Puro & Mela Oy

tukee tätä sivustoa

Wainamoisen matkassaKo 

Valikoituja tarinoita yli 20 vuotta kestäneeltä seikkailijan taipaleelta. Kilpailut, vaellukset ja muut luontokokemukset.

Päiväkirja
 
 
Maanantai helmikuun 23.
 
On aikainen helmikuinen aamu, ajamme kohti lentokenttää. Ympärillä pimeys ja alkava maanantain työmatkaliikenne.  Tämä on ensimmäinen kerta, kun lähden seikkailemaan ulkomaille, niin ettei kyseessä ole kilpailu.  Olen aiemmin viikkoja sitten ostanut uuden pyörän, yhdistelmän cyclocross- ja retkipyörästä. Mallin pitäisi olla luja ja vakaa. Aion kuljettaa mukanani kaiken tarvitsemani pyörään asennetuissa sivulaukuissa. Viimeiset viikot suomessa ovat olleet lämpimästä talvesta huolimatta sen verran lumiset, etten ole ajanut uudella pyörällä metriäkään. Siis todella, en ensimmäistäkään metriä. Sen sijaan olen keskittynyt hiihtämään ja käynyt muutamia hiihtosuunnistuskilpailuja. Kuinkahan takapuoli tulee kestämään 100 km päiväetapit? Jos selviän ensimmäiset 3 – 4 päivää, pakarat alkavat tottua ja loppu on sitten helpompaa. Kunnon uskon riittävän, sillä hiihto kehittää tehokkaasti jalkavoimia ja kilpailuissa olen koetellut hengityskapasiteettiani omille äärirajoille. Kaikkiaan seitsemän kilpailua hiihtosuunnistuksessa. 
 
Hätkähdän ajatuksistani, kun olen ajaa ohi uuden liittymän kehä III:lta kentälle, viime hetkessä saan auton oikealle kaistalle. Mikähän terminaali on minun? kysyn Lailalta, joka istuu vieressäni ja kaivaa samalla repustani lentolipputositteita. 



 
Fugitivojen päämäja, vihdoinkin ehdin käymään!

 
Toimimme kuten aina aiemmin seikkailukilpailuihin lähtiessäni, minä jään odottamaan lähtöaulaan varusteineni ja Laila vie auton lähiparkkiin. Tällä kertaa varusteiden luovutus sujuu ketterästi, aikaa jää mukavasti rauhalliseen yhteiseen hetkeen. Syömme kahvilassa aamupalaa, suukottelemme ja halailemme. Tunnelma on haikea ja minuutit ryntäävät päättömästi. Siirrymme turvatarkastuksen luo ja hyvästelen Lailan. Viimeiset lentosuukot yli tarkastuslaitteiden ja olen yksin, matkalla Amerikkaan. Lennän Oslon kautta New Yorkiin ja sieltä Nashvilleen. Seuraavat 17 vrk ovat varattuja Fugitivojen (eli Karkulaisten) retkeen syvällä eteläiseen Pohjois-Amerikkaan. Nashvillessä minua odottaa Fugitivoista toinen, Rick Baraff. Seikkailija, johon tutustuin Costa Rican surullisen kuuluisalla ristiretkellä toissa vuonna seikkailu-urheilun MM-kilpailussa.
 
Kello on 13.24, minulla on raivokas nälkä, pälyilen ympärilleni, josko näkisin merkkejä, että kohta saamme ruokaa. Hermostuttaa. Nashvillessä ja lähes koko Tennesseen osavaltiossa on ollut kylmää, poikkeuksellisen kylmää. Lunta on satanut välillä useita kymmeniäkin senttejä, suurimmaksi osaksi lumet ovat sulaneet nopeasti lämpötilojen nopeiden vaihtelujen vuoksi. Tällä hetkellä sinne on jämähtänyt korkeapaineen selänne, pakkasta on 4 – 6 astetta ja maastossa on lunta. Normaalitalvena päivälämpötilat talvella ovat + 15°C. Tuntuu hassulta ja huonolta tuurilta lentää maapallon toiselle puolelle pyöräilemään samoihin olosuhteisiin, joista juuri on lähtenyt. Toiveikkaana ajattelen säiden lämpenevän päivänä minä hyvänsä. Ajatus pyöräilemisestä pitkin liukkaita mäkisiä teitä kapeilla renkailla tekee minut levottomaksi.
 
Tilaan pullon punaviiniä, espanjalaista, stuertin suosittelemaa. Viini on lämmintä ja liian hapanta. Lasken, että puuttuu vielä 12 tuntia ennen kuin saavun Nashvilleen. No, minulla on paljon aikaa lukea, kirjoittaa, katsoa elokuvia ja torkkua. Nyt tunnen itseni virkeäksi nukuttuani tunnin koneen lähdettyä Oslosta.  Kotona tutkin tarkasti säätilojen ennusteita tuleville päiville ja viikoille.  Oletettu ”maali” Charlestonin kaupunki sijaitsee maan itärannikolla Atlantin avautuessa loputtomaan horisonttiin. Tuonne luvattiin jo ensimmäisen pyöräilyviikkomme aikana yli +20 asteen lämpötiloja. Reittimme vaikuttaa kehittyvän vaikeista olosuhteista päivä päivältä lempeämpään suuntaan. Mukava ajatus aloittaa seikkailu haastavista pakkaslumikeleistä ja siirtyä vähitellen etelään ja vaihtaa tunnelmat kesäisiin.
 
Matkaa New Yorkiin on vajaat kaksi tuntia, olen katsonut kaksi elokuvaa; ensimmäinen kertoi viimeisten Samuraisotilaiden tarinaa. Yksilöstä, joka kunniavelkaa sovittaessaan, joutuu jatkamaan yksin näiden suurten sotilaiden saagaa. Hän on historiallisen käänteen murrosvaiheessa ja saa osakseen vain julmaa halveksuntaa. Elokuva on surullinen, kaunis tarina kunniasta ja uskollisuudesta johtajaansa kohtaan. Samalla herkkä rakkaustarina Samurain ja tämän vaimon välillä. Toinen elokuva kertoo II maailmansodan aikaisista amerikkalaisista panssarivaunusotilaista. Erittäin tehokas ja tunteisiin vetoava. Osoittaa taas kuinka järjetöntä ja kaoottista sotiminen on.



 
Auto, jolla teimme siirtymän lämpimään (Fugitivojen kuva-arkisto)

 
Kyllästyn tähän istumiseen, käyn välillä kävelemässä ja venyttelen. Onneksi kone on pian N.Y:ssä.
 
Laskeudumme, luminen maisema tervehtii tulijoita. Kävelen reippaasti jättimäiseen tuloaulaan ja asetun loputtomasti kiemurtelevan jonon päähän. Tiedän viettäväni tässä nöyryyttävässä tilanteessa seuraavan tunnin. Kaikki ulkomaiset matkustajat odottavat  maahantulotarkastusta. Näin Amerikka pistää kaikki ihmiset polvilleen, nöyryyttää heitä pitkittäen teennäisesti maahanpääsyä. Oman maan kansalaiset kävelevät suoraan heille varatuista porteista sujuvasti ilman turhaa jonottamista.  Hengitän syvään ja keskityn kirjaan. Kirja kertoo Pohjois-Koreasta loikanneiden tarinoita.  Reilun tunnin kuluttua seison tullipoliisin edessä kuulusteltavana, samalla hän ottaa valokuvan sekä sormenjälkeni.  
Nyt ryntään etsimään matkatavaroita, löydän urheilukassin ja pyörälaukun. Päällisin puolin molemmat näyttävät ehjiltä. Laukku selässä kannan pyöräni läpi hallien, ylös ja alas portaita. Osun onnekseni suoraan tavaroiden luovutuspaikalle ja selvitän tavaroideni määränpään lippispäiselle vanhemmalle miehelle. Hän on ystävällinen. Hetkeä aiemmin, kuljin tavaroideni kanssa turvatarkastuksen läpi. Poliisi kysyi: ”Mitä suuressa laatikossa on?” Vastasin: ”Polkupyörä.” Poliisi: ”Oletko aivan varma? Voiko laukussasi olla lapsia?” Katsoin häntä hämmentyneenä ja vastasin, että minulla on jo kolme lasta, en halua yhtään lisää. Hän ei pitänyt vitsistäni.  Amerikkalaisten luoma maahantulojärjestelmä on erittäin epäystävällinen ja osoittaa kuinka pelokkaita he ovat muualta tulevia kohtaan. Kaikki ovat terroristeja ja roistoja kunnes toisin todistavat.
 
Sään kylmenemisen aiheuttamaa ilveilyä (Buford)
Portti 21, tästä lähtee lento Nashvilleen kolmen tunnin kuluttua. Lähden kävelemään aikaa tappaakseni.  Istun ja luen, syön Lailan laittamia eväitä. 
 
Viimeinen lento kesti vain kaksi tuntia, nukuin koko matkan. 
 
Kello on aamuyöllä 02.00 kun saavun perille. Matkatavarat löytyvät heti. Mahtavaa, kyllä järjestelmä tältä osin toimii hyvin. Tutkailen kylttejä ja päättelen, että ulkona odottaminen on järkevintä. Rick tulee autolla, joten hänen on kätevä napata minut kyytiin kadun varrelta. Ulkona on pakkasta ja kylmä tuuli. Rickiä ei näy. Kylmyys ajaa minut välillä lämmittelemään liukuovien taa. Samalla vahtaan tietä ja tavaroitani. Laukkuni painavat niin paljon, että kukaan ei ehdi rynnätä karkuun niiden kanssa. 
 
