‹ Takaisin

                                                              

 

 

 

 

 

 

                                      

                                                                           

 

                                                                         Alkusanat                           

 

 

 

Vuoden 2005 helmikuisen Bergsson Winter Challengen, seikkailun maailmancupsarjaan kuuluvan Puolan kilpailun epäonnistumisen jälkeen tuntui luonnollisesta ottaa revanssi seuraavana vuonna. Tuolloin hyvin alkanut kilpailu päättyi reilun vuorokauden kohdalla joukkueen naisjäsenen sairastumiseen.

Useamman vuoden hahmottelun jälkeen kilpailukykyinen joukkue kokoontui elokuussa 2005 Suomen Ladun Olympiastadionin viereiseen toimipisteeseen. Yhteistyökumppanuus toi joukkueen nimeksi Nordic Fitness Sport Park Finland kaikessa yksinkertaisuudessaan :) 

Tässä palaverissa löimme lukkoon vuoden 2006 joukkueen ja kilpailuohjelman. Joukkueen muodostivat Rauni Parantainen, Alpo Kuusisto, Tuomas "Tume"  Hallila ja minä. Rauni ja Tuomas olivat aiemmin kilpahiihtäjiä, Alpo ansioitunut suunnistuksessa sekä kickbikessä maailman huipulle saakka. Me olimme tutustuneet toisiimme viimeisten vuosien aikana kilpaillessamme samoissa kilpailuissa muiden urheilijoiden kanssa.

Joukkueen ensimmäinen suurempi tavoite oli juuri tuo Bergsson Winter Challenge vuoden 2006 helmikuussa.

Tuohon tavoitteeseen edettiin lyhempien kilpailujen ja talviharjoittelun kautta. Yhtenä tärkeimpänä testinä varusteille nostaisin Lumikenkävaelluksen suomenmestaruuskilpailut Iso-Syötteellä helmikuussa 2006. Kilpailu käytiin kovissa olosuhteissa, kovimmillaan pakkanen paukkui yöntunteina - 28. Tuosta kisasta selvittyämme tiesimme sietävämme mitä tahansa vastaan tulevaa Puolan talvisilla vuorilla.

 

 

 

 

 

 

 

 

                                                                               Matka kilpailuun

                                                      

Kaikki tarvittava on pakattu. Farmarimersu, kaksi suksiboxia, jättiläismäinen kuomullinen peräkärry täynnä varusteita ja ruokaa. Mukanamme kilpailuun lähti toinenkin joukkue suomesta. Päätimme matkata yhdessä, siten läpi Baltian suuntaava matka oli turvallisempi.

Lähdimme liikkeelle Espoosta, aamuautolautalla lahden yli Tallinaan ja sieltä raatelevan pitkä ajomatka Karpacziin lähelle Tsekin rajaa. Yhteensä noin1600 kilometriä. Eesti, Latvia, Liettua ja Puolan halki Varsovan kautta. Vuorokausi myöhemmin helmikuun lopun kirpakassa pakkasessa varhaisena talviaamuna saavuimme silmät sikkuralla puupökkelöiksi muuttuneina, autonpenkkeihin juurtuneina Karpaczin vuoristokylään.

Parkkeeraaminen oli haastavaa kapealle hotellin parkkipaikalle. Tume irrotti perävaunun autosta. Samassa hetkessä jostain ilmestyi paikallinen hamppari palkkion toivossa työntämään vaunua parkkiruutuun. Hän tempaisi aisan Tumen käsistä ja ennenkuin kukaan ehti reagoida mies veivaa vaunua niin, että sen aisa iskeytyi mersun peräluukkuun. Hetkessä tuli hiljaista, sitten Tume kirosi ja Karpaczin Parkki-Jormaksi nimeämmme laitapuolen kulkija päätti kadota nopeasti paikalta. Harmillinen sattumus heti kärkeen paikalle saavuttuamme.

Työnsimme asian nopeasti taka-alalle, selvitämme sen sitten myöhemmin. Varusteet oli siirrettävä tänään meille varattuihin huoneisiin. Kilpailukeskuksena toimi hotelli, josta joukkueelle oli varattu kaksi huonetta ennen kilpailua. Näihin huoneisiin kannoimme kaiken lukuunottamatta lumikenkiä, suksia ja sauvoja.  

 

Kahdeksan väsynyttä ja nälkäistä hahmoa ryntää hotellin ravintolaan. Puolan kielisestä Menusta valitsemme sormella arpoen kukin annoksen. Lehmän kieltä, sian maksaa, hapankaalia, jonkun annos sisältää selvästi sisälmyksiä. Epäilyttävän tuoksuisia ja värisiä kastikkeita. Tuurilla annokseni vaikuttaa lupaavimmalta. Possua, perunaa ja hapankaalia, selkeä, syötävä kokonaisuus. Tätä annosta me kaikki tilaamme jatkossa aina ravintolassa ruokaillessamme.

Kävime joukkuekuvauksessa. Kokosimme varustelaukut. Teimme viimeiset ruokahankinnat kylältä. Pyysime hotellin ravintolasta lupaa keittää suuri kattilallinen perunoita kilpailua varten. Olimme saaneet suomesta tukijoilta kaksi laatikollista lihapullia sekä runsaasti Karjalan piirakoita. Keitetyt perunat laitoimme lihapullien kanssa odottamaan niille varattuihin laatikoihin. Tarkoitus oli syödä niitä hotellissa tehtyjen vaihtojen aikana, sillä hotelli tulee toimimaan päävaihtopaikkana. Reitin varrella on lisäksi erillisiä vaihtopisteitä, joissa vaihdamme lajin toiseen. Näissä paikoissa ei ole mahdollista nähdä huolto-tai energialaukkuja. Kipaisimme joukkueiden infotilaisuuteen, siellä ei ilmennyt mitään erityistä uutta.

 

 

 

 

 

           

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Talviseikkailukilpailun luonne eroaa sulan maan kilpailusta, siinä että lumiset reitit tarjoavat taktiikan mahdollisuuksia. Esimerkiksi välttämättä ei kannata rynnätä ensimmäisenä tekemään uraa lumikengillä tai hiihtäen, jota muiden joukkueiden on sitten helppo seurata. Tähän epäkohtaan järjestäjät ovat laatineet säännön, jonka perusteella
joukkue voi saada jopa tunnin hyvityksen lähtiessään ja saapuessaan osuudelta ensimmäisenä.

