Wainamoisen Matkat

‹ Takaisin

 

 

 

                   

 

                     20 ja 1 vuotta seikkailua

 

 

 

 

 

Medellin Kolumbia 2018

 

 

 

 

 

Huairachinci 2013 Ecuador

 

 

 

 

Oli vuosi 1999, kun huomasin Helsingin Sanomissa aukeaman kokoisen jutun seikkailu-
urheilusta. Kaksi suomalaista joukkuetta kilpaili Argentiinan Patagoniassa. Eco-Challenge-
kilpailussa joukkueet etenivät non-stop-tyylisesti useita vuorokausia. Kilpailuaika ei
pysähtynyt esimerkiksi lepoa varten. Periaatteessa joukkue voi liikkua laatimallaan
aikataululla 24 tuntia vuorokaudessa.

 

Kilpailu oli noin 500 kilometrin mittainen. Mitä pidemmälle luin artikkelia, sitä
innostuneemmaksi muutuin. Leikkasin sen talteen ja laitoin yöpöydälleni. Halusin
muistuttaa itseäni joka ilta unelmastani kilpailla joku päivä tuollaisessa seikkailussa.

 

Luin innokkaasti kaikkea seikkailu-urheiluun liittyvää uutisointia. Tutkin kilpailujen
sivustoja, ja osallistujille asetetut vaatimukset tuntuivat minusta aluksi mahdottomilta.
Esimerkiksi lajiin kuuluvat kiipeilytehtävät pelottivat – samoin kuin virtaavassa joessa
melominen. Ajattelin, ettei koskimelonta ole minua varten. Tunsin vahvaa
riittämättömyyden tunnetta.

 

Ihmettelin suuresti, kuinka kilpailijat jaksavat edetä satoja kilometrejä vain lyhyitä pätkiä
nukkumalla. Hämmästelin, kuinka he eivät sortuneet rasitusvammojen tuottamiin
vaikeuksiin ja sietävät pitkän suorituksen tuottamaa kipua. Miten he saavat riittävästi
energiaa ja nestettä, mitä he ylipäätään nauttivat suorittaessaan kisaa? Kuinka he vain
jaksavat ja jaksavat?

 

 

Tierra Viva, Argentiina 2012                                                                                                                     (Kuva Martin Papalia)

 

 

 

 

Hiihtosuunnistajan taustalla seikkailuun

 

Tiesin useita suomalaisia seikkailu-urheilijoita, joiden taustat olivat suunnistuksessa,
hiihdossa tai pyöräilyssä, aina jossakin kestävyyslajissa. Ymmärsin, vaikkakin yhä
epäillen, että he olivat tavallisia ihmisiä fyysisiltä ominaisuuksiltaan, siinä missä minäkin.

 

Minulla on pitkä kestävyysurheilutausta. Hiihto, suunnistus, juoksu. Seikkailu-urheilussa
hyvä suoritus perustuu vahvaan suunnistukseen. Ilman suunnistustaitoa ei lajia voi
harrastaa. Olen suunnistanut kymmenvuotiaasta saakka.

 

Liikuin koulumatkat kävellen, pyöräillen ja talvella hiihtäen. Meillä ei ollut autoa, joten
liikuin yksin tai perheen kanssa usein pyörällä. Juoksin ja hiihdin juniorivuosinani paljon
alkujaan kesäsuunnistusta varten.

 

Myöhemmin nuorena aikuisena päälajikseni valikoitui hiihtosuunnistus. Tuolloin harjoittelu
monipuolistui. Hiihtosuunnistuksessa vahva ylä- ja keskivartalo ovat tärkeämpiä kuin sulan
maan suunnistajalle, jonka tulee olla mahdollisimman kevyt ja vahvajalkainen. Talven
jälkeen harjoitteluun kuuluivat maastopyöräily, suunnistus, melonta ja rullahiihto.

 

Harjoitteluajat pidentyivät ja usean vuoden ajan ahmin tunteja ja tunteja osaamatta levätä
riittävästi. Jälkeenpäin todettuna kova harjoittelu tuntui järjettömältä, eikä se ainakaan
tuottanut toivottua tulosta talven karkeloissa.

 

Kun päätös seikkailu-urheiluun panostamiseen syntyi, sain luvan harjoitella sydämeni
kyllyydestä. Pystyin unohtamaan kaikki teho- ja nopeusharjoittelut. Yksinkertaistaminen
keskittymällä vain pitkäkestoisiin rauhallisiin harjoitteisiin sopi minulle hyvin.

 

Seikkailu-urheilu antoi mahdollisuuden harjoitella pitkiä aikoja peräkkäisinä päivinä.
Monesta lajista koostuva kokonaisuus kuormitti kehon eri osia harjoitusten vaihdellessa.
Tänään maastopyöräily, huomenna melonta, ylihuomenna juoksu.

 

Samoihin aikoihin elämäntilanteeni muuttui. Ero lastemme äidistä teki minusta
yksinhuoltajan. Lapset olivat joka toinen viikko luonani. Keskitin pitkät harjoitukset viikolle,
jolloin olin yksin ja toisella viikolla lepäsin tai liikuin työmatkat pyöräillen ja juosten.