 
 
 
On kulunut yli tunti maahantulostani, ajatuksiin hiipii tuttuja tuntemuksia. Onko Rickille sattunut jotain? Onko kellonaika oikea? Onko tämä edes oikea päivä? Tietenkään minulla ei ole mitään numeroa saatikka puhelinta jolla soittaa.  Olenko aivan väärässä paikassa? Teen tutkimusretkiä eri kerroksiin ymmärtääkseni paremmin, missä minun pitäisi oikeastaan olla. Sitten näen ikkunoiden takaa tutun hahmon ryntäävään tuloaulaan. Huudan ja heilun ulkona ja Rick näkee minut.  Hän on etsinyt minua koko ajan sisältä lähes vakuuttuneena siitä etten ole tullutkaan.
 
Tavarat autoon ja ajamme espanjankielistä kommunikaatiota hapuillen ensimmäiseen Bar-B-Q ravintolaan. Lihaa ja höystettä, sekä muutama paikallinen olut hillopurkkeja muistuttavista tuopeista. Silmäilemme alustavasti karttoja, joita levittelemme pöydälle. Vaihtoehtoisia reittejä on kaksi. 
Ajamme taloon, jonka Rick on vuokrannut meitä varten. Hän on viettänyt täällä viikonlopun tyttöystävänsä Courtneyn kanssa. Puinen talo sijaitsee rauhallisen ja siistin näköisellä esikaupunkialueella. Periamerikkalaiselta näyttävä lähiö. Kooltaan talomme on vajaat 100 m2, kotoisa ja siisti.  Juomme vielä oluet jutustellen. Sitten romahdan sänkyyn ja uni vie matkamiehen mukaansa.
 
 


 
 
 
 
Isäntämies



Tiistai helmikuun 24.       
 
Heräsin jo klo 06.00 paikallista aikaa, tosin kello oli Suomessa 2 iltapäivällä.  Rick nukkui vielä. Keitin kahvia ja luin kirjaa sängyssä.
Reitti 
ensimmäinen aamupala
Maitoa ei ollut, vaan laitoin kahviin jääkaapista löytämääni kahvijuomaa. Ei erityisen maukasta, jos ei pahaakaan. Kun Rick heräsi, hän vitsaili, enkö halua nukkua ollenkaan. Olin jo aloittanut varusteiden järjestämisen ja pyörän kokoamisen. Kaikki näytti hyvältä, kunnes tulin takapyörän kiinnitykseen. Huomasin takavaihtajan kannattaminen vääntyneen. Takapyörä ei mahtunut paikalleen. Yritin ensin vääntää kannatinta turhin tuloksin. Rick sanoi heti, että viedään pyörä liikkeeseen korjattavaksi. Hän oli edellisinä päivinä löytänyt ystävällisen pyöräliikkeen, East Side Bicycles:in. He korjaisivat tuollaisen pikkujutun kädenkäänteessä.
Samalla kun söimme aamupalaa, levitimme kartat uudelleen pöydälle. Päädyimme reittiin Nashvillestä Charlestoniin. Se vaikutti alustavasti haastavammalta ja mahdottomammalta.
 
 
 


 
 
Hallitua kaaosta
 
 
 
 
Pikkujuttu oli tuhota matkamme. Olin jo valmis ostamaan uuden pyörän, kun huoltomies ponnisteluistaan huolimatta ei saanut osaa oikeaan muotoon. Hänen manaillessa korjaamon puolella, me soittelimme ympäri Nashvillen pyöräliikkeitä uuden osan toivossa. Tässä korjaamossa sitä ei ollut, eikä ollut lopulta koko Nashvillessä.  Kävimme välillä syömässä ja kahvilla.   Aikansa osaa takoen ja vääntäen tämä taitava mekaanikko onnistui visaisessa tehtävässä ja takapyörä loksahti paikoilleen. Vaihteet vaihtuivat nopeasti ja täsmällisesti. Mikä helpotuksen tunne. Toki uuden pyörän ostaminen olisi varmistanut matkamme, mutta silti tämä vaihtoehto tuntui mukavalta.


 
 
Takova Taikuri (kuvassa oikealla)
 
East Side Cycles



























Jätimme liikkeeseen sovitusti ylimääräiset tavaramme, ajoimme vuokra-auton lentokentälle ja aloitimme taipaleemme koruttoman kylmästä autohallista. 
 
Pyöräilemme tietä numero 41, jättimäinen valtatie, 4 – 6 kaistaa, autoja, autoja, autoja. Tie kumpuilee loivapiirteisesti. Olemme edenneet 20 kilometriä, kun Rickiltä puhkeaa kumi. Meillä on tässä vaiheessa tasan yksi vararengas. Olin pyytänyt Rickiä ostamaan sisärenkaita minullekin, mutta hän oli käsittänyt puhuvani ulkorenkaista. Nyt minulla on pari kapeita renkaita odottamassa kotoisia kesäkelejä. Tutkimme ulkorenkaan tarkasti, ettei siinä ollut kiinni pienintäkään piikkiä tai kivenmurua, joka renkaan voisi uudelleen puhkaista.
Sinäpä sen sanoit!
Matka jatkuu ohi roskaruokaketjujen ja autoliikkeiden täyttämää tienvartta. Läpi  Murfreesboron. Kolmen tunnin jälkeen päätie kääntyy vasemmalle ja jatkamme maaseudun rauhaan. Vihdoin autot vähenevät. Maasto on nyt tasaisempaa, peltotilkkuja, niittyä ja matalakasvuista puustoa ja pensaistoa. Isot maatilat seuraavat toisiaan. Myöhäisen





iltapäivän laskeva aurinko tervehtii meitä pilvien lomasta. Kaunis pakkasilta vaihtuu pimeydeksi. Maasto muuttuu mäkiseksi. Tutkimme karttaa. Alkuperäinen suunnitelma pyöräillä …….kansallispuistoon ei tunnu enää järkevältä. Vaikuttaa, että siellä ei ole mitään majoitusmahdollisuutta telttaa lukuun ottamatta. Ajatus teltasta tässä pakkasessa ei houkuttele kumpaakaan. Päätämme jatkaa Manchesteriin saakka, vajaa kahden tunnin matka. Haasteen loppumatkaan luo pimeys, minulla on tässä vaiheessa käytössä Clas Ohlssonista ostamani avaimenperävalo. Rick on kuitenkin varautunut hyvin. Hänellä on vilkkuva punainen takavalo ja asiallinen lamppu myös ohjaustangossa. Minä pyöräilen viimeiset tunnit edessä. Tien piennarta on vaikea erottaa, varsinkin kun edestäpäin lähestyvän auton valot heijastuvat vastaan. Pientareella on runsaasti irtokiviä ja kuoppia. Onnistumme pyöräilemään ilman onnettomuuksia perille saakka. Olen kyllä väsynyt ja selkä oikutteli tuttuun tapaan kaiken matkaa.  
 
majoistusta
Löydämme rupisen tienvarsimotellin, joka kelpaa meille mainiosti.  Hotellin vastaanottoaulassa vahvasti Intian murredda puhudva nainen kertoo mistä suunnasta löydämme asiallisen ravintolan. Matkaan kuluu hänen kertoman mukaan kävellen n. 10 minuuttia ja, kun meillä kerran on pyörät, vain 5 minuuttia. Viemme varusteet huoneeseen ja vaihdamme kuivat paidat. Olemme kävelleet nyt 20 minuuttia, eikä mitään vielä ole näkynyt. Rick pysähtyy ja tutkailee puhelintaan.  Sen mukaan jossain vasemmalle kääntyvän tien varressa on paikallinen ravintola. Suuntaamme sinne toiveikkaina.  Reippaan puolen tunnin jälkeen saavumme autojen piirittämään tienvarsiravintolaan.
Salaattia + riisiä + kanaa,  oikein hyvää ja erittäin riittoisat annokset.  100 km pyöräily vaatii runsaan aterian, vaikka aluksi epäilin jaksavani kaikkea ruokaa. Juomme kolme pientä olutta mieheen, enempää tästä paikasta ei irtoa, heillä on kolmen oluen katto. Selitämme tulleemme kävellen, mutta ei auta. 
Pian reilun puolen tunnin reippailu takaisin hotelliin, suihku ja nukkumaan. Tämä Amerikka on aito, tämä Amerikka on takapajula. ¡Cierto!
 



Keskiviikko helmikuun 25.
 
Kello on 7.32, aika herätä. Rick on hiukan epätoivoinen,
koska en pysty nukkumaan enempää.
Vaahterasiirappimustikkavohvelihymyä
 
Näyttää tulevan aurinkoista ja sitä myöden hyvä päivä.
Suunnittelemme menoa orgaaniseen kahvilaan aamupalalle.
Kävelemme tien toisella puolella olevaan kylään ja iloksemmetuo kahvila on auki.
 
Tilaamme aamiaiseksi munakokkelia ja vihanneksia, pannukakkua hunajan kera ja maitokahvia. Pannukakut ovat niin herkullisia (mustikkatäytteisiä), että tilaamme niitä lisää. Ahmin itseni ähkyyn. Ei se mitään, kaikki kuluu varmasti tien päälle päästyämme.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Ankka-joki

















 
Tex Willer kävi täällä
Mihin päin??