Talvella kylmyys asettaa kovat vaatimukset varusteille, esimerkiksi juoman pitäminen sulana osuuden aikana on haaste, sillä pakkanen painuu yöllä alle - 20 asteen.  Olimme valmistaneet aeimmin lumikenkäkilpailuun ohuista makuualustamateriaaleista hylsyt, joihin pullojen kanssa laitoimme kemikaalisia lämmittimiä. Juoma pysyi juomakelpoisena riittävän pitkään.

Kylmyys tulee vaikuttamaan myös kilpailun rytmittämiseen. Osuuksien aikana on mahdotonta pysähtyä pidemmäksi aikaa pakkaseen. Kaikki tauot on suunniteltava sisätiloihin. Käytännössä lähes kaikki rastit ovat paikkoja, joissa voi  hetken levähtää lämpimässä. Sisätilassa vietytyssä ajassa on omat riskinsä. Monikerroksisessa kilpailuvaatetuksessa alat nopeati hikoilemaan. Märkänä jatkaminen kovassa pakkasessa on erittäin epämiellyttävää, jopa vaarallista. Nukkuminen tuo myös haasteensa siinä missä taukojen pitäminen. Ennalta on hyvin vaikea päätellä millä rastilla torkut voisi ottaa. Ainoa varma paikka on hotelli. Sen varaan jääminen on suuri riski. Aikaarvio liikkumisen nopeudenta on haastavaa jatkuvasti muuttuvien lumiolosuhteiden vuoksi. Esimerkiksi pyöräosuudella jokin tiepätkä onkin auraamaton ja joudutaan etenemään pyöriä työntämällä.  Kokemukseen perustuen varmaa on, että unen puutteen vaikutukset  iskevät viimeistään 36 tunnin jälkeen, vaikka on suuria yksilöllistä eroja, kuinka väsymys kuhunkin joukkueenjäseneen vaikuttaa.

 

 

 

 

 

Rastivälien analysointia ja reittien piirtäminen vaatii tiukkaa keskittymistä ja on aika kuivaa puuhaa

 

 

 

 

 

 

  

                                                  

 

      Ammattimaisesti organisoitu leipätehdas                                                                          Hörps Hörps!              

 

Mieliala selvästi kohonneena painuimme saadun materiaalin kanssa huoneeseemme. Materiaali tarkoittaa  neljää metri x metri kartonkia, joihon on tulostettu kaikki kilpailussa käytettävät kartat sekä reittikirja.

Iso koko reitin kattava yleiskartta. Vaihteleva mittakaavaisia erikoiskarttoja tarkentamaan osuuksia ja rastien sijainteja. Reittikirja kertoo osuuksien pituudet, rastien sijainnit ja kaikki erikoisohjeet koko kilpailun ajalta. 

Kokemuksesta tiesimme reittisuunnittelun, reitin piirtämisen sekä karttojen päällystämisen vievän myöhään yöhön. Henkisesti tämän vaihe oli raskas vaikkakin mielenkiintoinen. Useamman tunnin työskentelyn jälkeen keskittyminen vaati pinnistelyä ja toistemme kannustamista. On kuitenkin tärkeää, että jaksoimme suunnitella koko 400 km reitin tarkasti ja tinkimättömästi loppuun saakka. Kilpailussa väsymys alkaa kertymään ja useamman vuorokauden jälkeen keskittymiskyky ja tarkkuus liikkuessa ovat hyvässä humalassa hoippuvan luokkkaa. Alpon kanssa laadimme suunnitelman ja piirsimme karttoihin reitit rastien välillä. Arvioimme lisäksi kauanko osuuksilla vietämme aikaa. Se auttoi laatimaan taktiikan levon ja ravinnon osalta. Rauni ja Tume leikkasivat kartat ohjeiden mukaisesti ja päällystivät molemmin puolin kontaktimuovilla. Varmistimme, etteivät kartat missään tilanteessa pääse kostumaan.
          
                     

 

                                                  Lähtö - kaupunkisuunnistus 5 km - trek 37 km
 

 

Kilpailu alkoi aamulla kylällä juosten ja suunnistaen,  vannotimme itseämme, ettemme lähtisi juoksemaan liian lujaa. Reissu tulee olevaan erittäin rankka, joten rauhallinen aloitus oli tärkeää. Puolalainen seikkailunystäväni Mazieck nauroi, että suomalaiset aloittavat tämän kilpailun aina täysillä ja väsyttävät itsensä sitten ensimmäisinä paksussa lumessa tarpoessaan, sammuvat hyvissä ajoin ennen kilpailun loppua.  Nauroin mukana, samalla ajatellen; nyt kaikki tulee menemään toisin. Kaupunkisuunnistuksen rastit sai kerätä vapaassa järjestyksessä. Tunnin mittaisen  kylän nähtävyyksiin tutustuttavan suunnistuskierroksen jälkeen aloitimme ensimmäisen osuuden lumikengillä. Maltoimme kiiruhtaa kylän raittia rauhallisesti, joten emme olleet ensimmäisinä tallaamassa auki lumista reittiä. Suunnitelma oli pysyä kärjen vauhdissa lumikenkäilyssä ja tuhlata omia voimia mahdollisimman vähän. Motolla, antaa innokkaampien polkea uraa.

 

 

Karkonosze-vuoristo, taustalla näkyy huippu - Snezka.

