Wainamoisen Matkat

‹ Takaisin

COSTA RICA AR 2013

 

 

 

Kuvat: Laila Escartin-Sorjonen, Pekka Sorjonen ja Rick Baraff

 

Kolumbialainen ystäväni Jorge ja Xavi, Karl Fazer ja nimetön Katalaani

 

valmistavaa lihasjumppaa

 

 

 

 

 

Olin valmistautunut tähän kilpailuun pitkin kuluvaa vuotta. Olimmehan tehneet suunnitelman Carloksen kanssa (kolumbialainen ystäväni, jonka joukkueessa olen kilpaillut viimeiset 2 vuotta) osallistua ja menestyä tuossa kilpailussa. Syksyn alussa kaikki kuitenkin alkoi näyttää kummalliselta. Hän ei vastannut viesteihini tai jos vastasi, ei ottanut kantaa selkeästi mihinkään. No, tähän olen jo tottunut. Etelä-amerikkalaiset ovat hitaan- ja heikonlaisia kommunikoimaan. Tässä suhtessa lienee osa sisällä kiehuvasta verestä samaa tyyppiä.

 

Kun sitten pitkällisen kommunikointiprosessin jälkeen selvisi, ettei meillä ollut käytössä Olguitaa (kolumbialainen ystäväni, joka kuuluu Carloksen joukkueeseen) alkoi kiireinen rumba löytää sopiva hänen tilalleen. Mutta tilanteet vain mutkistuivat, eikä ratkaisua löytynyt, joukkueen kolmas kolumbialainen vetäytyi tässä vaiheessa, ja olimme nyt Carloksen kanssa kahden. Kunnes hänkin uupui. Yhtäkkiä olin yksin, yksinäinen jäsen kolumbian lipun alla, kolumbialaisessa joukkueessa: Rios y Canoas. Tyttäreni, joka on nyt 10 vuotias, kertoi minulle jo reilu vuosi sitten että: "Isä on puoliksi kolumbialainen".

Aloin valmistautua pahimpaan ja masentavimpaan vaihtoehtoon, ettei kilpailuun osallistuminen sittenkään onnistuisi. Samalla kuitenkin aloin kartoittaa eri vaihtoehtoja tuntemieni etelä-amerikkalaisten   urheileijoiden parista. Viikkojen tuskan-ja epäuskonkin täyteinen sähköpostittelu ja spekulointi loi yhä uusia kokoonpanoja, kunnes viimein oli nippu kasassa. Kaksi urheilijaa Argentinanasta ja kolmas USA:sta. Kaikki kokeneita ja pitkiäkin kilpailuja käyneitä rutinoituneita seikkailijoita.


 

Joukkueen huippuhetki on käsillä

 

 

 

 

 

Riemu oli mitä suurin, kun vaihdoimme ensimmäisiä kuulumisia jäsenten välillä. Pian kuitenkin alkoivat ensimmät epämieluisuisat tuntemukset hiipiä selkääni. Joukkueen naisjäsenen Soledadin kanssa keskusteluista jäi tunne, että hän oli humalassa tai muuten oudossa tilassa. Sen verran sekavia hänen vastauksensa olivat. Siinä vaiheessa halusin uskoa, että kyseessä on vain kommunikaation tason erilaisuus. Joukkueen argentinalainen "kapteeni" Matias taas ei juuri vastannut posteihin, tai jos vastasi hän sanoi omina sanoinaan sen, jonka Rick amerikasta ja minä jo olimme sanoneet ja päättäneet.  Jos olisimme jättäneet joukkueen
varustekartoituksen ja hankinnat heidän käsiinsä, olisimme saapuneet Costa Ricaan tyhjin kassein. Toisin sanoen: Rick ja minä hoidimme kaikki pakollisest varusteet joukkueelle. Matias ja Soledad "hoitivat" mukaan  purjeet, keittovälineet,  toimivan puhelimen, joukkuelaatikot sekä pakollisesti joukkueen lääkepakkauksesta.