Pyöräilemme alkuun erääseen metsäpuistoon, jota halkoo Pato-niminen joki.  ihailemaan putouksia. Jatkamme matkaa ja seuraava pysähdys tullee olemaan George Dickell -viskitislaamo, jossain maaseudun keskellä. Aurinko on jäänyt pilviverhon taa, on tasaisen harmaa taivas, mutta poutaa. Keli on suotuisa pyöräilyyn. Olemme maaseudulla, maasto kumpuilee mukavasti ja pikkunättejä puroja on siellä täällä.  Aidatut laidunmaat polveilevat metsäisten kukkuloiden lomassa. Yksittäisiä maatiloja tai muita asutuksia ilmestyy mutkan takaa, vaikka seutu on harvaan asuttua. Tullessamme tienristeykseen, josta on muutamia kilometrejä Dickellin tislaamoon, on kivirakennuksen seinään maalattu kyseisen viskin mainos. Otamme kuvia ja pelleilemme aikamme maalauksen edessä.   Täällä mietimme turistikierrokselle menoa, päätämme kuitenkin jättää sen väliin ja tyydymme maistamaan neljää erilaista viskiä. Jopa minunlainen vähän viskistä ymmärtävä erottaa selvästi makuerot ja nopeasti molemmille löytyy oma suosikki George Dickell viskirepertuaarista. 
Dickellin tiluksilla on tislaamon lisäksi muita rakennuksia. Mielenkiintoisin on menneiden ”villin lännen” aikojen henkeen rakennettu myymälä-museo.


 
nam nam
Herrasmiehet maistilla (4 makua)
Pikkumaistissa jatkamme matkaa, olen nälkäinen ja väsynyt. Pyöräily tuntuu erittäin raskaalta, nukuttaa. Aikaero varmasti painaa tänään. Rick sen sijaan vaikuttaa menohaluiselta. Hän kyllä ymmärtää olotilani, hänhän ehdotti jo alkujaan, että toipuisin ensin aikaerosta   
Hmmmm
 


Nashvillessä. En luonteelleni tyypillisesti sellaiseen kuitenkaan halua pystyä. Jatkamme hitaasti Lindsbergin kylään, jossa toinen kuuluisa viskihemmo on liemiään keitellyt, nimittäin Jack Daniels. Täältä ei maistiaisia heru ilman turistikierrosta, joten jääkööt molemmat väliin. Rick ostaa pullon myyjän suosittelemaa laatua. Tarkempaa vuosikertaa en enää muista. Lindsbergin kylä on kuuluisa jokavuotisista Bar-B- Q-festivaalistaan. Kesällä tähän tapahtumaan osallistuu satamäärin grillaajia ja tietysti parhaasta grillaajan tittelistä kilpaillaan. Kertoman mukaan läheisillä niityillä on satoja metrejä peräkkäin erilaisia grillejä. Festivaali kestää useita päiviä, iltaisin on esiintyjiä ja tanssia.

 
Pitihän se arvata
  Nyt täällä on hiljaista, kaikki paikat ovat kiinnii. Tässä on kuitenkin yksi ravintola, jonka sisällä häärää pari naista. Näyttävät olevan huoltopuuhissa. Rick  koputtaa ikkunaan ja pyytää kauniisti mahdollisuutta ruokailla vaikka paikka on kiinni. Rouvat heltyvät ja loihtivat meille annokset ruokaa. Uskomatonta. He puhuvat niin leveää etelänmurretta, että en saa asioista sitäkään vähää selvää kuin kouluenglantia puhuvasta. Mutta hauska kuunnella heidän paasaamistaan. jatkamme takaisin motelliamme päin. Matkalla törmäämme China Buffettiin ja päätämme syödä vielä toisen kerran.  Sitten takaisin majapaikkaan. Saimme tämän kylän ainoa motellin viimeisen huoneen. Kävi tuuri, vaikka kyseessä on tupakointi sallittu -huone. Ei täällä mikään haise.





 
Mies ja Menninkäinen
 








 
Hapankaalihampurilainen
Lumisade, joka alkoi lähdettyämme rouvien ravintolasta jatkuu. Nyt lunta on jo useita senttejä. Ensin uskoin lumen sulavan sitä mukaa kun maahan ehtii, mutta nyt näyttää pahemmalta. Erikoista, Suomessa odotin koko talven pysyvää lunta, nyt täällä ollessa kiroan sateen. Saamme tietoon, että lumimyrsky on saapumassa ja olemme juuri rintama-alueen keskellä. Mietimme nukkumaan käydessämme, kuinka voimme jatkaa huomenna. Ehdotan Rickille, että kävellään vaikka pyöriä taluttaen. Ajatus viettää tässä kylässä yksi lisäpäivä tuntuu äärimmäisen tylsältä vaihtoehdolta.
 
Talia ja Melpomene
 
 
 
 
Torstai helmikuun 26.
 
Heräämme valkeaan talviaamuun, kaikkialla on valkoista, puut viimeistä oksanpäätä myöten ovat kuorrutettu valkoisella. Kaunista, mutta turhan kotoista. Rick on innoissaan, Kaliforniassa ei lunta juuri näy. Minäkin, koska lunta on hetkessä enemmän kuin koko talvena Etelä-Suomessa, hullua. 
Pyöräilemme lähtövalmiina takaisin kylään ja poikkeamme aamupalalle. Sisään astuessa vaaleatukkainen rouva tervehtii meitä kovaäänisesti, muuten ruokailemassa olevat ihmiset  eivät kiinnitä meihin mitään huomiota.  Vanhempaa väkeä, sellaista, joka tunnelman mukaan on käynyt täällä viimeiset 20 vuotta. Kotoisan välitöntä käyttäytymistä puolin ja toisin. Tilaamme pekonit, munat ja kahvit, kohta luoksemme pyrkii vanha mies lännenhatussaan. ”Asia ei minulle mitenkään kuulu, mutta mistäs pojat tulevat ja mihin olette matkalla? Näin teidät eilen pyöräilemässä kohti Lindsbergiä”.  Rickin kertoessa kuvaan kamerallani salaa tätä keskustelua. Tämä on kuin elokuvasta, ajattelen ties monennenko kerran.


 
Paikallinen Lumineito (Manchester)
Tie nousee ylös vuorille, kaikkialla on edelleen valkoista ja kuvaamme innoissamme. Pysähtelemme ja poseeraamme, otamme liikkuvaa kuvaa eri kulmista. Aurinko pilkistelee silloin tällöin. Pelkomme jäisistä teistä osoittautui turhaksi. Onneksi. Lämpötila on hieman plussan puolella ja kapea höyryävä asfalttitie on pian lumeton ja pitävä. Nousu on pitkä ja hivuttava, sinnittelen Rickin perässä ja toivon tämän loppuvan. 300 nousumetriä. Tuntuu hyvältä, kun saavumme tasaisemmalle alueelle puoli tuntia myöhemmin.

Pieni kylä rinteessä, somia, piparkakkumaisia puutaloja jyrkässä rinteessä. Kaupasta lisää juotavaa ja näemme pienen pyöräkaupan. Rick muistaa, että meillä ei ole kuin yksi vararengas, siis sisärengas ja astumme sisään liikkeeseen.
Pitkätukkainen poninhäntäinen harmaaparta mies tervehtii meitä iloisesti. Keskustelun kääntyessä meidän kotipaikkoihin, hän toteaa Pekka Rinteen olevan maalissa Nashvillessä: ”Hän on täällä niin suosittu, että hänestä voisi tulla presidentti”. Vaihdamme vielä reittikuulumiset ja matka jatkuu.

 
Pekka Rinnettä fanittava pyöräkorjaaja (Kimball TN)
Seuraavat kymmenet kilometrit ovat ihmeen tasaista. Lunta on täällä ylhäällä enemmän ja vähää vaille, että pyöräily olisi mahdotonta meidän kapeilla renkailla. Sulaa maata kuitenkin pilkottaa sopivasti tielle kasaantuneen lumen joukosta. Tällä tiellä ei autoja näy, joten voimme rauhassa poukkoilla puolelta toiselle parempaa ajolinjaa hakien. Nyt   Tämä mäkialue on reunoiltaan jyrkkä ja korkea, mutta päällysosa on kuin pöydän pinta, useita kymmeniä kilometrejä tasaista joka suuntaa. Kuin vuori, joka olisi viipaloitu. 
Orgaanista suoneen
 
aurinko lämmittää ja on ihanan keväistä. Tasainen lehtipuumetsä jatkuu koko ajan samankaltaisena, vain siellä täällä pilkottavat pienet peltotilkut rikkovat metsän harmonisen harmaan seinän.
Olemme ajaneet harhaan ja  tie päättyy tilaan, jossa on useita punaisia puurakennuksia.  
Pyörähdän silmukkatietä ympäri ja pysähdyn kaivamaan laukusta karttaa.
Vain pari kolme kilometriä takaisin ja sitten vasemmalle. Alamäki alkaa ja lunta
vielä riittää tänne pohjoisrinteelle, tuolla ylempänä tasaisella aurinko on sulattanut
tien vapaaksi. Maisemia ihaillen, aina kun katseen tiestä uskalsi ylös nostaa, laskeudumme
tältä ”pöytävuorelta” alas.
Taika on murtunut, sillä pitkän laskettelun jälkeen tulemme laaksoon, jossa jättimäinen valtatie murisee. Onneksemme saamme jatkaa pienempää tietä, tuon kuusikaistaisen suuntaan. Tie on täällä laaksossa erittäin huono, täynnä kuoppia ja irtokiviä, teräviä reunoja. Kädet puutuvat tärinästä. Saavumme St. Pittsburgiin. Olematon tienvarsikylä. Isot marketit, ilotulitteet, viina ja roskaruoka ottavat meidät vastaan. 
Pöytävuoren kahvila (Kimball TN)
Mitähän ostettais??