 

 

 

Matkan edetessä saavutimme Eestin joukkueen, ISC Adventure. He olivat tehneet suuren virheen, eivät suunnistuksessa vaan välineissä. Reittikirjan ohjeessa kerrottiin, että  tämä osuus oli poljettu ennakkoon moottorikelkalla ja siksi he olivat lähteneet osuudelle ilman lumikenkiä. Joukkueen eteneminen oli tuskaista, pehmeä lumi petti jalkojen alla ja kahlasivat raskaasti paksussa lumessa.  Ohitamme heidät kauniissa aurinkoisessa talvisäässä, pakkanen tuntui kiristyvän iltapäivään käännyttäessä. Kipusimme korkealle yli puurajan. Kirkas päivä tarjosi näkymää kilometrien päähän. Salpaavan kauniit lumirinteet jatkuivat toinen toisen perään. Olin viivytellyt syömistä. Tunsin heikotuksen hiipivän kehooni.  Pitkän nousuun alla päätin vihdoin syödä tuplapaahtoleivän juustolla ja makkaralla. Nousu jyrkkenee, leipä pyörii suussa. Yritin hengitellä suu täynnä ruokaa. Olipa nyt vaikeaa, kiroan tyhmyyttäni ja ajattelin;  jos et muuten saa hengitystä tiukalla, kannattaa ruokailla jyrkässä ylämäessä. Nousimme tuuliselle Snezkan huipulle. Tämä piikki sijaitsee aivan Puolan ja Tsekin rajalla Karkonosze-vuoristossa. Aurinkoinen lumikenkäosuus päättyi pimeällä. Laskeuduimme vuorilta lähtökylään.

                                                           

 

                                         Pyöräily 49 km - Fortress exploration - Ropepark

 

 

Pyöräilimme kohti linnaketta, välissä nousimme lumikengillä suurelle mäelle ja takaisin, pelkkä kova fyysinen koettelemus. Maastossa monet joukkueet empivät edetessään. Kartan lukeminen vauhdissa pimeässä lumisilla vuoristoteillä oli vaativaa, rengas luiskahtaa nopeasti ulos kapeasta urasta ja kaataa pyöräilijän. Ehdit vain vilkaista nopeasti karttaa ja taas katse tiehen. Minulle tuttu toimintarytmi hiihtosuunnistuksesta. Päätimme mennä kärkeen ja jatkoin suunnistamista, muut joukkueet seuraavat nöyrästi.

Yö oli syvän musta, pimeys läpitunkematonta, kun saavuimme korkealla olevaan linnakkeeseen. Täältä haimme kaksi rastia ja onnistuneella suunnistuksella läpi kapean kyläkujaston olimme ensimäisenä nk. köysipuistossa, jossa selvittelimme reitin verkkaiseen tahtiin. Joukkueita kasaantui taaksemme jonoksi asti. Oli pirun kylmä, viima vei viimeisenkin lämmön kosteana höyrävistä kilpailijoista. Paikallaan seisoskelua tuli vaikka etenimme ensimmäisenä.

Ropepark, sisälsi vaakaköysillä kävelyä korkeiden kivimuodostelmien välissä, laskeutumisen 45 asteen kulmassa olevaa köyttä pitkin, pienen lammen ylittämisen yhtä vaakaköyttä käyttäen. Lopuksi lyhyt Via Ferrata osuus kallioseinämällä. Takana tulevat joukkueet tuskailivat hitauttamme, mutta eivät voineet tehdä mitään. Köysitehtävien aikana oli mahdotonta tehdä ohituksia. Erikoistehtävien päätyttyä yö alkoi taittua kelmeään aamuun.  
Jäykistelimme takaisin pyörille, olimme jäätyneet sinisiksi. Päätimme juosta alkuun pyörien kanssa, että saimme veren taas kiertämään. Jatkoimme kohmeisin raajoin pyöräilyä kohti seuraavia rasteja. Osuus päättyi kuuluisassa Zakopanessa sijaitsevaan murtomaahiihtokeskukseen.

                                                           

 

 

                                                                  Hiihto 42 km

 

 

Saavuimme hiihtostadionille. Saimme tarkemman latukartan, johon rastit olivat piirretty valmiiksi. Seurasi hiihtoa ja suunnistusta. Minun paraatilajiyhdistelmä. Itsevarmuuteni kasvoi nousevan auringon myötä. Tuuli oli yltynyt, mutta pakkanen pysyi kohtuullisissa lukemissa. Avonaisilla alueilla vinka juoksutti helmikuista kuivaa pakkaslunta. Tume siirtyi ensimmäiseksi jonon hänniltä ja opetti meille perinteisen hiihdon tekniikkaa vetämällä näytöstyyliin reipasta vauhti, onneksi hän hölläsi kuitenkin nopeasti.  Etenimme tiiviissä jonossa, en tiennyt sijoitustamme, mutta hyvin meillä oli tähän saakka mennyt.  Loppureitin laskimme pitkin vanhaa kärrytietä. Tie oli ummessa, mutta sille oli ajettu kapea ura moottikelkalla. Mäki jyrkkeni, vauhti kiihtyi. Jarruttaminen ei onnistunut. Joudumme vuorotellen syöksähtämään umpiseen penkkaan syöksyä muistuttavan laskemisen taltuttamiseksi. Aurinko pilkehti puiden väleistä, oli hyvin klassinen kaunis talvipäivä. Olo oli kotoinen ja huumorihenki kukoisti joukkueessa.  Hiihtomajalla päätimme levätä. Söimme ja etsimme rauhallisen kolkan makuuta varten. Suihkuhuone sai kelvata. Majan lämpö unetti kaikkia, mutta pian huomasimme nukkumisen mahdottomaksi. Liikaa ääniä ja liikettä. Oma keho kävi kierroksilla, sydän kiihdytti välillä lyöntejään, levollisesta hakkamisesta kuolemanpelkoiseen paniikkiin. Tiesin nukkumisen minulle mahdottomaksi tässä olotilassa. Rauni avasi suunsa ensimmäisenä, kiukkuisena. Hänen kannustuksesta päätimme jatkaa matkaa lepäämättä. Sukset jäivät järjestäjille ja pyörillä matkaan. Toinen vuorokausi oli käynnissä.