 

Mummolassa ollessamme harjoittelin öisin. Lähdin melomaan lasten mentyä nukkumaan
ja palasin aamuyöllä. Seuraavana yönä lähdin maastopyöräilemään kolmen aikoihin ja
palasin oletettuun lasten heräämisaikaan aamupalalle.

 

Tein työtä yrittäjänä yksityisessä päiväkirurgisessa sairaalassa fysioterapeuttina. Sopimus
sairaalan ja omien kollegoiden kanssa mahdollisti sopivat työajat harjoitteluun ja neljä
kertaa vuodessa 2–4 viikon poissaolon työpaikalta. Ilman näiden tahojen kannustavaa ja
joustavaa suhtautumista ei kovatasoinen kilpaileminen seikkailu-urheilussa olisi ollut
mahdollista.

 

 

 

 

Huairachinci, Ecuador 2013                                                                                                          ( kuvaaja RBC German)

 

 

 

 

 

Miksi äärimmäinen laji kiehtoi?

Seikkailu-urheilun houkutuksessa piilee hyvä kysymys. Voisi sanoa huumorilla
höystettynä, että olin mainoksen uhri.

 

Valokuvat lajista olivat häikäiseviä. Niissä näkyi erityisen kauniita ja harvinaisia
luontokohteita. Joukko erikoisia pitkän kokemuksen ja loputtoman kestävyyden omaavia
ihmisiä oli kokoontuneina yhteen.

 

Kuvat esittivät vuorenrinteiden jyrkillä poluilla taiteilevia värikkäitä, yhteneväisiin asuihin
pukeutuneita urheilijoita, kuohuvan virtaavissa vesissä ponnistelevia kajakkeja, ryhmänä
loputtoman maan pölyisiä teitä pyöräileviä joukkueita ja vuolaana ryöppyävissä
vesiputouksissa laskeutuvia hahmoja. Joukkueet kahlasivat tiiviinä nippuina virtaavassa
vedessä. Urheilijoiden kasvot olivat mudan, ravan ja noen tahraamat, väsymyksen ja
polttavan auringon ahavoittamat.

 

Tämä kaikki vaikutti minuun suuresti. Ajattelin, että tuonne minunkin on päästävä.

 

Lajin viehätys on suuri mysteeri, joka ei kertavilkaisulla avaudu harrastajalleenkaan. Olin
yksilölajin urheilija, mutta seikkailussa neljän yksilön oli toimittava yhtenäisenä samaan
tavoitteeseen pyrkivänä kokonaisuutena.

 

Jokaisella yksilöllä oli tärkeä osa mahdollisimman sujuvaan ja siten nopeimpaan
suoritukseen. Jokaiselle oli määritelty etukäteen tehtävä tai vastuualue, jota hän toteuttaa

oman kykynsä, kokemuksensa ja erityisesti jaksamisensa kautta. Joukkueet, jotka ovat
tehneet yhteistyötä useita vuosia, erottuvat muista näiden kykyjensä vuoksi, menestyvät
tai tekevät muuten onnistuneita suorituksia omalla tasollaan.

 

Olin itsekin kahden eri joukkueen kanssa tuossa suotuisassa tilanteessa. Ensimmäisen
kerran hiouduin yhteen suomalaisen joukkueeni kanssa vuosina 2005 ja 2006. Jokainen
tiesi tarkalleen paikkansa ja roolinsa. Joukkueessamme oli kaksi suunnistajaa, jotka
vuorottelivat lajien ja vireystilan vaihtuessa. Työjuhdan tehtävänä oli auttaa muita jäseniä
heikon hetken kohdatessa. Hän piti erityistä huolta joukkueemme tärkeästä naisjäsenestä,
joka oli henkisesti ja fyysisesti hyvin vahva. Silti olosuhteet lajissa olivat välillä niin
karmaisevat, että kaikki energiaa säästävä apu oli tärkeää.

 

Kilpailun kestäessä vuorokaudet ympäri jokaisen jäsenen vireystila vaihteli eri aikoina.
Tunsimme toisemme niin hyvin, että vaikeuksien äärellä heti ymmärsimme, mistä kenkä
puristaa ja mitä meidän tulisi tehdä tämän yksilön hyväksi saadaksemme hänet taas
takaisin hyvään vireystilaan. Yksinkertaisia tarpeitahan kilpailun aikana meillä ihmisillä on:
nälkä, jano ja väsymys päällimmäisinä.

 

Välillä käy niin, ettei vaikeuksiin joutunut tunnista omaa tilaansa. Silloin muiden on
pikaisesti puututtava asiaan. Esimerkiksi yhden joukkueen jäsenen voimakas sanallinen
kiukuttelu kertoi hänellä olevan nälkä. Suunnistajan pienet virheet yhdistettynä
pakonomaiseen vauhdin lisäämiseen viittasivat vahvasti kyseisen yksilön väsymykseen.

Silloin oli parasta hakeutua nukkumaan vaikka lyhyeksikin aikaa, jotta aivot saisivat

kaipaamaansa lepoa. Kyvystämme tunnistaa nopeasti vaikeudet sai ryhmämme jokainen

jäsen turvaa, luottamusta ja uskoa vaikeuksia kohdatessa.