 

 

 

Sopeutuminen on lähtenyt hyvin käyntiin San Josen saastaisessa kaupungissa

 

 

 

 

Lensin rakkaan Lailani kanssa San Joseen reilu viikko ennen kilpailua, ehtiäksemme lämmön ja ajan vuoksi sopeutumaan vallitseviin olosuhteisiin. Teimme viimehetken hankintoja, ostimme tuliaisia, nautimme elämästä. Muut tulivat pävää ennen varsinaisia avajaisia. Joukkueinfon ja avajaisten jälkeen paljastui ensimmäinen kylmää tekevä totuus. Argentinan lahjat seikkailulle eivät olleet tuoneet mitään tavaroista, joista jo tuossa aiemmin mainitsin. Sen lisäksi heiltä puuttui kisaruoat, ihan kaikki. Nämä puutokset eivät kuitenkaan selvinneet samalla kertaa vaan vähitellen iltapäivän aikana. Heidän tapoihin ei kuulu kertoa mitään, ennen kuin on aivan pakko.

 

 

 

 

 

Vaikka reppu on täynnä BULLET MEALia, lenkkimakkara vetoaa pohjoisen mieheen

Olimme siis tilanteessa, jossa meillä oli aikaa yksi iltäpäivä rakentaa viisi varustelaatikkoa, hankkia puuttuvat pakollisest varusteet sekä noille kahdelle sankarille ruoat 9 vrk:n kilpailua varten. Traagisen hauska kommnetti näin jälkeenpäin oli Soledadin toteamus: "Miten teillä on noin paljon varusteita? Minulla on vain näin vähän," kun astuimme Rickin kanssa hotellihuoneeseen varusteiden pakkaamista varten, ja kun totesin, että meidän täytyy löytää jostain kauppa, jossa olisi sopivia laatikoita, hän kommentoi: "Minulla on jo laatiikko." Olisin halunnut jo tässä vaiheessa kuristaa hänet.

 

 

 

 

 Upeat kropat..et itkeä saa Argentina...

 

 

 

Kiire oli kevyt vertaus tässä kohtaa ilmaisemaan tunnetta, joka ohjasi seuraavia toimintojamme: Laila ja
minä lähdimme etsimään laatikoita joukkuetta varten, Rick pyrki ohjaamaan ja neuvomaan heitä omien vaatteittensa ja muiden varusteiden pakkaamista. Minä saavuin laatikoiden kanssa takaisin, ja sen jälkeen selvisi, ettei puhelinta ja keittovälineitä ollut. Seuraavaksi Lailan piti rynnätä hakemaan näitä. Lailan palattua selvisi seuraavaksi että puuttuu yksi strobovalo. Sen sain järjestymään Eduardon, costaricalaisen ystäväni kautta. Tässä välissä argentinalaisest kävivät ruokakaupassa, mutta eivät tajunneet hankkia lamppuihinsa ja toiseen Strobovaloon pattereita, vaikka näin erityisesti sovittiin. Ammattimaista toimintaa valtavan kokemuksen pohjalta, eikö?

 

 

 

 

 

 

                                                                   Pakollisten varusteiden tarkastus ennen kilpailua

 

 

 

 

 

Kun me muut kolme aloitimme laatikoiden pakkaamisen, Soledad lähinnä keskittyi puhelimeensa ja kaiketi facebook päivityksiinsä. Miten se hermostuttikaan. Samalla häntä piti ohjata ja auttaa pakkaamaan ruoat pusseihin, vaatteet oikein valikoituina lajeittain. No, kuitenkin saimme laatikot juuri ajoissa valmiina alhaalle parkkialueelle tuotuihin rekkoihin. Täällä ei argentinalaisia prinsessaa näkynyt varusteita siirtämässä. Hän keskittyi lähinnä sipsuttelemaan lyhyissä urheiluhousuissaan ja kertaamaan saavutuksiaan eri kilpailuissa.