                                                       

 

 

                                                                   Pyöräily  103 km

 

 

Jatkoimme kilpailun pisimmälle osuudelle. Pyöräily 103 km,  tarkasti ilmaistuna. Tiesimme, että tämä oli suuri riski, mutta ajattelimme lepäävämme pakon edessä jossakin matkan varrella. Joko rastipisteinä toimivissa majoissa tai muussa vastaavassa majoituksessa. Lohduttoman tuntuisen pyöräilyn aloitimme kolmantena, puolalainen Speleo ja venäläinen Adidas olivat puoli tuntia edessämme.  Osuuden alku ei tarjoillut mitään erityisiä haasteita. Saavuimme suurelle padolle halkaistujen kallioiden varjoon. Erikoistehtävänä köydellä laskeutuminen. Lähes pystysuoraan patoseinämään oli viritelty useita köysiä. Kukin sai oman köyden. Kiinnitin jäätyneillä sormilla laskeutumiseen tarvittavan kahdeksikon muotoisen metallirenkaan, pujotin köyden tuplana se rei´istä. Pyöritin prusikiksi kutsutun n. 60 cm pitkän ohuen köyden varsinaisen laskeutumisköyden ympärille. Prusikin tehtävä oli toimia hätäjarruna, jos köysi karkaisi laskeutujan käsistä. Ähkin ja öhkin ylittäessäni kaiteen ja heilautin itseni vasten betonimuuria. Nyt seisoin jalat tukevasti seinällä selkä alaspäin. Lähden laskeutumaan. Prusikki ei tahtonut liukua samaan tahtiin, vaan jouduin repimään sitä alaspäin liukuessa. Horjahdin ja ote prusikista hölläsi sen verran, että se luiskahtin kasin väliin. Jumituin 40 metrin korkeuteen. Kirosin kovaan ääneen. Tempoilin köydessä, mutta turhaan. En saanut sotkua selvitetyksi. Päätin tehdän jotain todella railakasta ja nousin sen verran ylöspäin että sain kasin irti prusikista. Irrottaessani prusikkia, horjahdin. Jalat luiskahtivat seinämältä ja hetkessä olin matkalla alaspäin ilman varmistusta vauhti kiihtyen. Tarrasin köydestä henkeni edestä. Kipu kämmenissä ja käsivarsissa löi yli kaiken muun tuntemuksen. Pyörähdin iskeytyen rosoisen repivään seinään. Huohotan kauhuissani.  Olin kuitenkin hengissä. Sen ymmärrettyäni rauhoituin. Kiinnitin prusikin turvalaitteeen ja jatkoin alaspäin. Alhaalla kukaan ei tajunnut mitä minulle tapahtui hetkin sitten. Pimeys suojasi tapahtumia. Päätin olla kertomatta typerästä tempustani. Ja tarina jatkuu, koska olin edelleen elossa.

 

Joukkueemme kasaantui alas padon oikeaan reunaan. Tehvänä oli nousta takaisin padon päälle portaita pitkin. Kuulostaa helpolta, mutta raput olivat kolmen metrin korkuisia tai jopa korkeampia. Kaksi edellistä joukkuetta olivat melkein ylhäällä. Aluksi nostimme yhden meistä ylös seuraavalle tasanteelle. Laitoimme köyden ja yksitellen kiipesimme "jumaroiden" köyden mitan. Jumarointi tarkoittaa köyttäpitkin nousemiseen tarkoitun laitteen, Jumarin, käyttöä. Tämä tekniikka osoittautui hitaaksi. Seurasimme mitä muut tekivät. He tekivät ihmispyramidin ja viimeinen jäsen repäistiin alhaalta ylös. Etenimme silti hitaasti, jäimme toisen puolituntisen lisää pelkästään tässä osuudessa.

 

Ylösselviytymisen riemu oli hetkellinen ilo. Harmitti ja sadatellen jatkoimme matkaa. Oikeasti kilpailu ei olllut lähelläkään päätöstä, päinvastoin. Kaikki oli vielä mahdollista. Pitkät rastivälit seurasivat toisiaan. Tuuli oli yltynyt ja kinostanut lunta hankaloittaen pyöräilyä entisestään. Juuri ennen pimentymistä meidät yllytti vahva Salomon Tsekin joukkue. Keskittymisemme hajosi. Ihmettelemme, kuinka se oli mahdollista. Joka kerran, kun joku saa sinut kiinni, raskasviittainen pettymyksen ryöppy pyyhkii ylitsesi. Muistutimme itseämme, että olimme edenneet omaa suunnitelmaamme toteuttaen ilman virheitä. On jatkettava samalla otteella. Pyöräilimme korkes kuusimetsän sydämessä. Seurasi sarja järkyttäviä nousuja sekä pitkiä alamäkiä paksussa lumessa luikerrellen. Mäen päällä minulla oli tuskaisen kuuma ja teki mieli heittää paitasilleen. Mäen alla minuutteja myöhemmin vain odotin pääseväni uuteen nousuun, jotta jäätyneet jäseneni taas heräisivät kohmeisesta unestaan.  Tämäntästä joku kaatui pehmeään penkkaan. Tume oli hyvässä iskussa, hän veti Raunin ylös yli vuorien. Matkavauhtimme oli tasainen, ei virheitä.

 

Saavuimme pimeyden keskeltä outoon paikkaan ja tilaan. Valot ovat punahohtoiset, ikkunat mustat. Rakennus muistutti suurta peltirasiaa, johon oli leikattu ikkunan reiät. Unenomainen 60-luvun tieteiselokuvan tunnelma. Hoitajat ottivat sykkeen ja verenpaineen. Lääkäri haastatti, tarkasteli vireystilaani ulkoisesti. Useampi joukkue oli käsittelyssä yhtäaikaa.
 Yksi joukkue teki lähtöä, olisiko Adidas?  Eestiläiset saapuiva juuri. Kaikkialla oli väkeä, vilskettä ja päällekkäistä monikielistä puhetta.  Osa paikkalla olleista joukkueista jäivät tänne lepäämään. Me olimme valmiita ja jatkamme kylmään pimeyteen pyöräilyä. Nousu tänne oli jyrkkä ja kaikki kylvimme hiessä, nyt alamäkeen kylmyys tuntui syleilevältä kuolemalta. Odotin mäen loppumista ja lämpöä tuovaa nousua.