 

 

Hiouduin myös osaksi muutoin kolumbialaista joukkuetta, jonka kanssa kilpailin usean
vuoden ajan. En vielä tuolloin puhunut espanjaa kovin hyvin, ja he vastaavasti puhuivat
hyvin vähän englantia. Kommunikaatio tapahtui englannin ja espanjan vaihdellessa
osaamisen mukaan. Haastavissa ja hermostuttavissa tilanteissa turha sanailu jäi pois,
koska siihen ei ollut taitoa.

 

Eteläamerikkalainen luonne on pehmeämpi yksilöä kohtaan, ystävystyminen pikaista ja
huolenpito toisista itsestään selvää alusta saakka.

Joukkueen minua kohtaan osoittama luottamus suunnistuksessa loi minulle turvallisen
ympäristön tehdä sitä, mitä minä parhaimmillani osaan. Haastavimmillaan luotsasin
joukkuetta yli vaikeakulkuisten poluttomien vuorien sekä setvin pyöräsuunnistusta
pimeydessä heikkojen karttojen antaessa osin vääränlaista ja puutteellista informaatiota.

 

Joukkueen luoma turvallinen ympäristö soi minulle mahdollisuuden suunnistaa kilpailun
alusta loppuun välillä maagisuutta hipovalla tarkkuudella. Parhaina muistoina on
suunnistaminen Ecuadorin ja Argentiinan eteläisillä vuorilla pimeydessä, ylös ja alas                                            
jyrkkäseinäisiä reittejä, mikä osoittautui järjettömän vaikeaksi heikon kartan sekä
vaativuudeltaan pelottavan maaston vuoksi.

 

Kun ei ollut mitään muuta mihin tukeutua, minulla oli vain sisäinen järjellä selittämätön
tunne, mihin suuntaan meidän täytyisi jatkaa. Tämä tunne osoittautui monta kertaa
oikeaksi erityisesti näissä kahdessa maailmancupin osakilpailussa.

 

 

 

 

 

    

    Miekkailumelonta, Lycian Challenge, Turkki 2014

 

 

 

 

Mieli kilpailussa

Kilpailun kuluessa urheilijat menevät seikkailukuplaan. Jokainen urheilija virittyy uudelle
taajuudelle kilpailupaikkakunnalle saapumisesta saakka. Useita päiviä ennen varsinaista
lähtöä joukkueet pakkaavat suuren määrän varusteita, ruokaa ja juotavaa eri osuuksille
osoitettuihin laatikoihin ennalta saadun reittikirjan mukaisesti.

 

Jouduimme miettimään tarkkaan, mitä kuhunkin laatikkoon tulee ja mitä varusteita on
kannettava osuuksien yli, jotta ne olisivat käytössämme seuraavalla osuudella.

 

Yleensä kokonaisuuteen kuului pyörälaatikko, 2–3 vaihtoaluelaatikkoa ja
melontavarustekassi. Nämä laatikot eivät siirry jokaiselle vaihtoalueelle, vaan ne löytyvät
reittikirjan mukaisesti sovituilta vaihtopaikoilta. Jokaiseen laatikkoon ei saa laittaa ruokaa
ja juotavaa, ja laatikoille on asetettu maksimipainot.

 

Urheilijat pakkasivat varusteita liikenevän ajan 1–3 vuorokautta ennen lähtöä aamusta
iltaan, mikä kertoo operaation vaativuudesta. Lisäksi olivat pakolliset muut tapahtumat:
joukkuekuvaus, kiipeilytestit, pakollisten varusteiden tarkastus, avausjuhla.

 

Oli suuri helpotus, kun pakkaaminen lopulta päättyi. Elämä oli yksinkertaisesti yhdessä
repussa ja päällä ensimmäisen osuuden vaatetus.
Kilpailukartat, useita kymmeniä karttoja sisältävän nipun, saimme yleensä lähtöä
edeltävänä iltana. Reittien piirtäminen karttoihin kesti myöhään yöhön ja nukkuminen jäi
vähäiseksi.

 

Viimeisissä maailmancup-kilpailuissa kartat annettiin vasta kaksi tuntia ennen lähtöä,
jolloin reitit piti piirtää nopeasti ja jatkaa loppuun kilpailun aikana.

 

Tästä kaikesta koostui seikkailullinen aivopesu, jossa jokaisen kilpailijan sisäinen elämä
muuttui. Lakkasimme miettimästä normaalin elämän asioita ja keskityimme vain
seikkailuun. Astuimme seikkailukuplaan.

 

 

 

Joukkueen varusteet ja majoite                                        Tierra Viva, Argentiina 2012 

 

 

 

 

 

Fyysisen suorituskyvyn rajat

Seikkailu-urheilussa minua kiehtoi selvittää, kuinka ihminen voi jaksaa jotain niin fyysistä:
pitkiä raskaita tunteja jalkaisin, pyörällä ja melomalla. Miten hän voi sietää väsymystä ja
kipua? Ja miten ymmärtää oman suorituskykynsä rajat ja rajallisuuden?

 

Normaalissa elämässä yli kolmen tunnin harjoite tuntui minusta pitkältä ja raskaalta. Monta
kertaa tuollaisen harjoituksen päättyessä mietin, etten olisi jaksanut juuri pidempään
suorittaa. Seikkailukuplan sisällä urheilija kestää uskomattoman määrän kilometrejä,
vaativia raastavia nousuja, pimeyttä, kylmää, kuumaa, kipua ja väsymystä, mikäli hän
huolehtii riittävästä energiasta ja unesta.