Perjantai helmikuun 27.
 
Yksi maa, kymmeniä halparuokaketjuja. Yksin Subwaylla on 10 000 ravintolaa tässä maassa.
 
Pyöräilimme kolme tuntia aurinkoisessa talvisäässä. Matkaan mahtui muutama kiperä ylämäki, suuria tekojärviä.  Punaniskan pihassa seisovan autotallin seinässä luki suurella  ”Jos tulet pihaani 100 metrin päähän minusta, ammun sinut” englanniksi ja arabiaksi kaiken varalta. Meitä ei kuitenkaan ammuttu, vaikka ohitimme pihapiirin läheltä kulkevaa tietä pitkin. 
 
Thanks!
Siirryimme Georgian puolelle ja Chattanoogassa löysimme mukavaan aamupalapaikkaan. St. Pitsburgissa emme olleet syöneet, vaan ryntäsimme varhain matkaan. Nyt valitsen listalta Hash -nimistä ruokaa, se muistuttaa kovin kotimaista pyttipannua, cookies tuoreita sämpylöitä ja hyvää kahvia.
Aamupala aikaan tämä paikka on tupaten täynnä. Ei syyttä, ruoka ja palvelu ovat laadukasta ja sujuvaa.  

Aamupalan jälkeen pyöräilimme pieneen Bed and breakfast paikkaan. Erityisesti pyöräilijät ovat tervetulleita. Harmi vain, nyt suuri ryhmä triathlonisteja on varannut paikan koko viikonlopuksi. Haravoimme netistä eri vaihtoehtoja, kaikki järkihintaiset jäljellejäävät vaihtoehdot ovat kaukana   
keskustasta.
Päätämme majoittautua perinteiseen vanhaan ja komeaan hotelliin, Red House nimeltään. Täällä on uima-allaskin. Käymme suihkussa ja tarkoitus on käydä kävelemässä kaupungilla, ottaa kuvia, kun on vielä valoisaa.
Seitsemän tuntia myöhemmin horjumme hotellille. Ensimmäiseen ravintolaan mentyämme jatkoimme aina vain seuraavaan. Kävelimme Chattanoogan kaupunkia ristiin rastiin, välillä juoksimme välietappeja. Eräässä salakapakkaa muistuttavassa paikassa Rick kertoi kahdelle innokkaasti kuuntelevalle miehelle matkastamme. Tarinan päätyttyä tuli aivan hiljaista, kunnes toinen heistä totesi: ”En ole koskaan käynyt kotikaupunkini ulkopuolella.”

Söimme kahteen kertaan, ensin Rauhallisessa Sienessä pitsaa ja myöhemmin yökuppilassa varhaisen aamupalan.  Pitsapaikassa vieressämme istui fyysikko, joka piirteli innokkaasti viivoja ja numeroita papereihin. Hän kertoi ratkovansa asteroidien nopeusongelmia ja tehneensä tätä viimeiset seitsemän vuotta. Töissä hän oli jossain amerikkalaisen avaruusteknologian palveluksessa. Joimme useita tuoppeja pienistä kellarikrouveista trendikkäisiin nuorisopaikkoihin. Kuuntelimme rockklubissa Apache Relay nimistä bändiä Rhythm and Brewsissa.  Musiikkia voisi ajoittain verrata U2 tuotantoon.  Hauska ilta, mutta hyvä kun  päättyi, olen edelleen aikaeroinen ja lepo on tarpeen. 

 
 
Rapatiti Rallaa!!
 
Apache Relay

 

Lauantai helmikuun 28.
 
Erämaahotelli (Chattanooga)
Istumme hotellin aamupalalla. Syön hyvällä ruokahalulla,
kun Rick istuu valkoisena minua vastapäätä.  
Mietimme, kuinka tästä eteenpäin. Säätiedotus on
luvannut uutta lumimyrskyä ja Chattanooga
kuuluu tämän rintaman keskeisiin alueisiin.  Soitamme
vuorille hotelliin, joka on ns. maastopyöräilijöiden
paratiisi. Sieltä naisääni kertoo, että hotelli on periaatteessa
auki, asiakkaat vain eivät pääse tänne,
kuten hekään eivät pääse autoilla pois omasta hastaan 
koska lunta on niin paljon. 
Hän jatkaa kysymällä onko meillä läskirenkaat tai nastat, 
muuten tänne ei ole mitään asiaa.
 
Chattanoogan kivikoirat
 
Päätämme vuokrata auton. Se järjestyy Chattanoogan lentokentältä. Teemme tänään 25 kilometrin nautiskelupyöräilyn kaupunkia kiertävällä rengasreitillä, joka on tarkoitettu ulkoilijoille. Auringon paiste jatkuu, on pieni pakkanen, kuten niin monena aamuna aiemmin.
Reitti on kaunis, se seuraa kaupunkia reunustavaa jokea. Leveä Tennessee valuu tällä kohtaa laiskasti etelään. Lehtipuumetsiköitä, rämeiköitä ja lopuksi puutalojen kortteleita, jotka päättyvät tasaiselle mäntykangas alueelle, jossa lentokenttä sijaitsee.
 
Pakkaudumme  autoon ja aloitamme matkan kohti Atlantaa. Rickin ystävä on Facebookin välityksellä ilmoittanut meille olevamme tervetulleita hänen luokseen yöksi, jos se muuten matkareittiimme sopii. 250 kilometriä myöhemmin, 50 kilometrin päässä keskustasta tiet vain suurenevat, liikennemäärät kasvavat ja talot ovat tulivuorten korkuisia. Maalaispoika on tullut suureen maailmaan. Rick nauraa ja kertoo tämän olevan vasta esimakua. Hän kuitenkin alkaa empiä järkevyyttä mennä Atlantaan, sieltä aamulla pyöräileminen on vaikeaa sukkulointia valtateiden puristuksessa. Täällä kaikki on suunniteltu yksityisautoilua ajatellen.
 
Puntaroimme asiaa yhdessä, Rick nappaa älypuhelimensa ja nauhoittaa videon ystävälleen, kertoen peruvamme tulon hänen luokseen. Päätämme kaartaa vasemmalle ja ajaa Athensiin. 
Kaunis pikkukaupunki. Olen erittäin väsynyt, Rick täynnä intoa ja hän kinuaa minua mukaan. En jaksa tänään mihinkään. Yritimme syömään, mutta on perjantai ja kaikki paikat täynnä ihmisiä. Ehdotan kauppaa ja kävelemme laitakaupungille orgaaniseen kauppaan.

Syömme eväitämme pikkumotellissa, paikallinen infolehti kertoo, että täällä esiintyy huomenna Jorma Kaukonen. Hän on yhdysvaltalainen kitaristi, laulaja ja lauluntekijä, joka nousi 1960-luvun jälkipuoliskolla maineeseen psykedeelisen rockin tunnetuimpiin yhtyeisiin kuuluneen Jefferson Airplanen kitaristina ja perustajajäsenenä. Hänen suomalaiset isovanhemmat muuttivat yhdysvaltoihin 1800-luvun lopulla.
 
 
 
 Sunnuntai maaliskuun 1.
 
ERITTÄIN orgaanista
Sataa suuria pisaroita, istumme paikallisessa syöden mannapuuroa,  veteliä munia ja juoden pahaa haaleaa kahvia.  Edessämme häärii iso poliisimiehen näköinen kyrmyniska. Hän ei tervehdi ketään. Latoo mekaanisesti leipiä, pekonia, munia, puuroa, mitä kenenkin toiveisiin kuuluu lautaselle nopeasti ja tehokkaasti.
Paikka on viettänyt parhaat päivänsä joskus 80-luvulla, sisustus, tarjoilijat ja kokki ovat siitä asti toistaneet joka aamu nämä samat rituaalit. Olen kuitenkin innoissani, tämä on varmasti periamerikkalainen paikka.
Herättyämme Ricki piikitteli, haluanko mennä taas kauppaan vai aamupalalle kahvilaan, kuten normaalit ihmiset. Heh heh! En kommentoi. 
Sade jatkuu, olemme vaihtaneet paikkaa toiseen kahvilaan. Rick rakastaa kahviloita, hän tuijottaa puhelintaan, kuten niin monta kertaa aiemmin. Eipä silti, hänen puhelimellaan voin lähettää viestejä Lailalle, ja tästä olen erittäin kiitollinen. 
Sade jatkuu. Olen turhautunut pyöräilijä, joka valuu yhä syvemmälle kahvilan pehmeisiin kangasnojatuoleihin. 

 
Turhautuneen pyöräilijän kahvila (ei kuvassa)







 
Puolenpäivän aikoihin sade loppuu, aloitamme pyöräily kohti Washingtonia, GA. Sää on hyvin kostea, mutta selvästi lämpimämpi kuin aiemmin. Vietämme pyörien selässä koko valoisan ajan, ja juuri pimenevään iltaan saavumme Washingtoniin.
Kaikkialla on suljettua, onhan nyt talvi. Rick kiroaa. Olin kuitenkin nähnyt yhden ravintolan auki, China Buffet! Tietenkin. Käännymme takaisin ja ruokailemme tuttua turvallista kiinalaista. Viereisestä kaupasta saamme hakea ruokajuomat.