Matkalla nousimme pyöriä työntäen mäelle, jossa hyppymäki odotti meitä. Erikoistehtävänä oli köydellä laskeutuminen. Tumen lähdettyä laskeutumaan toisena, köydet olivat sotkeutuneet toisiinsa. Ikuisuuden kestävän ajan hän ja apuun laskeutunut järjestäjä selvittelivat sotkua. Tuuli kovaa ja todella viiltävästi. Olimme Alpon kanssa vaikeuksissa pitääksemme itsemme lämpiminä. Lopulta laskeutumislupa tuli ja kohmeisina laskeuduimme korkeasta tornista. Tumen sormet olivat tunnottomat ja hän yritti saada niihin eloa, samalla kun taisteilimme pyörinemme alas tornimäeltä. 

Ennen kuin kaksi vuorokautta täyttyi saimme Karpaczin huoltohotellin näkyviin. Saavuimme sinne sijalla 2. Joukkueella oli aikaa oleilla hotellissa kolme tuntia maksimissaan. Voi kuulostaa pitkältä ajalta. Sitä se ei kuitenkaan ollut. Kannoimme painavat varustelaukut ylös huoneeseen. Kuivat vaatteet, ruoka (perunat ja lihapullat käsillä suuhu kourien) ja lämpö tuntuivat taivaalliselta. Paksu uni painoi silmiä. Tume ja Rauni kiistelivät, huusivat naamat kiinni toisissaan. He kääntyivät poispäin ja kohta takaisin. Nyt puhe oli muuttunut huolehtivan pehmeäksi. Toinen kysyi "Otatko lisää piirakkaa?" Olimme väsymyksestä hulluuteen saakka sekaisin. Pian unille. Uni vie. 45 minuuttia vapautta.

                                                       

 

                                                                 Lumikenkäily 65 km

 

 

Kauhea tunne, joku huusi. Valot olivat kirkkaat. Pelotti. Sydän löi viimeisiään ja korkealta.  Nyt tajusin, olin taas hereillä. Tume selitti jotain ja katosi ovesta. Tummuin uudelleen kauas unien syvyyksiin. 4 - 5 muuta joukkuetta lepäsi samaan aikaan huoneissaan. Nukkuessani Tume oli käynyt katsomassa oliko mikään näistä joukkueista lähtenyt seuraavalle pitkälle lumikenkäosuudella. Ei ollut, joten nukuimme vielä 25 minuuttia. Taktiikkaame oli levätä nyt mahdollisimman hyvin ennen ratkaisevan tuntuista 65 km lumikenkäilyä ja sitä seuraavaa 37 km hiihtoa.

Joitakin joukkueita oli lähtenyt osuudelle. Oli aika jatkaa matkaa. Olo oli kauhea. Motorinen kehoni aloitti suorittamisen puolestani, itse keskityin surkutteluun sisäisesti.  Raahasimme laukut alakertaan. Oli vielä pimeää. Alpo oli lämmittänyt ruokapusseihin vettä ja pimeän kylän läpi horjuessamme söimme vuorotellen. Kylän laidalla terästäydyimme ja valitsimme polun jota jatkoimme syvään kuusikkoon. Jossain edessämme samanmääräiset ryhmät taaplasivat omaa tarinaansa. Pimeys nielaisi meidät. 

Aamun kelmeä valo oli saapunut jossakin vaiheessa. Tunsin kantapäässä kipua.  En uskaltanut katsoa jalkaa. Päätin "ohittaa" ja "unohtaa" kivun. Etenimme hyvää vauhtia. Pikkuhiljaa ajatukset  kiertyivät ärtyneeseen kantapäähän. Pysähdyimme ja riisuin säärisuojan, jalkineen ja sukat. Pehmeäksi hautunut ryppyisen valkoinen jalka. Oliko tuo todella osa minua? Kantapään iho oli hiertynyt aikoja sitten, rakkula revennyt ja paljas turvonnut punainen veresliha irvisti pahaenteisesti. Laitoin sen päälle rakkulalaastarin, seuraavaksi urheiluteipin, jonka vielä varmistin jesusteipillä. Puin sukat ja kengät sekä suojat päälle. Päätin taas unohtaa asian, lokeroin sen ja laitoin talteen vasempaan silmänurkkaan. Siitä sen saisi kätevästi käyttöön, jos haluaisi asialla vielä surkutella.

 

Päivän kuluessa saavutimme edellisen joukkueen. Kuljimme heidän ja kuka tietää useamman joukkueen tekemää polkua pitkin. Emme tienneet tarkasti matkalla olevien joukkueiden määrää. Ohitimme heidät jyrkässä nousussa, he vaikuttivat hitailta. Olivat selvästi kylmissään. Myöhemmin poikkesimme avatulta reitiltä metsään. Reitti olisi suorempi seuraavalle rastille tätä kautta. Kiinnisaamamme joukkue jatkoi eteenpäin umpista polunpohjaa. Puskimme umpihankeen syvälle kuusikkoon. Puolen tunnin kuluttua Alpo muisti säännöissä mainitun seikan. Kansallispuistoissa saa liikkua vain valmiita polkuja pitkin. Me olimme valinneet suoran reitin metsän läpi. Oli pakko kääntyä ja palata samoja jälkiä takaisin. Menetimme noin tunnin. Vuoren kokoinen harmitus repii uskoa henkiseen voimamme. Jokainen ilmaisi sitä omalla piintyneellä tavallaan. Tume valoi epätoivoa, minä kiroilin,  Rauni syyllisti ja Alpo vetäytyi kuoreensa. Jäljistä tulkitsimme ettei seuraava joukkue kuitenkaan ollut saaanut meitä kiinni harhalenkistääme huolimatta. Jälkeenpäin kuulimme perästä tulleiden käyneen saman harhareitin, koska olivat tyytyneet seuraamaan jälkiämme.

 

Tuntien kuluttua saimme uudellen näköyhteyden edessämme olleeseen joukkueeseen.  Hidastimme vauhtia. Valitsin aurinkoisen kohdan ja pysäytin meidät. Kehoitin muita ruokailemaan. Itse kävin tarkkailemassa etenevää ryhmää edessäpäin. Hei eivät ollet nähneet vielä meitä. Tavoite oli etteivät näekään. En halunnut, että he vaativat meitä avaamaan reittiä. Hidastelimme ja piilottelimme metsässä.  Nouseva reitti vei meidät laskettukeskukseen. Täältä seuraavat kilometrit olivat valmista tiepohjaa. Nappasimme joukkueen kiinni. Joukketta veti kokenut Ptjor Kosmala, kuuluisa Puolalainen seikkailija. Hän on kilpaillut monissa kansainvälisissä ryhmissä ympäri maailmaa. Etenimme yhdessä ja jutustelimme. Laskettelukeskuksesta siirryimme toiseen moottorikelkalla tehtyä yhdysuraa pitkin.