Työntäyteisen 1 1/2 vrk:n  jälkeen toivoimme saavamme levätä viimeisen illan ennen aamuöistä matkaa lähtöpaikalle Panaman rajalle. Turha toivo. Järjestäjät olivat keksineet loistoidean: viedään kilpailijat parin tunnin bussimatkan päähän tekemään ruumiillista työtä suureen puutarhaan. Siellä meidät jaettiin ryhmiin, ja itse kuuluin rikkakasvien nyppijiin. "Oye chico!" Siinä sitten kykittin pari tuntia perse pystyssä ja yritettiin arvata minkä heinän uskaltaa vetäistä, ettei tuhoa jotain harvinaista kasvinnaista.

 

Huumorin säestämänä lopettelimme ja saimme pientä välipalaa. Herkullisia kuivattuja erikoisuuksia: kasveja sekä hedelmiä sekä maistuvaa kahvia. Lopuksi tansssimme pyhän miehen, joka oli paikallinen intiaani, ohjeiden mukaisesti, ja tämä tanssi ja hänet sanat tulevat antamaan voimaa ja suojaa tuleville kisapäiville. Myönnän, että tunnelma oli hartaan pyhä, ja olin todella vaikuttunut hänen puheistaan ja yhteydestään luontoon.

 

 

Te amo

Viimeinen yö hotellissa ja Lailan vieressä. Jaoimme huoneen Rickin kanssa. Saimme kaikki nukuttua hyvin, vaikka herätys oli paikallisesti aamuyöllä 03.30.  Pakkauduimme bussiin, joita oli kaikkaan 6. Yhteensä 65 joukkuetta. Lisäksi meitä seurasi 2 lehdistöbussia, jossa Laila oli mukana, ensimmäistä kertaa elämässään seikkailukilpailussa ja tälläisessä työtehtävässä. Ilmeisesti tapahtuma oli hyvin vaikuttava, sillä hän yhä näkee levottomia unia seikkailu-urheilusta. Laila oli järkyttynyt siitä, miten kisaajat tulivat ihmisraunion näköisinä pitkän etapin jälkeen, ja silti pienen levon ja syömisen jälkeen, he näyttivät taas iloisilta ja raikkailta, valmiina seuraavalle etapille.

Lähtöpaikailla oli erittäin kuuma, paikallinen lasten tanssi- ja soittoryhmä esitti vielä meille ohjelmanumeroita. Kaikki tuntui kestävän ikuisuuden. Olimmehan valmistelleet kilpailua jo kolme vuorokautta. Käyneet läpi infot, avajaismarssin, avajaisjuhlan, juhlaillallisen sekä pakkotyötapahtuman. Nyt voitais jo lähteä, kuului monen kilpailijan suusta.

Kuulutuksen säestämänä marssimme kahden kilometrin matkan lähtöpaikaille. Tarkoitus oli juosta sieltä pyörälaatikoille, koota niissä olevat pyörät ja aloittaa ensimmäinen osuus 95 km maastopyöräilyä. Lähtö tapahtui, ja juoksimme suurena massana pyörille. Kadotin jo tässä vaiheessa muut ja kiersin pari kertaa vaihtoalueen muita huhuillen ennen kuin löysin laatikoillemme. Mitä sählinkiä ja mitä joukkuehengen riemua ja suuruutta. Porukka hajoaa ensimmäisen 10 minuutin jälkeen. Tässä vaiheessa Soledad, tuo etelän kukka, ilmoitti ettei osaa koota pyöräänsä. Onneksi Rick oli jo valmis ja tarttui toimeen. Pääsimme matkaan alle puolen välin kaikista joukkueista.

 

Pyöräilimme mukavaa viidakkopolkua,  joka polveili täkäläisittäin pieniä mäkiä ylös-alas. Ensimmäinen kaatuminen tapahtui n. 30 min lähdöstä tai jopa aiemmin. Olin edennyt jo hyvän matkaa, kun tajusin, etteivät muut ole mukana. Odotin, ja kohta toisia joukkueita ohitti kertoen jonkun kaatuneen. Pyöräilin takaisin, ja siellä maassa tuskaisena istui Soledad. Saimme hänet jalkeille, jatkoimme hitaasti hitaasti. Hän voihki ja valitti. Kyselimme polven vointia. Lopulta pyysin häntä pysähtymään ja kokeilin polvea. En todennut mitään erikoista ja kehoitin häntä jatkamaan. Hän oihki ja voihki. Kehoitin häntä pyöräilemään kunnolla, sillä se on ainut keino saada selville kestääkö polvi.