Pimeässä viiletämme viimeiset kilometrit Red Land Motelliin. Ränsistynyt pahainen loukku. Ilta on kylmä ja paikan pitäjä (kapinen ilmestys), nainen, kömpii jostain pimennosta hoitamaan varaustamme. Hän sijoittaa meidät aluksi huoneeseen, joka näyttää taistelun jäljiltä. Pieni sähköpatteri on tuotu keskelle huonetta, keskuslämmitys ei toimi tässä huoneessa. Hetken siellä pyörittyämme, toteamme, että tämä ei meille kelpaa. Nopeasti nainen (rouva?) löytää meille siistin ja lämmitettävän huoneen. Harmi, hän yritti huijata rahat itselleen antamalla meille varmasti käytöstä poistetun huoneen.  
Ruokaa haimme lähiravintolasta, nimeltään HOUSE. Taisin syödä kanaa. 
 



Maanantai maaliskuun 2.
 
 Aamulla kömmimme kadulle, on lämmin kun kävelemme ja nuuhkimme kevätaamua. Uskomaton olo. Nyt todella pärjää shortseissa. Aamiaispaikkoja ei juuri ole tarjolla, joten päätämme vain juoda kahvit ja syödä omia retkimuoniamme matkan varrella.  
Kahvitellessamme vanhempi lännenseriffin näköinen gaiffari ulkoiluttaa koiraansa. Tässä tapauksessa se tarkoittaa, että koira saa tulla pois hänen avolavamaasturistaan tarpeilleen. Samalla kun tämän mies pistooli lanteillaan tupakoi ja tihruilee meidän suuntaan epäilevästi. Kuin tuumaten: ”Pitkätukka tee yksikin virheliike niin ammun sinut.” Minulle tulee outo turvaton olo. ”Hätävarjelua”, hän sanoisi oikeudessa, ”tuo muukalainen käyttäytyi uhkaavasti.” Tuskinpa saisin oikeutta, jos nyt yleensä enää olisin vastinetta kuulemassa.
Hullu maa, täällä kuka tahansa riittävän vakuuttava saa kantaa asetta ja käyttää sitä mielivaltaisesti oman tulkintansa mukaan. Tarkoitan tällä, että mikäli hän, tuo aseenkantaja, tuntee olonsa epävarmaksi, sen kun pamauttaa ilmat pihalle häntä ”häiritsevästä tekijästä”.
Meitä ei ammuttu vieläkään, joten aloitamme matkan kohti Augustaa. 100 kilometriä. Viisi tuntia aurinkoisessa kevätsäässä. Onnistun polttamaan otsan, nenän ja käsivarret. Kevät aurinko puree vahvasti kaikkia , saatikka nyt pimeästä pohjolasta tullutta maidonvalkeaa ratsastajaa.




 
AivOmyrskY
 


Tiet tällä matkalla ovat vaihtelevia, pieniä kumpuilevia kyläteitä, mutkaista hiekkaa ja välillä suoraa valtatienreunaa. Lähempänä kurvaamme esikaupunkialueelle. Täällä on yksi maailman kuuluisimmista golf-alueista, Rick tietää. Väistämme sen reippaasti ja kaukaa vasemmalta. Pyöräilemme selvästi varakkaamman seudun läpi, ensimmäistä kertaa pyörätietä pitkin. Saavumme pienen sillan kautta yli kapean vahvasti virtaavan joen. Toiselle joelle, jonka leveys on periamerikkalaista. Näyttää, että se on vähintään kilometrin levyinen.  Hidas virta lipuu meitä vastaan, kun pyöräilemme savista harjannetta. Harmaapartaiset puut levittäytyvät kahden puolen tietä. Tavoittelen niistä mielenkiintoista kuvaa, mutten ole ollenkaan vakuuttunut onnistuinko.  Ainakin muistoihin jää jälki, jos niistä ei taidetta tulekaan. Vaihdamme kuulumisia D-kirjaimen muotoisen maastopyöräilijän kanssa, ohitamme tiiliset tehdasrakennukset kuin Tampereella konsanaan. Saavumme Augustaan mukavasti iltapäivän lämpöön.  
Viiden tunnin pyöräilyn jäljiltä olemme nälkäisiä:  vihannessoppaa, kreikkalaista salaattia, kanaa havannalaisittain, oman panimon olutta, sekä kahvia. Runsaan aterian jälkeen pyöräilemme Augustan keskustaan. Istahdamme varjoon kevään myöhäiseen iltapäivään. On lämmin, kuin parhaana kesäpäivänä. Palaneet käsivarret kirvelevät. Ei haittaa yhtään, on nautinnollista valua tuolissa rennosti ja siemailla kahvia. Kahvilabaari tarjoaa useita kahvimerkkejä buffet-tyylisesti.
 



Tiistai maaliskuun 3.
 
Olen jo herännyt, Rick vielä nukkuu tai on nukkuvinaan. Kurkin verhon raosta ulos, on pilvistä,  muttei sada.  Minun on edelleen helppo herätä. Aikaeron tuoma etu ei ole täysin vielä poistunut. Nyt Rick havahtuu, muttei halua vielä nousta. Tämän seikkailun etu on, että halutessaan voi sängyssä viivytellä muutaman minuutin.
 
 
Ketä meitä siellä oli..? James, minä...ja..
Nuppi koilliseen
Myöhemmin eilisiltana palasimme keskustan kahvilabaariin. Olimme tulleet kuuntelemaan bändiä, joka oli koottu taitavista muusikoista. Pullukkabändi, kuten kuvailisin soittajia ja varsinkin laulajia. Mutta kuinka taitavia he olivatkaan.
Ulkona istuessa ja kuunnellessa olisi voinut vaikka vannoa Mark Knopflerin tulleen vierailulle Augustaan.
 
Lähdemme kävelylle hiljaiseen aamuun. Augustan keskus on tyhjä, haravoimme muutamien kuppiloiden kautta aamupalalle. Kahvilan seinällä on suuri maailmankartta, johon vierailijat voivat laittaa värillisen
nuppineulan kotipaikkansa kohdalle. Laitan nupin Lieksaan. 

Lopun matkaa teemme tehokävellen ja liioitellen reippauttamme. Kädet heiluvat ja jalat vinkuroivat, kuten kilpakävelijöillä. Puhisemme ja ilmeilemme tehokkaasti. Nauramme omalle hölmöydellemme. Tässä Pekka Sorjonen 47 v.  ja Rick Baraff 43 v. taas mennä tohottavat. Aikuiset miehet.
 Paluumatkalla motellille, kuvaamme vielä itsemme James Brownin kanssa. Hän on syntyjään täältä.
Vesisade alkaa juuri parahiksi kun aloitamme pyöräilyn. On lämmin, joten sade ei tunnu ollenkaan rankalta.  Ulosmenotiemme on korkea savipenkka, joka johtaa meidät ali suurten siltojen tavoittelemallemme tielle. Jatkamme hetken ja käännymme mukavalle pienemmälle asfalttitielle. Hiljainen, suurten peltojen ja pienten metsäsaarekkeiden maisema lipuu ympärillämme. Kaksi kertaa käännymme väärin ja palaamme takaisin tälle tielle. 
Karkurit kielletyllä alueella
Jatkamme nyt yhtä, jolle olemme kääntyneet puolisen tuntia sitten. Tie muuttuu hiekaksi, Rick hiljentää ja aloittaa vaimean kiroilun. Olemme ajaneet harhaan. Pohdimme tilannetta ja päätämme jatkaa.

Kartan mukaan yhä pienempi tie jatkuu, mutta jonkun karttaan merkityn erikoisalueen kautta.  Pian totuus selviää meille. Tulemme aidatun alueen laitaan. Portti on lukittu ja viesti on selvä. Alue on väestöltä suljettu metsäinen alue, jossa kasvatetaan riistaa metsästystä varten. Luonnontutkijat voivat myös liikkua täällä.  Pohdimme mitä tehdä. Molemmille, uskoisin niin, on selvää, että jatkamme eteenpäin.

Nostammepainavalaukkuiset pyörämme piikkilanka-aidan yli ja jatkamme pyöräilyä hiljaisuuden ympäröimänä. Jännitys kutittaa mukavasti vatsassa. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Tiheäpuustoinen metsä ympäröi matkaamme ja näemme joitain tienristeyksiä ja yhden junanradan. Muuten kaikkialla on metsää. Jännitystä luo kuitenkin reittimme epäselvyys, kartta ei kerro näiden teiden määrää, joten kääntyilemme intuitiivisesti pyrkien koko ajan hieman vasemmalle. Joko olemme erittäin herkkiä aistimaan tai ns. moukan tuurin kyllästämiä, mutta joka tapauksessa löydämme vaivatta suuremman tien varteen, jonka nyt näemme aidan takana. Pyörät yli ja matka jatkuu.
 
Karkurit poistuvat kielletyltä alueelta (Fugitivojen kuva-arkisto)

En tiedä kauanko nyt olemme pyöräilleet, mutta tunnen itseni todella väsyneeksi. On nälkä. Olen syönyt useamman orgaanisen energiapatukan, mutta tuntuu ettei niistä voimia irtoa. Matkanteko muuttuu mekaaniseksi, transsinkaltaiseksi meditatiiviseksi poljennoksi. Unohdan nälkäni, väsymykseni, harmitukseni, orastavan epätoivoni, inhoni. Pyöritän vain yhä-samaan-tahtiin-tah-tiin-tah-tiin. Pellonlaidasta toiseen, metsäsaarekkeesta seuraavaan. Kilometristä toiseen. Aina uusi kiintopiste sieltä minne silmä kantaa. En ajattele mitään.  
HAUDI LEIDIS!
 