Vaalea pyörähirsinen rakennelma toimi ravintolana. Kokeilen ovea. Ovi oli auki, painuimme sisään kahden joukkeeen voimin.  Pjotr ison oluen nautittuaan, tilasi meille puolaksi hampurilaisia ja ranskalaisia. He jatkoivat ylämäkeen, me jäimme lounaalle. Istuimme naamat punaisina ja turvonneina. Roskaruoka maistui NIIN hyvältä! Coca Colaa ja kahvia päälle.

Oli aika lähteä, kiiruhdin edeltä ja hoputin muita. Hermostuneisuuteni tarttui muihin. Pian nousimme jyrkkään mäkeen ja tunnelma tasaantui. Nousumetrejä kertyi kolmen kilometrin matkalle 550. Seuraava rasti oli korkealla harjanteelle. Tsekin ja Puolan lounaiskolkassa. Täältä olisi kauniit näkymät tsekin puolelle Harahovin kuuluisaan vuoristokylään, jossa on yksi maailman lentomäistä. Olisi tosiaan, jos sankka lumisade yhdessä ankarasti puhaltavan tuulen kanssa ei  rajoittaisi näkyvyyttä reippaanlaisesti. Marssimme lumikengissä kaksikerroksiseen hiihtomajaan. Rastihenkilökunta oli suuren rakennuksen toisessa kerroksessa. Emme välittäneet riisua lumikenkiä vaan jatkoimme suoraan yläkertaan. Kaksi ensimmäistä joukkueita oli pitämässä taukoa. Ulkopuolella tuuli paiskoi rakennelman ikkunaluukkuja. Järjestäjät kiukkuilevat meille lumikengistä, mutta laittoivat leiman kilpailukorttiin.

Jatkoimme ulos vimmaiseen tuuleen ja pyryttävään sateeseen. Olo oli kummallinen, vahva, pystyvä, kiihottunut. Johtuiko se ruuasta vai tajusinko alitajuisesti johtavamme kilpailua?  Etenimme korkeaa harjannetta, olimme 1500 metrin korkeudessa. Maa oli paljas, haavoittuva tuulelle. Mäki oli laakea ja näkyvyys heikko, ehkä 20 metriä. Pelastuksemme oli tietyin väliajoin törröttävät puiset merkkikepit, jotka nousivat paksusta lumesta. Polku oli merkitty niillä. Alpon kanssa tuijotimme kompassia. Jättäydyin muusta joukkueesta ja tarkkailin jälkiämme. Tajusin, että ne peittyivät nopeasti. Seuraavaa ryhmää ei näkynyt. Kiiruhdin joukkueen luo ja kerroin heille havaintoni. Samassa lisäsimme vauhtia. Nyt oli tilaisuutemme iskeä. Olimme ruokailleet hyvin ja erittäin energisenä tunsin voiman purkautuvan lihaksiini. Lisäsimme yhä vauhtia. painoimme seuraavat tunnit kiimaisina. Olimme supernaisen ja kolmen supermiehen muodostama yksikkö vailla väsymyksen pelkoa. Vahvassa huumassa poljimme lunta, katse valkeaan seinään, ystävämme myrskytuulen peittäessä kulkureittimme. Ajauduimme vahingossa puoli kilometriä Tsekin puolelle. Onneksi Alpo huomasi asian ja korjasi meidät takaisin harjanteen päälle ja Puolaan. 

Tumea väsyi ja hän jäi pikkuhiljaa ryhmästämme. Kävin huutamassa hänelle kannustusta. Hän yritti epätoivoisesti seurata, kova tahti alkoi kantaa veroa. Tumen vauhti hidastui ja hän kiroili, kun ei ehdi syödä edes yhtä suklaapatukkaa. Harjanne jatkui, saavutimme seuraavan rastina toimivan vuoristomajan vajaa neljä tuntia edellisestä lähdön jälkeen. Olimme voipuneita, pieksettyjä,  Tume nälkäisen raivoisan surkutteleva. Hän huusi minulle. Tilasimme ravintolasta lettuja ja kahvia. Syötyään hänkin tajusi, että olimme karanneet muilta. Johdimme nyt kilpailua.

Joukkue kasvoi tiedon ymmärrettyään aivan uusiin mittoihin. Määrätietoisuus tekemisessä lisääntyi ja jatkoimme matkaa. Säätyyppi pysyi samana, vaikka väittäisin tuulen edelleen kiihtyneen.  

 

Oli kylmä, oli kuuma, hikoilin ja tärisin. Yht´äkkiä tiedostin lämpötilan vaihtelut veitsenterävästi. Tajusin, että voin lämmittää kehoani laittamalla huivin kasvojen eteen ja jäähdyttää ottamalla sen pois. Yhtäläilla lämmitin ja jäähdytin itseäni laittamalla hupun päähän ja pois. Pystyin havaitsemaan lämmönmuutokset sormen ja varpaanpäitä myöden pienillä säädöillä pukeutumisessani. Leikittelin näillä tempuilla Alpon suunnistaessa. Törmäsin edellä menevään ja havahduin todellisuuteen. 

Hämärtyi. Kaivoimme otsalamput ja seurasimme edelleen noita heinäseipään näköisiä puutolppia. Lumi oli kasaantunut joidenkin ympärille kuin kuivumaan nostettu heinä. Jäin tuijottamaan erästä möykkyä ja se silmäili minua ilkeillä silmillään. Kävelin eteenpäin ja tuo kauhealla ilkikurisen irvistävällä naamalla minua tuijottava lumiukko kiersi päätään sitä mukaa kuin sen ohitin. Katsoin vielä taakseni, mutta pian se katosi lumimyrskyyn.