 

Huokailen tässä kirjoittamisen väliin. Hän oli jäänyt polvikipunsa vangiksi, ajoi hiljalleen ja valitti. Jatkoimme kuitenkin. Mutta kun kaksi tuntia oli kulunut, hän oli kaatunut kolmesti ja halusi keskeyttää.Halusi keskeyttää, koska polvi oli kipeä. Ulkoisesti siinä ei ollut mitään jälkiä. Vertauksena kerron erään joukkueen naisjäsen lentäneen niin pahasti, että koko hänen reisi, pakara ja kylki olivat mustana ruhjeista. Kerron toisen joukkueen miehestä, jolta murtui kolme kylkiluuta. Hän kilpaili loppuun asti, tosin kipulääkkeillä. Meidän prinsessa haettiin pelastuhenkilökunnan voimin pois.

 

 

 

 

 

 

 

Lempeä metsäpolku vetää suun messingille

 

 

 

 

Istuin hiljaa pyöräni vieressä, lamput välkkyivät, puhetta ja huutoa ympärilläni. Tuijotin epäuskoisena eteenpäin. Mitä nyt tapahtuu? Ei näin voi käydä, ei tämä ole totta. Päässäni kaikuivat Rickin sanat, kun hän oli kehoittanut Argentinan tyttöä vaihtamaan sileät pyöränrenkaansa. Ja tuon neidon vastaus: "mutta kun minä tykkään niistä". Halusin uskoa, että tämä ei ole totta. Mutta totta se oli. Halusin jatkaa ja kerroin sen Matiakselle, kerroin se Rickille. He molemmat nyökkäsivät. Me jatkaisimme.

Pyöräily jatkui pyöräilynä vielä seuraavan tunnin, jonka jälkeen se muuttui pyörän kantamiseksi. Ylös, ylös yhä ylemmäs mutaista polkua. Polku oli välillä kaivettu kapeana mutarinteeseen, seinämät nousivat usean metrin korkuisina. Eteneminen oli hidasta, lisäksi joukkueet pakkautuivat näihin kapeisiin kohtiin. Alkoi sataa ja satoi kuin sademetsässä kuuluukin. Mutapolku olikin mutainen puro ja liukas. Kannoimme pyöriä seuraavat kuusi tuntia ylä- ja alamäkien tuoden ainoaa vaihtelua reittiin. Kun viimein laskeuduimme tasaisemmalle maalle polku muuttui tieksi, sade oli lakannut ja pyöräilykin muuttui pyöräilyksi. Ajatttelin, että tästä tämä lähtee kulkemaan. Hyvin olimme edenneet mutapätkän, mieliala nousi, ja uskoin pääsevämme mukavasti tämän etapin loppuun.

Rastit löytyivät mukavasti, ja nousimme nyt pientä rinnettä. Rick pysähtyy ja kertoo: "Pekka, olen pudottanut meidän GPS-laitteen. Se putosi varmaan edelliseen jokeen. Täytyy mennä etsimään." Samassa hän kääntyi ja katosi pimeyteen. Jäin seisomaan taas tyhjänä paikoilleni, en voinut uskoa hänen sanojaan. Lähdin kuitenkin hetken päästä hänen jälkeensä. Matias seurasi, ja niin me kolme haravoimme matalaa, mutta leveää jokea. Joukkueita ohitti meitä ihmetellen öistä tuulastusretkeämme. En jaksanut uskoa laitteen löytymiseen. Etsimme ja lopulta päätimme jatkaa matkaa osuuden loppuun.