Rickin käsi ojentuu, havahdun, hän tarjoaa minulle suklaakuorrutteisia kahvinpapuja. Nämä antavat meille yli-inhimillisiä voimia, pyöräilemme vauhdilla yli tunnin matkan, vielä yhden hiukan väsyneempänä. 
Myöhästyttiin..
Saavumme noin seitsemän tunnin jälkeen Hamptoniin, pieneen kylään. Etsiessämme ruokaa, nappaan takasivulaukusta yhden oluen ja juomme sen pohtiessamme vaihtoehtoja, joita ei oikeasti ole. Chinabuffet on täälläkin ja sinne rantaudumme. Ruoan jälkeen jatkamme vielä 25 kilometriä. Otamme majatalosta huoneen intialaiselta mieheltä. Tänään pyöräilimme 120 kilometriä.  Päivän etappi oli vaativa, yhdessä vaiheessa koin, etten liiku enää, että jalkani vain sytkivät polkimia yhä uudelleen ajattomassa tilassa. On ollut lämmin päivä, ei onneksi paahtavaa aurinkoa. Eilen polttamani ruumiinalueet tuntuvat vielä kivuliaina. 
 
Intialainen virkailija neuvoo meille kotiruokapaikan. Kävelemme pimeässä illassa kohti tätä ravintolaa. Rick katsoo ikkunasta ja arvioi ruoan olevan huonoa, käännymme toiseen, joka onneksi on aivan vieressä.  Tilaamme hampurilaisateriat tässä paikallisessa ravintolassa. Tarjoilija kimittää ja liikkuu hassusti koko ajan juosten ja sukillaan liukuen. Hän kertoo tykkäävänsä liikkua nopeasti ja liuutella pitkin liukasta lattiaa. Erikoista. Syön elämäni huonoimman hampurilaisaterian. Kylmä sämpylä, mauton kastike, oudot pehmeännihkeät hieman joustavat perunat. En kerro tätä kuitenkaan kenellekään.  Katsomme televisiosta myöhemmin Gladiaattorielokuvaa, mutta minä nukahdan… (näen unta nukkuvani Lailan sylissä).
 




 
 
Keskiviikko maaliskuun 4. 
 
Viikko matkan aloittamisesta, toinen edessä. Mukava ajatus heti herättyäni. Tänä aamuna syömme kaksi aamupalaa. Ensimmäisellä saamme vai pientäkin pienemmän croissantin. Toisella aamupalalla rikomme taian. Menemme Hassel House -roskaruokaravintolaan. Saamme munakasta paksulla valkoisella juustolla ja makeaa leipää. Itse kutsuisin sitä kuivakakuksi.
5. pinna menossa...
On lämmintä ja hyvin kesäistä. Kesätunnelmat viilenevät nopeasti, kun viisi kilometriä pyöräiltyämme Rickin pyörästä paukahtaa ensimmäinen pinna, ja kohta toinen. Pysähdymme arvioimaan tilannetta. Takaisinpaluu lähtökyläämme ei houkuttele kumpaakaan. Siellä ei ollut muutamaa roskaravintolaa, motellia ja yhtä autokorjaamoa lukuun ottamatta mitään. Ei ainakaan pyöräkorjaamoa. Etsimme puhelimesta lähimpien autovuokraamojen osoitteita. Harmittaa, hieno pyöräilypäivä on vaihtumassa autoiluun. Lähimmän 20 kilometrin säteellä oleva liike ei ole kuitenkaan auki. Päätämme jatkaa. 
 
Hitaasti etenemme tasaista ja suoraakin suorempaa tietä. Tuntivauhtimme lienee 10 km molemmin puolin. Pyörästä kuuluu tasainen sitkuttavan uikuttava ääni. Ehdotan Rickille, että voin ajaa välillä hänen pyöräänsä, jotta hän saa levätä. Hän keksii syitä, miksi se ei käy. Olkoon, ajattelen. Päätän ajaa välillä omaa tahtia ja ottaa runsaasti valokuvia. Rick ei juuri päivän aikana puhu. No yksi kommentti, hän kokee saavansa taistella henkistä demonia vastaan ja haluaa selättää sen pyöräilemällä yksin tällä sitku-uikulla. 
30 km suora..vähintään..
Kaukaa näemme korkean kaarisillan, joka erottaa meidät  syvässä etelässä sijaitsevassa Savannahin kaupungista. Kaupunki on amerikkalaisittain vanha, perustettu vuonna 1733. Savannahia on kuvattu kaunokirjallisuudessa runsaasti, se on yksi tapahtumapaikoista esimerkiksi  Robert Louis Stevensonin ”Aarresaari” ja Margaret Mitchellin romaanissa ”Tuulen Viemää”. Tätä ennen olemme polkeneet viimeiset tunnit jättimäisen ruuhkaisaa tietä, joka halkaisee amerikkalaisen suistomaiseman. Pinnoja on mennyt poikki viisi tai kuusi tai seitsemän, rengas lepattaa kuin kuivuva paita kesätuulessa. 
 
Emme ole puhuneet tunteihin, Rick on maanisen keskittynyt ja ilmeisen raivoissaan tilanteesta. Toisaalta kyseinen raivo antaa juuri oikeanlaista voimaa selviytyä matkasta.  Olin tarjoutunut matkan aikana uudemman kerran ajamaan hänen pyöräänsä, mutta laihoin tuloksin. Nousemme sillalle, pysähdyn kuvaamaan. Kaikki alhaalla näyttää kuin pienkoneesta katsotulta. Silta on todella korkea. Laskeuduttuamme saavutamme kaupungin laidan. Rick kaivaa puhelimestaan tietoja pyöräkorjaamoista.  Viimeiset viisi kilometriä talutamme pyöriä, minä myötätunnosta tätä hetkeä kohtaan. 



 
Savannahin silta




 
Tästä! Näin alkuun...
Savannahissa on kauniita puutaloja, suurten lonkeroisten lehtipuiden varjossa. On todella kuuma, kun viimein saavumme pyöräkorjaamon pihaan. Kymmenen tunnin päivä! Lähdimme aamulla jo ennen yhdeksää ja ajattelimme olevamme täällä reilussa neljässä tunnissa. Nauttimassa kesäpäivästä hitaasti. Tämä on todellinen seikkailupäivä ja kääntymässä meidän voitoksi. Pyörä jää huoltoon ja jatkamme matkaa kaupungin keskustaan ja hieman ohi. Varaamme taas motellin ja viimein voimme rentoutua. 
Illan pimennyttyä löydämme Cafe Kayak orgaanisen ravintolan. Tilaamme pöydän täyteen ruokaa. Uskoisin normaalioloissa 5-6 hengelle. 20 minuutin kuluttua kaikki on syöty. Olemme tyytyväisiä ja jutustelemme päivästä. Poikkeamme vielä tutkimusretkellä Savannahin vanhaan kaupunkiin, joka on rakennettu 300 vuotta sitten. Silloin tänne asettuivat ensimmäiset englantilaiset siirtokunnat.  Vanhakaupunki on pieni viehättävä kokonaisuus mukulakivikatuineen ja punatiilitaloineen joen rannalla. Vielä takaisin hulinakeskukseen, yhdet viskit nojatuoliterassilla ja nukkumaan. 
 









Torstai maaliskuun 5.
 
Kello on 9.22  kun havahdun. Olen yksin huoneessa. Rick on herännyt ja mennyt jonnekin. Kirjoitan hiukan, kun hän saapuu kahvien kera.  Lisäksi hän on kerännyt mukaansa muovimunakasta ja pahvileipää, jota hotellin aamupalatilassa, pieni syvennys vastaanottoaulan kupeessa, tarjoillaan. Miksi näissä motelleissa ja hotelleissa tarjotaan vain roskaa? Aina vain roskaa! 
 
 
Savannah ( + 36 C)





















    



Kaupunki on herännyt kauniin lämpöiseen päivään. Kävelemme puistojen ja puutalojen rytmittämiä kortteleita. Matkalla
pyöräkorjaamolle kuvaamme ja kertoilen GoPro-kameralle terveisiä täältä historiallisesti kiihottavalta maailmankantilta. Tummaihoiset miehet istuskelevat ajan kuluttamilla puukuisteilla ja rapuilla kahvia ja olutta siemailemassa. Tervehdimme kaikkia tai päinvastoin, ihmiset ovat täällä hyvin kohteliaita. Kenelläkään ei ole kiire ja rauhaisuus on kosketeltavaa tässä uinahtelevassa kaupungissa.
Savannah
Tämän päivän matkanteko viivästyi pyörähuollon takia, joten ehdimme rauhassa aistia matkamme hienointa kaupunkia. Hiki valuu selkää pitkin, kun poikkeamme pikkupuodissa, josta saamme mukaamme jääkylmät hedelmäjuomat. Pyöräkorjaamon korjaajat tervehtivät meitä kuin vanhoja tuttuja. Tunnelma on välitön ja tärkein asia eli Rickin pyörä on kunnossa. Voimme jatkaa kohti Charlestonia.
Kuvaaja (kuvassa)









 
 
Savannah
Savannah (+ 36 C)






 
Savannah (+ 36 C)
Purjehdimme kiertotietä ulos kaupungista, suistoalueella myötätuuli vie meitä hurjaa vauhtia eteenpäin. Tätä menoa päivästä tulee helppo ja olemme kohteessamme ennätysajassa. Tämän ajateltuani ystäväni pyörästä katkeaa taas pinna. Korjauksen tuoma onnentaika paukahtaa kimeästi kirkkaalle taivaalle.  Aistin jännityksen otsalohkoissani, kun odotan mitä seuraavaksi tapahtuu. Kestääkö pyörä vai? Rick ei kuitenkaan välittänyt, vaikka myöhemmin meni toinenkin pinna. 
 