Talloimme lumessa, meitä kohti lähestyi valoja ja kohtasimme kirkkaat pisteet. Toinen suomalaisjoukkue! He olivat vasta aloittaneet tämän pitkän osuuden. Epäuskoinen ja yliluonnolliselta tuntuva mahdollisuus tavata heidät täällä pimeydessä.

Oli kulunut yli kuusi tuntia irtiotosta, nousimme 1600 metrin korkeuteen teräseinäiselle huippuharjanteelle. Pimeys ja raivokas tuisku rajoittivat yhä näkyvyyden, etenimme hengen kaupalla pudotuksen yläpuolella. Vaaran tunne oli aistittavissa väsymyksen ja kivun läpi. Täällä kohtasimme ufon kaltaisen rakennuksen, joka toimii tutkimuskeskuksena. Olimme taas Snezkan huipulla, tuuli hirmuisesti, 104 km/h joka vastaa 35 km/s. Lähellä hirmumyrskyn lukemia. Alpo oli kylmissään, horkassa, lähellä paleltumista. Paljastui, että hän oli liikkunut koko myllertavässä tuulessa vietetyn ajan ohuissa suunnistushousuissa, alla verkkomainen aluskerrasto. Sanasota oli valmis, pakotimme Alpon pukemaan kaksi kerrosta lisää vaatteita. Kuulimme, että seuraava joukkue oli jäänyt meistä edellliselle rastille tunnin. Nyt ero voi olla jo kaksi.  Kaikille oli suuri helpotus kun vihdoin laskeudumme metsään, sen syleilevään suojaan ja yhä alaspäin tuttuun ja niin kodikkaalta tuntuvaan Karpazin kylään.  Koko yön taisteltuamme äärimmäisen ankarissa olosuhteissa, harhailimme väsymyksestä sekopäisinä kylän kaduilla vajaan tunnin ennenkuin löydämme hotellille. Harmillinen, mutta toisaalta inhimillinen, jopa huvittava virhe.
Ruokailua seurasi ruhtinaallinen 45 min pako syvään uneen. Saimme hiihtoon lähtiessämme tiedon johtavamme 1 1/2 tunnilla seuraavaa.

 

 

 

                                                           

 

 

                                                                        Hiihto 37 km

 

 

Nousimme mäkeä. Tie pureutui spiraalina kermavaahdosta tehtyyn rinteeseen. Tielle oli ajettu perinteisen hiihdon latu. Tume on ottanut  Alpon köyden päähän. Potkimme reippaasti, tietäen jokaisen potkun vievän meitä kauemmaksi perässä tulevia. Mikä hurmion tunne. Puhdas lumi, loivasti nouseva ura, pitävä ja hyvään liukuun saatettu suksi iltapäivän valossa. Siivittynein suksin yli kahden tunnin nousu ja reitti taittui loivasti laskevaan kulttuurimaisemaan. Kävimme ennen alamäen alkua hylätyssä kaivoksessa suunnistamassa. Kartta näytti yksinkertaiselta ja reitti helpolta, mutta sokkeloiset betonikäytävät ja huoneet osoittautuivat väsyneelle joukkueelle haastaviksi. Rauhallisesti tiloja haravoiden poimimme kaikki rastit. 

Laskettelimme näytöstyyliin pitkin peltoja, polkuja, aurattuja teitä, kylän raitteja. Maisema vaihtui nopeasti, nautimme kurvaillessamme pihojen ja porttien läpi takaisin Karpaziin. Palauduimme hyvin tällä osuudella ja vaihdomme pyöriin. Pakkasimme reittkirjan mukaisesti mukaamme  lumikengät ja kiipeilyvarusteet.

 

 

 

 

                                                  Pyöräily 18 km - Lumikenkäily 18 km

Pyöräilimme paikkaan, jossa oli kaikkiaan neljä erilaista köysitehtävää. Matka oli vain muutamia kilometrejä. Lumikengillä ehdimme maastoon päivän viimeisen valon turvin. Alpon suunnistaessa vapaassa järjestyksessä käytäville rasteille, teimme vastaan tulleet kulmajumaroinnin, jumaroinnin, laskeutumisen ja Via Ferrata-reitin. Tehtäviä ja termejä, jotka avautuvat kiipeilyä tunteville. Yksinkertaistettuna tehtävät olivat köysissä etenemistä eri suuntiin. Joukkue oli selvästi jännittynyt, sähköinen, hieman pelokas. Alpo kertoi myöhemmin ajatelleensa, että nyt ei saa tulla suunnistusvirhettä. Suunnittelimme reittimme niin, että pyrimme poimimaan hitaimmat köysitehtävärastit ennen muita joukkueita. Tällä tavalla minimoisimme mahdollisest odotuksen rastilla. 

Pimeä saavuttua Rauni alkai puhua joukkueemme viidennelle jäsenelle. Hän kertoi, kuinka hänen sormensa ovat kylmettyneet, miltä hänen turvonneet kasvonsa tuntuvat. Kaikkea en jaksanut tai pystynyt kuulemaan. Itse keskityin ajattelemaan seuraavaa syötävää. Mietin ja mietin. Kaikki mitä taskuissani oli tuntuvat vastenmielisiltä. Matka jatkui, pimeys tuntui kasvavan sisääni. Kuulin ääniä, jostain suunnasta, kuin kulman takaa tai taitetun sivun välistä. Seurasin polun varrelle vastaan tulevia kasvoja Tajusin, että samat kasvot toistuivat tietyn väliajan jälkeen. Jäin seuraamaan milloin tunnistan eräät vihaiset kasvot seuraavan kerran. Tajusin käveleväni liukumatolla. Neonväriset kyltit kertoivat jotain, jota en enää muista. Muu joukkue eteni edessä ja sivuillani. Maa oli vihreän, keltaisen ja vaaleanpunaisen pastellivärin sävyttämä. Penkereet olivat  täynnä pehmeitä värikkäitä irtokaramelleja. Ihailin kaikkea. 