 

Pyöräily oli nyt tasaista maastoa, täynnä teitä ja risteyksiä. Risteyksiä, jotka olivat valikoidusti merkitty karttaan. Selvitimme lopun tyylikkäästi saapuen vaihtoalueelle edelleen toiveikkaana jatkamisen mahdollisuudessta. Pyysimme Matiasta, joka oli kapteenimme, ilmoittaan järjestäjille puhelimitse tapahtuneesta. Antonio de la Rosan saapui paikalle. Hän tuli  runsaan odottelun jälkeen. Matias keskusteli hänen kanssaan toiveena, että hän soittaisi johtaja Pongolle asiasta. Mitään ei tapahtunut. Matias meni uudelleen, kaikkiaan viisi kertaa. Mutta Antonio ei koskaa soittanut Pongolle. Sen sijaan hän oli kertonut Matiakselle, että odottakaa. Hän lähtee etsimään GPS-laitetta ja tuo sen sitten teille. Tätä tietoa Rick ja minä emme koskaan saaneet. Matias ei sitä meille kertonut. Ei koskaan.

Me siis odotimme, kaikkiaa noin neljä tuntia. Joukkueita tuli ja lähti. Me vain odotimme, silloin Rick totesi: "Eiköhän lähdetä melomaan?" Olin heti samaa mieltä ja Matias myös. Päätimme lähteä, olihan meillä puhelin kaiken varalta. Valmistauduimme ja kerroimme asian toiselle kilpailun tuomarille. Hän kuului kilpailun ulkopuoliseen puolueettomaan tuomaristoon. Hän hyväksyi päätöksemme. Eikun merelle. Viime hetkellä kapteenimme Matias ilmoitti, ettei hän lähdekään merelle. Tässäkään vaiheessa, hän ei kertonut Antonion viestiä. Ennen kilpailua Matias kertoi, ettei hän juuri ole melonut. Nyt kun mietin asiaa, uskon hänen pelänneen niin paljon tuota pitkää etappia, että päätyi tuohon raukkamaiseen ratkaisuun pimittämään tärkeää tietoa meiltä.

 

 

 

 

 

Joukkueiden käytössä mallikkaat ilmatäytteiset kajakit

 

 

Alkuun meloimme vuolasta jokea, krokotiilit makoilivat vedessä kuin hiljaiset uppotukit, saalista odottaen. Meloimme ohi mangrovemetsien, mutaista jokea kohti valtamerta. Kohteenamme joki, estero, joen kaltainen, muttei kuitenkaan varsinainen sellainen. Kaikki näytti erilaiselta kuin kartassa. Mittasuhteet valehtelivat, etäisyydet olivat kasvaneet jättimäisiksi. Sitten tajusin, vesi oli paennut, ja varsinaiseen rantaan oli matkaa yli kilometri. Paikkaan, josta estoro alkoi oli vielä enemmän. Saavuimme paikkaan, jossa oli muitakin kajakkeja. Muutamia urhellijoita oli vielä paikalla. He kertoivat, että rastille kävely mutavellissä kestää ainakin tunnin. Joku muu oli sen heille kertonut.

 

Nousuveden aikaan rastille voi meloa helposti myötävirtaan. Lähdimme talsimaan, minä neoprensukissani. Toivoin, ettei mudan seassa olisi jotain viehättävää, joka uppoaisi jalkapohjiini. Rastilta palattuamme, alkoi vesi palata nopeasti. Pääsimme jatkamaan melontaa, ensin varsinaiseen rantaan. Jatkoimme kantaen reilun kilometrin esteron varteen. Siellä meitä odotti voimakas nousuveden virtaus. Matkasimme suuren lahden poikki takaisin suurelle merelle. Tuuli oli kasvanut vimmaansa, näimme selityksen kauempana. Myrsky kymmenien kilometrien päässä. Joukkueita ponnisteli kumikajakeilla voimakkaassa ristiaallokossa. Koko tällä valtameren puoleisella melontapätkällä, pituudeltaan reilun 40 km, rantaseinämät nousivat kallioisina korkeuksiin tarjoten niukalti suojaa sitä tarvitsevalle.