Päivän reitillä näimme suuri suistoalueita: suota, rämettä, kuolleita puita, metsää, joka muistutti Costa Rican mangrovemetsää. Kaunista katsella, mutta varmasti kuhisten 
myrkyllisiä käärmeitä ja terävähampaisia alligaattoreita.
En koskaan ole nähnyt tällaista maisemaa, kaunista ja niin erilaista. Ylitimme kaksi leveää lahtea tai jokea. vaikea arvioida kummasta on kysymys. Kaikkialla on luontoa, mutta sellaista, jossa ei voi liikkua.  Tai ainakaan kävellä. Veneellä monet syrjäiset sopukat varmasti ovat saavutettavissa.  Toista jättimäistä siltaa ylittäessämme säätila vaihtuu. Kuumakesäilma väistyy ja hetkessä lämpötila painuu alle  10 asteen. Uskomatonta.  Takanamme mustat pilvet lähestyvät. Ehdimme kuitenkin sateensuojaan. Mutta vain hetkeksi, emme jaksa odottaa sateen taukoamista vaan ryntäämme pyörillä pimeään iltaan ja kaatosateeseen. Majapaikkana taas yksi motelli. 10 päivä pyörillä päättyy. Väsyttää. Niinpä.
 

Perjantai maaliskuun 6.
 
 
Kuumaa kahvia (kts. Rickin kainalo)
Viimeinen aamu pyöräseikkailussamme motellissa. Aamupalana: jogurttia + marjoja, kahvia + pannaria vaahterasiirapilla.
Eilen ajoimme paljon liikenteen seassa, tukkirekat tekivät uhkarohkeita kaartohyökkäyksiä meitä kohden. Ilmavirta melkein kaatoi meidät tuossa hengenvaarallisessa leikissä, jota nuo typerät punaniskat harjoittivat. Pyöräilevä hahmo liikenteessä herättää vahvaa aggressiota. Päivään kuului paljon melua, liikenne, paikallinen iltaravintola, jossa kuuluttajan ohjaamana pelattiin Trivial Pursuitia sinne astuttuamme. Viisi huutavaa televisiota piirittivät meidät ruokailumme aikana. 
 
Reitillisesti tämä päivä oli tylsin, 115 kilometriä ei mitään. Pusikkoa, pusikkoa ja vielä kerran pusikkoa. Siellä täällä maaperä oli vetinen, siinä kaikki.  Niin ja helvetisti autoja.  Kiertoreitti olisi tuonut lisämatkaa 50 kilometriä tuumasi Rick myöhemmin päivää kerratessamme. Olimme molemmat väsyneitä, eikä hän siksi edes ottanut asiaa puheeksi. En usko, että olisin tuosta vaihtoehdosta kuitenkaan kiinnostunutkaan.
 
Tätä riittää..looopuuuttooomaaaastiiiii
Pyöräilimme 7 tuntia ja nyt olemme saapuneet Charlestonin esikaupunkialueella asuvien Rickin ystävien kotiin.  Athenea, Adam ja heidän pieni tyttövauvansa. Sydämellinen harras pariskunta, joka on päättänyt panostaa rakkauteen ja jättää nousujohteisen rahantäyteisen uraelämän muille. He keskittyvät toisiinsa, perheeseen ja rauhalliseen tässä hetkessä elämiseen. He ovat muuttamassa Meksikoon, koska siellä on vielä rauhallisempaa ja elämä on erittäin edullista. Täällä heidän talonsa pihassa on 12 kanaa ja kaksi kukkoa. Vanha turriturkkinen koira ontuu pihamaalla. Se on 15 vuotta vanha.

Talo on kodikas pieni puutalo, vuokralla. Seinälaudat kaipaisivat maalia. Tavaraa on hujan hajan pihamaata myöden.  Suuri iloinen yllätys on kuistilla. Pieni kahden hengen istuttava laatikkomainen sauna, jossa kahden leivänpaahtimen kokoinen kiuas antaa nautinnollisen kipakat löylyt. Uima-altaana toimii Sulo-jätepöntön amerikkalainen serkku. Siihen pulahdamme vilvoittelemaan löylyjen tauolla. Mikä päätös matkallemme, maalissa meitä odotti SAUNA! Suomessa me otamme itsemme aivan liian vakavasti…. 
Myöhemmin illalla saamme lainaan auton ja ajamme lähellä sijaitsevaan rock-klubiin. Paikallinen koottu orkesteri jammailee mukavasti ja illan päättää New Yorkin Harlemista saapunut puhallinpainotteinen ryhmä.  
 
 
Ensimmäinen (Charleston)




Lauantai maaliskuun 7. 
 
Kumpi on Kumpi
 
Turistipyöräily Folly Beachille. Heräämme hyvissä ajoin eli yhdeksän aikoihin. Nopea aamupala ja pyörillä kaunista tammipuiden varjostamaa reittiä kohti meren rantaa ja kuuluisaa surffausparatiisia.  Rantaa riittää  molempiin suuntiin niin kauas kuin silmä kantaa. Istumme hetken hiekassa.

Lämpötila on 15 astetta, mutta tuuli on viileä, josta teenkin huomautuksen. Rick palauttaa minut reaaliaikaan toteamalla, että nyt on sydäntalvi.  Päätämme matkamme Nashvillestä tähän.  Vielä uimaan valtamereen. Vaihtaessamme uikkareita Rick kertoo unelmoineensa tästä, kun hän suunnitteli pyöräreittiämme. Siitä, että huuhtelemme varpaitamme Atlantin aalloissa pitkän pyöräilyn päätteeksi. Huurteisen kylmä olut kädessä.  Oluen jätämme myöhemmäksi.  Juoksemme kylmään veteen ja pulahdan ikuisuudelta tuntuvan hetken suolaisessa vedessä. 
Riemukaari valtamereen (Folly Beach)
 
Rantakaupungissa poikkeamme oluelle Loco Feo (=Ruma Hullu) puutarharavintolassa, joka on korkeiden puiden katveessa. Se muistuttaa vaeltavaa tivolia, joka on saapunut kaupunkiin. 
Viivymme tässä rantakylässä kunnes havahdumme siihen että aurinko alkaa laskea. Nopeasti pyörille ja matkaan. Kummallakaan ei ole lamppuja mukana ja matkaa on kuitenkin 20 kilometriä talolle.

Upeastakin upeampi auringonlasku pysäyttää minut katkarapualusten kohdalla. Kaivan kameran esille ja otan sarjan siluettikuvia aluksista. Mikä onnenpotku olla tässä juuri tällä hetkellä! Ainutlaatuinen tilanne ja mahdollisuus. Vaihdamme kuulumisia paikallisten simpukka- ja katkarapukalastajien kanssa. He ovat juuri saapuneet mereltä ja pesevät päivän saalistaan. Toivottavasti kuvat onnistuvat.
 
Kuvaamisen jälkeen kiihdytämme pyörät täyteen vauhtiin nopeasti pimenevään iltaan. 
Lähdemme kaupungille syömään ja jäämme ravintolaan kuuntelemaan erään asiakkaan suosituksesta ”aivan ilmiömäistä” sähköviulistia, joka esiintyy tässä ravintolassa. Hirveän discobeatin sekaan tämä virtuoosi vinguttaa viuluaan karmealla tavalla.  Maito piimii, lasit halkeavat ja olut väljähtyy. Päälaki turpoaa ja otsasuonet pullistuvat. En kestä tilannetta vaan menen ulos. Kadun hälinä on suloisen soljuvaa puron virtaa korvilleni tuon kaatopaikkaviritelmän jälkeen. Odotan kadun toisella puolella Rickin tuloa betonijalustalla istuskellen. Myöhemmin käveltyämme löydämme kuppilan, jossa livebändi jammaillee tuttuja rock -klassikoita. 

 
Katkarapualus (Charleston)


Sunnuntai maaliskuun 8.
 
Herään hyvin aikaisin ja hiivin pihalle. Kanat ovat juuri tulleet aamupuuhiin ja jään seuraamaan niiden toilailuja auringon kurkistellessa puiden lomasta. Linnut laulavat moniäänisesti. Ilma on aamunviileydessä raikas.  Huomaan osan kanoista karanneen aidan toiselle puolelle. Ihmettelen, miten ne sinne ovat päässeet.  Liikkuessani kohti aidan toisella puolella olevia kanoja, niille tulee kiire. Ilmeisesti tajuavat, että ovat laittomilla laitumilla. Kanat kipittävät aidan viertä ja kääntyvät kulmasta toiselle seinämälle, hetken päästä ne pujahtavat takaisin pienen pienestä reiästä verkkoaidassa. Miten ovelaa. 
 