 

Joku tarttui olkapäähäni, havahduin ja tajusin seisovani paikallaan. Olin jäänyt muista jälkeen. Rauni oli herännyt unistaan ja piristynyt. Hän pakotti minut syömään pähkinöitä ja juomaan mehua. Matka jatkui, laskeuduimme vaikeaan tiheämetsäiseen rinteeseen. Taikuri Alpo vei meidät viimeiselle rinnerastille ja palasimme vaihtopaikkana toimivalle hiihtomajalle. Olin aivan sekaisin, väsynyt ja haluton. Usvan nielaisema. Kelluin paksun kalvon takana. Ei minulla ole kiire minnekään, ajattelin. Majassa istuessani, näin edessäni tsekin joukkueen pitkän Piraatiksi kutsumamme partakarpaasin. Miten helvetissä he ovat saaneet meidät kiinni? Säikähdin niin paljon, että aloin lappaa eteen tuotua keittoa ja kiirehtimään joukkuetta matkaan. Nyt minun oli pakko herätä, taistelu voitosta oli kesken. Minun oli kyettävä suunnistamaan seuraava pyöräosuus.  

                                             

                                                           

                                                                         Pyöräily 44 km

 

 

Pimessä pyöräilimme kohti rastia, joka sijaitsi kaksi kilometriä pitkän vanhan rautatietunnelin sisällä. 
Rautatietunnelin suun löytyminen jyrkkäpiirteisessä maastossa oli vaikeaa. Käsitin lopulta, ettei mitään tietä ollut tarjolla. Lumikengät jaloissa, laskeuduimme pyörien kanssa. Koirat haukkuivat jossain metsikön takana. Suunnistin ja etenin ensimmäisenä. Harvassa metsässä havaitsin lukuisia punaisena hehkuvia hirvien raajoja. Värien sävy oli kuin nuotion hiipuessa hehkuvien hiilien. Rauni ja Alpo taistelivat nukahtamista vastaan.

Helpotuin, kun jalkani tapasivat rautaisen tien penkan. Kysyin muilta näittekö ne hehkuvien hirvien raadot. Muut eivät olleet nähneet mitään vastaavaa. Nousimme ylös radalle ja kävelimme tunneliin. Järjestäjä odotti syvällä tunnelissa kallion muodostaman seinämän kolossa. Kuin agenttifilmin kuriiri, hän kuiskasi korvaani rastin sijainnin. Ilmeisesti hän halusi varmistaa väsyneen ryhmän etenemisen jatkuvan sujuvasti. Rasti oli kauempana tunnelissa ja sen löydettyämme jatkoimme toiseen päähän.

Nousimme tielle ja suunta ylöspäin. Unen puute vaivasi meitä kaikkia. Horjuimme ylöspäin, hitaasti, liian hitaasti. Jonkun ehdotuksesta kävimme niille jalansijoille, hankeen nukkumaan. Kylmä herättää kyllä. Uni tuli heti samoin kohmettava kylmyys. Nopeasti ylös ja taas matkaan. Ruumis tärisi kylmästä, hampaat pureutuvat yhteen. Hengitin sähisten niiden välistä. Kohta nukuimme taas. Havahduin naama takarenkaa pinnoja vasten. Työnsimme pyöriä jyrkkenevään nousuun.

Saavuimme mäen päällä rastimajalle. Saimme teetä. Helpotus leviää sisääni, ainakin hetkeksi. Tärkeitä minuutteja, jotka loivat uskoa. Majassa oli muita ulkoilijoita, ja he tuijottivat sekoilevaa ryhmäämme epätietoisen oloisina, varautuneina. Jatkoimme pyörillä eteenpäin. Ensimmäisessä loivassa alamäessä, tuli ryhäm joukkueita vastaa. Säikähdimme todella, mutta he olivat lyhyemmän kestoltaan vuorokauden mittaisen kilpailun joukkueita. 

 

Ymmärsin kartasta, että voisimme oikaista alas paksuun lumeen. Tarkistimme vielä uudelleen suunnitelman yhdessä Alpon kanssa. Lumikengät jalkaan ja rohkeasti pukkasimme jyrkkää mäkeä alas kaksi kilometriä. Tarkistin pakonomaisesti suuntaa. En halunnut tehdä mitään virheitä. Löysimme tielle ja sen varrelta kaivoksen, josta saimme rastileima korttiin.

Edessämme oli viimeinen pätkä maalia edeltävälle köysirastille. Vain 10 kilometriä jäljellä. Jännitys oli karistanut unen tarpeen kaikilta. Pelokkaasti suunnistin ja varmistelin reittiä. Tätä ei saa nyt pilata virheellä. Kuvausryhmä ilmestyi reitille ensimmäisen valon kajon myötä. He ajoivat edeltä, mutta kohta valitsin toisen reitin. Nousimme mäelle, tie loppui. Kylmä rinki hiipi persuuksiin. Lähdimme Tumen kanssa etsimään köysirastia. Hajaannuimme, saavutin mäen reunan. Peura nousi makuulta ja ryntäsi karkuun. Ajatukset sinkoilivat kauhua; Ei täällä ole ketään. Missä oikein olemme? Miten tämä on mahdollista? Saako joku meidät kiinni? Karistin kaikki epäilyt ja keskityin tehtävääni. Rinteen jyrketessä näin teltan ja siitä laskeutuvat köydet. Samassa tajusin, että meidän pitäisi olla tuolla alhaalla. Juoksin takaisin ja huusin muut kokoon.

Palasimme reittiä ja nyt käännyimme mäen alle johtavalle tielle. Saavuimme köysirastille. Olo helpottui, kun kuulimme olevamme täällä edelleen ensimmäisinä. Nousimme yhtä köyttä ylös ja toista alas.

Vaivainen kilometri aamu-unisen kylän keskustaan. Tunnelma oli kuin Ranskan ympäriajon voittajalla viimeisellä kaupunkiosuudella. Keskuspuistossa alitimme maalivaatteen. Tuska, kipu ja väsymys purkautuvat riemukkaasti halaillen. Suihkutimme kuohujuomaa päällemme ja nautimme sisäisesti. Rauni ja Tume halasivat. Vieressäni hymyilevä Alpo tokaisi: "pakko myöntää, kyllähän tämä voittaminen tuntuu hyvältä!"

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

p.s. Näistäkin selvittiin...

 

 

                                                

 

p.s.