 

Kun ensimmäisen kerran ajattelee ”olen todella väsynyt”, kokenut kilpailija jaksaa vielä
ainakin neljä vuorokautta ja satoja kilometrejä.

 

Väsymyksen kasvaessa aivot menettivät tarkan ajantajun ja ajan käsite hämärtyi. Tunnit
muuttuivat minuuteiksi. Useamman päivän jälkeen havaitsimme ajan kulusta vain päivän
pimenemisen ja seuraavan aamun sarastuksen. Niiden välinen aika kului hämmästyttävän
nopeasti lajeja suoritettaessa.

 

Tunteiden koko kirjo oli edessämme. Sisäinen tunnemaailma vaihtui mielivaltaisella
rytmillä, joten pään sisäisellä keskustelulla oli suuri osuus jaksamisessa sekä tunteiden
käsittelyssä ja hallinnassa.

 

 

 

 

 

AR Panama 2022

 

 

 

 

 

 

Uni

Nukkumisen vähäisyys ja unen puutteen hallinta saavat mielenkiintoisen osuuden
seikkailukilpailussa. On joukkueita, jotka ovat yrittäneet kilpailla nukkumatta jopa viiden
vuorokauden kilpailuja. Erään tällaisen joukkueen kilpailu päättyi, kun heidän kapteeninsa
yritti hypätä sekavuuden tilassa kalliolta alas rotkoon. Joukkuetoverit saivat hänet kiinni,
painoivat maahan ja jäivät niille sijoilleen nukkumaan.

 

Jokainen joukkue laatii ennakkoon unitaktiikan: kuinka paljon ja missä vaiheissa kilpailua
he aikovat nukkua. Mielestäni laatimaton suunnitelma johtaa usein siihen, ettei joukkue
malta eikä kykene enää väsymyksen kasvettua liian suureksi asettua nukkumaan, vaikka
tilanne sitä erityisesti vaatisi. Tämä johtaa vääjäämättä joukkueen hyvän suorituksen
tuhoutumiseen. Huonot päätökset seuraavat toisiaan, joukkueen jäsenet alkavat riidellä,
tulee virheitä ja pahimmillaan he ajautuvat vakaviin loukkaantumisiin tai tilanteeseen, jossa
ainut vaihtoehto on keskeyttäminen.

 

Nukkumisen määrässä on paljolti kysymys siitä, millaisia tavoitteita joukkueella on.
Kilpailua ei voiteta runsailla yöunilla, joilla tarkoitan yli kaksi tuntia kestäviä unia. Jokaisen
vuorokauden aikana tuo määrä unta antaa joukkueelle hyvän mahdollisuuden kilpailla
miellyttävämmin: vähemmän sekavaa etenemistä ja todennäköisemmin virheetöntä
suunnistusta.

 

Vähäinen nukkuminen ei toisaalta tarkoita suoraan suorituksen pilaamista. Kaikki
kärkijoukkueet tekevät taktiikan nukkua vain lyhyitä pätkiä kilpailun eri vaiheissa. Usein
nukutaan silloin, kun joku tai useampi kilpailija on niin huonossa kunnossa, ettei auta kuin

nukkua hetki. Käydään maahan tien varteen tai hyödynnetään katosta tai muuta suojaa,
joka on nopeasti tarjolla.

 

Lämpötilan ollessa miellyttävä riittää laskea reppu pään alle ja nukkua. Ilman ollessa
kylmempi joukkue menee Bivak-pelastuspusseihin, jotka heijastavat jopa 90 prosenttia
lämmöstä takaisin. Siellä maataan kylki kyljessä kuin sardiinit purkissa mahdollisimman
hyvän lämpötilan varmistamiseksi. Kylmä herättää laitimmaiset 15–20 minuutin päästä.
Silloin joukkue nousee ylös ja matka jatkuu.

 

Näinkin lyhyt uni palauttaa aivoja ja fyysinen suorituskyky paranee. Tällä taktiikalla
eteneminen on lopulta nopeampaa kuin sinnitellä nukkumatta yhtään.

 

Usean vuorokauden kilpailussa pelkästään lyhyet matkan varrella levätyt hetket eivät
kuitenkaan riitä palauttamaan riittävästi. Joukkueet suunnittelevat pidemmän
nukkumistauon johonkin varmaan lämpimään paikkaan esimerkiksi vaihtopaikkoina usein
toimiviin urheiluhalleihin. Varustelaatikkoon on pakattu hyvä makuualusta ja makuupussi.

 

Vaihtopaikat ovat usein meluisia ja kirkkaasti valaistuja. Tärkeitä apuvälineitä ovat
korvatulpat ja silmäsuojat. Tainnuttava väsymys pitää huolen lopusta. Pidempi lepo voi
tarkoittaa 45–90 minuutin nukkumista yhtäjaksoisesti.

 

Omiin onnistuneisiin kokemuksiin lukeutuu neljän vuorokauden voitokas maailmancup-
kilpailus Puolassa. Nukuimme yhteensä vain puolitoista tuntia. Tsekissä voittamissamme
Eurooppa-cupin koitoksissa nukuimme vain kymmenen minuuttia per kilpailu.