Aamupalan jälkeen talon pariskunta haluaa ottaa yhteiskuvia meistä ja kiiteltyämme toisamme lähdemme matkaan viimeisen kerran. Kerron Rickille kuinka hämmentynyt olin, kun talon pitkä isäntä levittäessä kätensä ja ottaessaan minut syleilyyn huusi: ”I LOVE YOU MAN!” Nauroimme vedet silmissä.
Aamu on vaihtunut kuumaksi päiväksi, kun saamme vuokra-auton ja pakkaamme tavarat kyytiin.
 
Luomuperheen hoivissa
Käännymme hetken mielenjohteesta valtatieltä kohti Cosbyn kylää. Löydämme vuoristokahvilan, jossa topakantuntuinen rouva tarjoaa myyntiin hyllymetreittäin kirjoja. Hän on tyytyväinen, kun emme halua kahveihimme mitään erikoismausteita,  jota hän meille valmistaa. Rouva toteaa suurimman osan ihmisistä haluavan ja sitä hän ei ymmärrä.  Kahvi on hyvää kahvina, hän jatkaa. Vietämme ainakin tunnin tutkien kirjoja, olen vähällä ostaa monia, mutta lopulta huomaan väsyväni ja painun ulos ajatusteni kanssa.
 
 






 
Mietin tätä pientä vuoristokylää ja siellä olevaa pysähtyneisyyden jännitteisyyttä. Onko se todellista vai oman pään kummallisia aivoituksia.  Jokin hahmoton leijuu näillä kukkuloilla. Jokin jonka voi aistia ja tiedostaa, muttei muotoilla ymmärrettäväksi. Onko valkoisen miehen syyllisyys tuhotuista  intiaanikulttuureista niin vahva, että satunnainen kulkija sen tuntee? Vai onko alkuperäiskansojen ikiaikainen mystisyys jäänyt leijumaan pyhää savuaan? Savua, jota me nyt hengitämme ja liitymme osaksi heitä. Haluan ajatella ja uskoa jälkimmäiseen.
 
Matka jatkuu Ashvilleen, josta ostan tuliaisia. Matkan varrelta löydämme periamerikkalaisen kantrilaulaja Dolly Partonin huvipuiston. Se on talvella kiinni. Siitä huolimatta kävelemme alueelle, portit ovat auki, koska huolto- ja korjausmiehiä vilisee eri tehtävissään. Teemme hauskat videot, kuvaamme ja jatkamme matkaa. 
Ashvillessä kävelemme pimeyteen saakka. Löydämme kaupungin laidalta teollisuusalueelta hipahtavan panimoravintolan. Ulkona koreilevat värivalot tervehtivät tulijoita kuin sirkukseen saapuvia. Ostamme pilsnerit tiskiltä ja ulkona ruokaa pienestä vaunusta. Ihmiset pelaavat täällä erityistä pussiheittopeliä samalla kun juopuvat oluesta. Pussinheitossa kaksi joukkuetta asettuu vastakkain ja tavoite on yksinkertaisesti saada omat hiekkapussit osumaan vastustajan maalilaudalle, joka muistuttaa Curlingin vastaavaa pienoiskoossa.
Yön vietämme taas yhdessä motellissa. Minä menen nukkumaan ja Rick painuu vielä kuuntelemaan japanilaista Blue´s Crash bändiä. Pirates Canoe. Kyllä äijä jaksaa.
 
 
Maanantai maaliskuun 9.
 
Hasta luego
Matkalla Nashvilleen kipuamme Great Smoke Hillien yli. Tämä vuoristoinen seutu halkoo Amerikkaa leveyssuunnassa lännestä itään tai päinvastoin. Harmaat kukkulat lehdettömine puineen ottavat meidät vastaan. Mukavaa vaihtelua muuten melko tasaiseen maisemaan. Tätä seutua halkoo Appalachian trail, pituudeltaan 3500 kilometriä. Vaeltajien pyhiinvaellusreitti, joka kestää keskimäärin 5 -7 kuukauteen.  Ennätys ilman huoltoa on kuitenkin vain 46 vuorokautta. Rick kertoo, että vaeltajista tulee kauden aikana yksi yhteinen perhe. Jokainen vaeltaja saa oman kutsumanimen ja jokaisen liikehdintää seurataan reitin varrella. Reitillä rakastutaan, reitillä erotaan, ystävistä tulee vihamiehiä ja uusia ystävyyksiä solmitaan.
Kuuntelemme pitkän päivän aikana 18 eri bändiä, Rickin suosikkeja, joita hän on tallentanut. 
Great Smoke hillsien jälkeen tienvarret täyttyvät autokaupoista, kirkoista ja roskaruokaravintoloista. Tätä vaihtelevaa kerrontaa jatkuu kymmeniä kilometrejä.
Nashvilleen saavuttuamme poikkeamme illalla pääkadulle, jonka molemmin puolin on tarjolla yli 20 eri ravintolaa ja kaikissa livemusiikkia. Käymme näistä seitsemässä ja kuuluisimmassa Tootsiessa. Täällä tetsonipäinen kukko tepastelee pitkää baaritiskiä samalla samettisen tummasti laulaen. Paksu basisti, takkutukkainen rumpali ja kireä nahkahousuinen viulistiblondi säestävät rytmikkäästi kapean yleisökäytävän toisella puolella olevalta minilavalta. Tästä pikkubaarista on moni lahjakas yhtye ponnistanut suosioon.
Myöhään syömme iltapalan amerikkalaisen alkuperäisessä 24 h breakfast ravintolassa.  Täältä saa aamupalaa 24 tuntia vuorokaudessa. Väsyneen ja alakuloisen oloinen tarjoilija kaataa meille kahvia ja kertoo tehneensä täällä öisin töitä 20 vuoden ajan. 

 
Tiistai maaliskuun 10.
 
Herättyämme vuokratalossa lähdemme reippaillen East Side Cycliestien liikkeeseen. Matkalla hauskutamme itseämme kuvittelemalla olevamme kulkueessa, jossa juhlitaan meidän paluuta. Värikkäisiin uniformuihin puetut tytöt ja pojat soittavat, sirkustaiteilijat tekevät temppujaan, ilma on sakeana värikästä paperisilppua, serpentiiniä, ilmapalloja. Villieläimet kuten karhut, tiikerit, norsut löntystävät joukon jatkona.  Huiskutamme hurraavalle yleisöjoukolle, kättelemme, pysähdymme usein ryhmäkuvaa varten. On riemukasta palata voittajina Nahsvillen kaduille.
 
Ennen pyöräliikkeeseen menoa, käymme ostamassa aamupalat orgaanisesta kaupasta. Pyöräliikkeessä kertaamme tutuille myyjille ja korjaajille reittimme, kiitämme ja ostamme kannustuksen vuoksi heidän t-paidat, joissa poseeraamme ottamissamme valokuvissa.
Awesome! (Ooosom! suom.huom.)
Iltapäivällä lähdemme juoksemaan golfkentälle. Kentän päästä jatkamme joenrantaa seuraavaa ulkoilutietä. Poikkeamme kosteille sivupoluille, jossa peurat poukkoilevat nopeasti säikkyinä tiheään kasvustoon.  Rick pitää yllä kovaa vauhtia, mutta 50 minuutin lenkin jaksan tätä tahtia. Ensimmäinen juoksulenkki ainakin kahteen viikkoon. Ilma on kostean lämmin ja suihkusade yllättää meidät kesken kaiken. Sadevesi on lämmintä, sellaista jota Suomessa voi sataa heinäkuun helteillä. 
 
Illalla jään yksin majatalomme. Levoton ystäväni käy tapaamassa vanhoja tuttujaan kaupungilla. Minun iltani menee tehokkaasti pakatessa pyörä, tuliaiset ja muut varusteet turvallisesti. Tuliaisina paljon makuja Amerikasta: suklaata, keksejä, orgaanisia energiapatukoita yms.; vaatteita: lapsille paitoja ja Lailalle mekko. Lisäksi pienet erikoislahjat jokaiselle. Nukun yön hyvin vaikka ajatus huomisesta kotiinpaluusta jännittää mukavasti.

 
Keskiviikko maaliskuun 11. 
 
Heräsin suomenaikaa klo 11, meillä täällä on aamuyö. Ajattelin aloittaa aikaerosta toipumisen ja pakotin itseni pysymään hereillä. Luen edelleen kirjaa Pohjois-Koreasta loikanneista. Nousen ylös, kun silmäni eivät enää pysy auki. Kävelen keittiöön ja keitän pahanmakuista kahvia. Maitoa ei enää ole, mutta löydän jääkaapista Starbuckin kylmää maitokahvia. Käytän sitä maidonkorvikkeena.

 








Aamunvaljettua vaelsimme viimeisen kerran aamukahville tihkusateessa. Olimme tällä kertaa koko matkan aivan hiljaa. Kentälle lähdimme hyvissä ajoin ja kun suoritin pitkin hampain ylipainomaksut, olin valmis siirtymään lähtöportille.

Rick oli samaan aikaan selvitellyt omat varusteensa ja astelimme rauhallisesti lähtöportilleni.  Vahva halaus ja hyvästit.

Totesimme yhteen ääneen matkan olleen menestys ja suuri seikkailu. Puhuimme vielä seuraavasta suunnitelmasta, kuin molemmat viimeistä varmistusta matkan onnistumisesta hakien. Kumpikin ilmaisi kiinnostuksen yhteisiin seikkailuihin säilyneen ja seuraava suunta on Mongolia vuonna 2016.


 

 


 

Mongolian myrskytuulet nousevat
 
Uskolliset ratsut odottavat....