kasvustoon ja keräsimme voimia seuraavaan puristukseen. Pieni pätkä kerrallaan hivuttauduimme kohti rastia. Satoja metrejä ennen rastia maasto avautui. Vaihdoimme virran toiselle rannalle ja nousimme ylös penkalle. Vedimme kajakit pitkin heinikkoa rastille saakka. Huh huh! Helpottuneena rastin saavuttamisesta sysäsimme kajakit veteen ja jatkoimme takaisin päävirtaan. Loppumatka oli selkeää mutta vuolasta virtaa. Suurimmaksi haasteeksi minulle muodostui pitää Olguita, naisjäsenemme, hereillä loppumelonnan ajan. Hän nukahti useaan otteeseen ja kallisteli uhkaavasti unissaan. Pelkäsin hänen kaatavan kajakkimme. Yritin kaikin konstein pitää hänet hereillä. Vitsailin, lauloi, karjuin ja kopauttelin melalla kypärään.Vaikutus kesti hetkisen ja hän nuokahti uudelleen. Kajakki ei kuitenkaan kaatunut. Osuus loppui ja järjestäjät avustivat meidät rantaan. Täällä kohtasimme Portugalilaisen ystävän Josen, joka kiertää ympäri maailmaa  kilpailuja organisaatioiden apuna. Hän oli iloisen liikuttunut hyvästä suorituksestamme. Kävelimme viimeiset kaksi kilometriä maaliin. 

 

Saavumme maaliin…köpötiköpöti...

Nousimme sydän kurkussa, onnesta pakahtuen korokkeelle ja suihkutimme liehuvien lippujen ja riemuhuudon saattelemina kuohuviinä päällemme. Olimme selvittäneet helvetinmoisen taipaleen. Sijoituimme  kolmansiksi. Viimeisenä kylmänsateisena yönä olimme  ohittaneet kaksi joukkuetta. Ne kaksi joukkuetta, jotka eivät jääneet nukkumaan lämpimimiin makuupusseihin vaihtopaikalle.




 

Aivan mahtavaaaa!!!!