 

Välillä kilpailuissa on pakotettuja taukoja, esimerkiksi kolmen tunnin verran. Joukkueet
voivat käyttää ajan huoltoalueella parhaaksi katsomallaan tavalla. Järjestelyllä pyritään
takaamaan joukkueille turvallisempi jatkokilpailu. Pakotettu tauko voi olla vaikka ennen
vaativaa ja pitkää vuoristosuutta.

 

Espanjassa 2009 voittamassamme maailmancup-kilpailussa kyseinen tauko antoi meille
mahdollisuuden huoltamisen jälkeen nukkua noin puolitoista tuntia. Nukuimme lisäksi
viimeisenä yönä 15 minuuttia pääsuunnistajamme alkaessa hoippua ilman kunnollista
tietoa suunnasta. Siten pelastimme hyvin menneen kilpailumme.

 

Väsymyksen kannalta pitkät melontaosuudet ovat haastavia ja jopa vaarallisia. Järvissä ja
meressä meloessa ei ulkopuolisia ärsykkeitä ole paljon tarjolla. Virikkeiden puute yhdessä
istumisen kanssa alkaa helposti painaa silmäluomia kiinni. Useissa kilpailuissa olemme
laulaneet tai pelanneet arvuutteluleikkejä pysyäksemme hereillä. Avonaisella merellä
nukahtaminen päivällä, puhumattakaan yöllä, voi olla hengenvaarallista. Rantautuminen
on usein vaikeaa tai jopa mahdotonta. Niinpä onkin kaksin verroin tärkeämpää suunnitella
lepääminen melontaosuuksien aikana.

 

Kolumbialaisten kanssa kilpaillessani päätimme nukkua 45–60 minuuttia yötä kohden.
Pyrimme toteuttamaan nukkumisen aina lämpimässä, kuivassa ja hiljaisessa paikassa.
Usein myöhäinen iltapäivä ennen pimeyttä oli sopiva hetki vuorokautiseen lepoon.
Viimeisinä päivinä olimme kuitenkin useimmiten pakotettuja nukkumaan lyhyitä pätkiä
polun tai tien varrella.

 

Hiljattain kilpailin kolumbialaisessa joukkueessa Panamassa, mikä saattaa jäädä
viimeiseksi kilpailukseni. Joukkuetoverit halusivat varmistaa mielekkään kilpailemisen, ja
sovimme nukkuvamme vähintään kaksi tuntia jokaista vuorokautta kohden.

Tällainen unimäärä kuulostaa normaalielämässä hirvittävän vähäiseltä, mutta
seikkailukilpailussa se tarkoittaa järkevämpiä päätöksiä, positiivisempaa mielialaa ja
parempaa fyysistä jaksamista.

 

Vähäinen unen määrä muuttaa aivojen toimintaa hetkellisesti. Olen nähnyt kilpailujen
aikana hallusinaatioita. Ne alkavat osaltani kahden vuorokauden kilpailemisen jälkeen,
mikäli olemme nukkuneet alle tunnin vuorokaudessa.

 

Olen kilpaillut niin kauan, että osaan jo odottaa niiden alkua. Tuntuu erikoiselta, että voin
tarkastella järjellä eriskummallisten ilmentymien näkymistä. Ymmärrän, etteivät näkemäni
ole totta. Silti ne eivät katoa, eivät vaikka välillä olen kääntänyt pääni pois ja katsonut
uudelleen.

 

Olen nähnyt värikkäitä samurai-sotureita, vihaisia lumiukkoja, lukemattoman määrän
kasvoja, kauniita naisia, mitä upeampia ja tarkemmin rakennettuja mosaiikkikuvioita.

Kerran kävelin yöosuudella pitkin liukuhihnaa, jonka reunalla pastellinväriset karamellit
seurasivat toisiaan. Muistan ikuisesti myös punaista hehkuvan hirvenraadon pimeässä
metsässä. Vesi värjäytyy oranssiksi kajakin piirtäessä kuvaa peilityyneen veteen.

Kanssamme kilpailleelle naisjäsenelle ilmestyi joka kerta viides jäsen joukkueeseemme.
Tämän ”henkilön” kanssa hän keskusteli usein erityisesti jalkaosuuksilla.

 

Minulle hyvin sykähdyttävä persoona oli Ecuadorissa ilmestynyt Vihreä Mies. Hän käveli
jalkaosuudella meitä vastaan ja sivuutti meidät. Tämän jälkeen hän alkoi keskustella
kanssani pääni sisällä. Hän kyseli minusta ja elämästäni, mutta mikä tuolloin oli tärkeintä,
hän antoi neuvoja, mikä polku-ura minun tulisi suunnistajana valita. Kartta ei tarjonnut kuin
yhden polun, vaikka maastossa risteili lukuinen määrä vaihtoehtoja.

 

Hän myös kertoi minulle, kuinka tulisimme kilpailussa sijoittumaan. Ennustus piti täysin
paikkaansa. Kilpailu oli tuolloin puolivälissä ja olimme sijoittuneina 7.–9. sijan paikkeille,
mutta Vihreä Mies sanoi meidän nousevan palkinnoille. Tulimme maaliin sijalla 3, mikä
tuntui uskomattomalta.

 

 

 

 

   Huairachinci. 2013             Ecuador                        

 

 

 

Ruoka ja ravinto

Useita vuorokausia kestävien kilpailujen aikana laadukas energiapitoinen ravinto korostuu.
Joukkueet, jotka perustavat syömisen pelkästään naposteltavaan ravintoon,
pääsääntöisesti hyytyvät useita vuorokausia kestävän kilpailun aikana.

 

Hyvän jaksamisen takeeksi tarvitaan normaalia ruokaa. Runkona ovat
retkiruokavalmisteet, joihin lisätään vettä. Energiavajetta täydentävät tehokkaasti matkan
varrelta ostetut ruoat. Tavallinen ruoka tuo tervetullutta vaihtelua ja hetkellistä huojennusta
kilpailun keskellä.

 

Minulla on tapana laskea vuorokautta kohden kaksi retkiruokavalmistetta, kaksi tuhtia noin
300 gramman juustoa, salamitankoja ja kuivakinkkua. Teen jokaiselle osuudelle arvioidun
keston mukaisesti ravintopussin valmiiksi. Se sisältää aiemmin mainittujen lisäksi sipsejä,
karamelleja, pähkinöitä ja hedelmäsmoothie-pusseja. Ne kaikki ovat tuotteita, joita
varmasti haluan syödä.

 

Yhteisellä päätöksellä ostamme matkan varrelle osuneista kioskista, kahvilasta tai
ravintolasta ruokaa, mikäli sitä on helposti ja nopeasti saatavilla. Kiinteän ravinnon lisäksi
tarvitaan runsaasti nestettä. Jatkuva juominen on hyvän suorituksen kulmakivi. Vesi,
energia- ja urheilujuomat sekä limonadit kuuluvat kilpailijoiden listalle.

 

Pääjuomani on puhdas vesi, johon lisään Atlantin puhdistamatonta suolaa. Juon myös
laimennettuna Peronin-energiavalmistetta, jonka voi halutessaan sekoittaa vahvemmaksi
kiisseliksi. Satunnaisesti juon colaa tai muuta runsaasti energiaa sisältävää valmistetta.

 

Ruoan ja juoman osalta on tärkeä tunnistaa, mitkä tuotteet sopivat kullekin parhaiten.
Ravinnon täytyy olla sellaista, jota haluaa nauttia usean vuorokauden jälkeenkin.
Pidemmän päälle kaikki alkaa maistua inhottavalta, mutta mitä vähemmän tätä tapahtuu,
sitä varmemmin syöminen ja juominen jatkuvat säännöllisinä.

 

Olen ollut tilanteissa, joissa väsyneenä ja nälkäisenä repun taskuissa olevat tuotteet eivät
ole kiinnostaneet. Syömisen kanssa olen jahkaillut ja jahkaillut lopulta liian kauan, ja
seurauksena on ollut totaalinen väsähtäminen. Vasta kilpakumppanien reagointi on
herättänyt minut, ja heidän tuellaan olen saanut jotain energiaa niellyksi.

 

Kokemus on tässäkin asiassa valttia, sillä uudet kokeilut syömisen ja juomisen saralla
voivat johtaa pahoihin ongelmiin vatsan kanssa. Kaikki ravinto on tärkeää kokeilla
kotimaassa harjoitellessa tai treeninä toimivassa lyhyessä kilpailussa.

 

Kroatiassa pitkällä patikkaosuudella osuimme pienen kaupan luo. Ostin ison leivän ja litran
colajuomaa. Join sen hyvin nopeasti ja tietämättömänä juoman vaikutuksista itseeni
kovassa rasituksessa. Seurauksena oli voimakas vatsakipu ja pikainen siirtyminen tien
varrella kasvavien pensaiden suojaan ripuloimaan. Tilanne oli vaarallinen, koska reitti kulki
läpi alueen, jonne 90-luvun Kroatian sodassa oli kylvetty miinoja ja tieltä poistuminen oli
kielletty.

 

 

 

 

 

 

 

               MM-kisat Espanja, Galiz 2021                                       

 

 

 

 

Kipu

 

 

Kaikkiin kestävyyslajeihin kuuluu vääjäämättömästi kipu. Seikkailussa kertoimet ovat kovia
johtuen osuuksien pituuksista. Yleensä ensimmäiset kivuntuntemukset alkavat kahden
tunnin kilpailemisen jälkeen ja jatkuvat erivahvuisina jopa viikon verran. Jokainen urheilija
käy läpi kivuntuntemuksia kilpailun aikana.

 

Kivun kokeminen on pitkälti päänsisäistä kamppailua. Vireystilan ollessa alhainen kipu
voimistuu ja päinvastoin. Joukkueen kohdatessa vaikeuksia vaikka suunnistusvirheenä,
mieliala laskee hetkelliseksi ja kaikki tuntemukset, kipu mukaan lukien, voimistuvat.
Joukkueen edetessä hyväntuulisesti ja sujuvasti ikävät tuntemukset eivät katoa, mutta
ovat kuin kauempana, taustameluna.

 

Itselläni oli seikkailujen alkuvuosina periaate, etten ota särkylääkkeitä kilpailun aikana         
Myöhemmin pitkään kilpailtuani otin tarvittaessa kipulääkkeen, jotain apteekin
käsikauppatavaraa, ennen nukkumaan menoa.

 

Kaikissa joukkueissani on ollut voimassa sanaton sopimus olla valittamatta väsymystä,
kipua tai mitään muutakaan epämukavaa tunnetta. Kaikki tietävät jokaisen kärsivän
kilpailun aikana, joten ääneen valittaminen olisi yhteishengen tuhoon tuomitsemista ja
huonon ilmapiirin rakentamista joukkueen sisällä.

 

Tärkeä seikka on kuitenkin huomata, että mikäli jollain joukkueesta on vaikeuksia, joilla voi
olla suorituksen kannalta tärkeää vaikutusta, asiat on tuotava julki mahdollisimman pian.
Tästä hyvänä esimerkkinä ovat rakkulat jaloissa, sillä niiden salaaminen ja hoitamatta
jättäminen voivat johtaa joukkueen keskeyttämiseen.

 

Kipu on välillä niin suurta, ettei sitkeinkään urheilija voi sitä kestää. Hiertymät ja rakkulat
aiheuttavat pahetessaan järkyttävän kovia kipuja ja pakottavat kovatkin joukkueet
keskeyttämään. Costa Rican MM-kilpailussa 2013 mitalisijoista kamppaillut joukkue joutui
keskeyttämään, koska yhden jäsenen kainalot olivat hiertyneet kosteuden ja lian
hangatessa ihon auki melontaosuuden aikana.

 

Kilpailimme suomalaisella joukkueella Paraguayssa vuonna 2015. Etenimme toisella
sijalla, kun joukkueen jäsen kaatui vauhdikkaassa alamäessä pyöräosuudella.
Röykkyisellä tiellä hänen pyöränsä takarengas irtosi haarukasta ja jumiutui rungon väliin.

Pyöräilijä lensi tielle ja väänsin polvensa. Jatkoimme osuuden loppuun ja seuraavalle
pitkälle jalkaosuudelle. Vähitellen loukkaantuneen polvi alkoi kipeytyä ja jäykistyä, joten
etenimme hyvin hitaasti. Yöllä kylmyys hiipi joukkueen jäseniin.

 

Yritimme nukkua lepuuttaaksemme loukkaantunutta joukkuelaista. Lyhyiden unien jälkeen
hänen kävelynsä oli vieläkin vaikeampaa. Hänen sinnikkäistä ponnisteluistaan huolimatta
jouduimme keskeyttämään suorituksen.

 

Seikkailu-urheilua harrastavan ihmisen on kyettävä sietämään monesta eri syystä
aiheutuvaa kipua. Totean, että on uskomatonta, mihin ihminen kykenee halutessaan kivun
hallinnassa ja sietämisessä.

 

 

 

 

 

 

 

Tantauco exploration race, Chiloé, CHILE 2013

 

 

 

       

TER,  Isla de Chiloé, Chile 2011

 

 

 

Tunteet ja niiden käsittely

Kilpailtaessa ympäri vuorokauden ihmisen vireystila ja mieliala vaihtelevat. Mitä
pidempään kilpailu kestää, sitä enemmän ja nopeammin tunteet muuttuvat.

Normaalissa arkisessa elämässä osaamme useimmin säädellä tunteitamme ja sopeuttaa
ne kulloiseenkin tilanteeseen sopivasti. Käyttäydymme asiallisesti ulospäin, riippumatta
siitä, miltä sisällämme tuntuu.

 

Seikkailussa naamiot riisutaan. Kukaan ei kykene pitämään itseään kerääntyvän
väsymyksen myötä järkevänä, asiallisena, rauhallisena, ystävällisenä ja positiivisena,
vaikka kaikki nuo tunteet edesauttavat hyvään suoritukseen.

 

Kilpailun aikana omat vahvat luonteenpiirteet tulevat esille. Sisäinen arkisen elämän
pahoin- tai hyvinvointi näkyy käyttäytymisessä. Kilpailusuorituksen selvittämiseen
tarvittava rakentava aggressiivisuus muuttuu hajottavaksi, tuhoavaksi aggressiivisuudeksi.

 

Joukkueet, jotka ovat kilpailleet pitkään yhdessä, ovat joutuneet käymään läpi jokaisen
kilpailijan osalta hänen hyvät ja huonot piirteensä kilpailun aikana. Ne on pitänyt hyväksyä
sekä ymmärtää, ettei kenenkään käytös ole henkilökohtaista toista kohtaan.

 

Joukkueet, joiden jäsenet tuntevat toisensa hyvin, ymmärtävät yksilön kiukutellessa,
hermoillessa tai huutaessa, että se ilmaisee esimerkiksi nälkää. Erittäin väsyneenä
normaali keskustelu voi näyttää ulospäin riitelyltä, mutta joukkueen kesken se on ainut
jäljellä oleva tapa kommunikoida, eikä siitä kukaan sen kummemmin loukkaannu.

 

Ryhmä urheilijoita, jotka perustavat joukkueen yhtä kilpailua varten, on suuressa vaarassa
joutua pahoihin sanaharkkoihin kilpailun aikana. Ihmiset eivät ymmärrä toisiaan, ja
pahimmillaan seurauksena on elinikäinen viha ja katkeruus toisia kohtaan. Tätä tapahtuu
myös ihmisten kesken, jotka siviilielämän puolella ovat aiemmin tulleet hyvin toimeen.
Jopa ystävyydet ovat katkenneet heidän riitauduttuaan kilpailun aikana.

 

Ensimmäisten seikkailuvuosien aikana olin kilpailun aikana välillä hyvin vihainen. Kohdistin
vihan virheen aikana itseeni, mutta myös omiin joukkuetovereihin. En voinut hyväksyä
tekemääni suunnistusvirhettä, vaan kiroilin ja sadattelin itseäni surkeasta suorituksesta.

 

Samoin jos havaitsin jonkun joukkueestamme tekevän jotain huonosti, arvostelin
tekemisen kovasanaisesti. En sietänyt vastaväitteitä. Koskaan en arvostellut ketään hänen
ominaisuuksiensa, ulkonäkönsä tai minkään muun yksityiseen liittyvän vuoksi. Arvostelu
liittyi aina jäsenten toimintaan joukkueen sisällä.

 

Olin kärhämissä myös järjestelyorganisaation kanssa, mikäli koin
epäoikeudenmukaisuutta. Kaiken kaikkiaan se oli varmasti raskasta seurattavaa. Ihme,
että tuolloiset kilpailukaverini sitä sietivät – ehkä auttoi, kun pyysin jälkeenpäin anteeksi
käyttäytymistäni.

 

Näin kovassa lajissa menestyminen vaatii aggressiivisuutta, positiivista sellaista. Koen
olevani aggressiivinen yksilö. Kisassa väsyneenä demonit saivat vallan ja aloin käyttäytyä
tuhoavasti.

 

Olen pohtinut paljon, mistä nuo voimakkaat tuhon, itseinhon ja vihan tunteet tulivat tai mitä
ne kertoivat. Vaikea sanoa vieläkään. Lapsuudessani oli välillä liikaa turvattomuutta,
väkivaltaa ja pelkoa. Ehkä patosin sisääni osan tuosta. En ollut osannut käsitellä asioita,
vaan ne pursuivat yhtäkkiä ulos väsymyksen pudottaessa viimeisenkin suojan
psyykestäni.

 

Aggressiivisuus on kuitenkin siivittänyt minut hyviin sijoituksiin monissa kilpailuissa.
Vaikeassa tilanteessa olen puskenut joukkuetta antamatta heille mahdollisuutta luovuttaa.
Tästä minua on jälkeenpäin kiitelty useampaankin kertaan.

 

Viimeiset vuodet seikkaillessani olen selvästi hallinnut itseni ja pystynyt hyödyntämään
aggressiivisuuttani juuri oikealla tavalla. En provosoidu tai provosoi ketään. Mieleni on
tasaisempi ja pysyn pääsääntöisesti positiivisten tuntemusten alueella. Totta kai virheen
tullessa suunnistuksessa harmittaa, mutta osaan käsitellä asian nopeasti ja jatkaa
eteenpäin sitä sen enempää murehtimatta.

 

 

 

Ystävyys

Olen saanut lajin kautta monta ystävää niin Suomesta kuin kauempaa Euroopasta sekä
Pohjois- ja Etelä-Amerikasta.

Lajin vaativuus ja intensiivisyys aiheuttavat sen, että vahva ystävyys voi alkaa jo yhden yhdessä suoritetun kilpailun aikana.

 

Aika ajoin olemme edelleen yhteyksissä, kerromme kuulumisia urheilun ja muun elämän saralta.

 

Olen vieraillut Yhdysvalloissa sekä Chilessä ja Kolumbiassa ystävieni luona, ja viettänyt aikaa heidän kanssaan myös kilpailun ulkopuolella.

 

Vastavuoroisesti osa heistä on vieraillut luonani Suomessa. Lämmin voimakas tunne ja ikävä täyttää minut miettiessäni heitä kirjoittaessani.

 

 

 

Mitä kilpailujen jälkeen?

Kilpailin viimeisen kilpailuni Panamassa helmikuussa 2022. Uskoisin kilpailujen seikkailussa päättyvän tähän. Olen kilpaillut vuodesta 2001, ja nyt viimein on aika luopuatästä upeasta viharakkautta herättävästä lajista.

 

Olen tehnyt viime vuosina omia seikkailuja eri puolilla maailmaa pyöräillen esimerkiksi Mongoliassa, Yhdysvalloissa, Uudessa-Seelannissa, Venäjällä ja Suomessa.

                                                                                                   

Talvella 2021–2022 tein elämäni toisen hiihto-

vaelluksen Suomen lapissa.                                                                                               

                                                                                                        Raid del viento Argentiina 2108

 

 

 

Pyöräseikkailut jatkuvat, mutta päällimmäisenä suunnitelmana on talvella toteutettava hiihtovaellus pohjoisen Ruotsin vaativilla tuntureilla.

 

Omat tutkimusmatkat tyydyttävät seikkailunhaluani. Niillä näen eri puolilla maailmaa upeita luontokohteita ja kulttuureita.

Ne antavat haasteita ja jännitystä ilman kilpailun tuomaa kiirettä ja painetta.

 

Voin kuvitella olevani entisaikojen tutkimusmatkailija, kokea heidän tunteitaan nykyiseen maailmaan sovitetussa muodossa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Tierra Viva Argentiina 2012