 

 

Melonta sujui, mutta ponnistimme äärimmilleen myrskyn kanssa kamppaillen. Sitten päivän armollinen valo painui mailleen ja pimeys peitti valtavan meren syliinsä. Kompassi oli nyt rakkain ystävämme. Selvitimme reitin kunnialla viimeisille kilometreille. Meloimme kohti näkyviä ja välillä vilkkuvia merkkivaloja. Meloimme, meloimme, meloimme. Tajusimme melovamme paikoillaan, vesi oli alkanut uuden matkansa jonnekin kauas pois. Olimme erittäin väsyneitä, kädet auki, sietämätön kipu raajoissa. Tajusimme taistelevamme kuoleman kanssa, siltä se tuntui. Päätimme lähes epätoivoissamme pyrkiä hieman luovien mahdollisimman nopeasti rantaan ja jatkaa sieltä rantaviivaa pitkin vaihtopaikalle. Tämä kaikki tuntui unelta, kaukaiselta, mahdottomalta saavuttaa. Loputtomat vedot, kiroukset, epäuskon ja toivon aatteet, raivoisasti taistellen saavutimme tuon ihanan tavoitteemme. Reilu 15 tuntia opetti meille paljon valtameren peräänantamattomasta vallasta ihmispoloa kohtaan.


Rantauduimme ja kohta kuulin Lailan huutavan nimeäni ja rakkauttaan. Me antisankarit, karkurit, kanoottirosvot, sääntöjenrikkojat, valtameren rosvot olimme saapuneet melonnan vaihtoon.
Kuulimme organisaation olevan hurjana. Pongo, kilpailun johtaja, oli kertonut totuutena meidän varastaneen kajakin muiden nukkuessa ja lähteneen luvatta merelle.

Jouduimme rantauduttamme inkvisition eteen, tuomio oli julma. Ei mitään mahdollisuutta jatkaa. Keskustelimme. Perustelimme valintaamme ja vetosimme tuomarin hyväksyneen lähtömme. Hän kiirehti paikalle kertoen kieltäneensä meitä lähtemästä merelle. Aivan uskomatonta. Valetta. Olo oli lähinnä epätoivoinen. Vetosimme, että voisimme kuitenkin urheilullisista syistä jatkaa, olimme Rickin kanssa tulleet kaukaa ja olimme hyvässä kunnossa ja motivoituneita edelleen jatkamaan.

 

GPS oli löytynyt, ja Antonio oli sitä yrittänyt meille kiidättää. Mutta päätös oli kielteinen. Olimme rikkoneet sääntöjä, eikä armoa tunneta eikä anneta. Tuomareista toinen oli kuitenkin sitä mieltä, etää voisimme jatkaa, jos joku toinen joukkue on vajaa. Hän oli täysin sitä mieltä, että meille olisi pitänyt antaa mahdollisuus jatkaa. Tuo valehteleva tuomari oli hänkin tästä asiasta samaa mieltä. Painuimme kaikki nukkumaan muutamaksi tunniksi.

Aamulla näimme heti Pongon, tuon suuren kilpailun johtajan. Hän lähti karkuun, kun puhuttelimme häntä. Menimme perässä, emme sallineet hänen lähteä. Hän valitti, että hän ei saa olla rauhasssa. Koko ajan joku soitttaa hänelle ja kysyy neuvoa. Katsoimme häntä epäuskoisina, eikös sen pitäisi mennäkin niin? Kilpailun johtaja johtaa kilpailua, vai miten se oli? Hän ei tuntenut myötätuntoa ja sätti vielä tuomareita siitä, että olivat antaneet meille luvan jatkaa jos toinen vajaa joukkue löytyy.

Siirryimme Rickin kanssa seuraavan osuuden ohi: melontaa maailman suurimmasa mangrovemetsässä, jossa pahimmillaan joukkueet viettivät lähes 2 vuorokauttaa. Mm. ruotsalainen tähtijoukkue Multi-Miken johdolla. Nykyään hänet tunnetaan piireissä Mangrove-Mikenä. Kuka lie tuonkin nimen keksinyt? Osuva, sanoisin.

 

Patikoimme 6 tuntia yli vuoren melonnan loppuun. Täällä keskustelimme Antonion kanssa, pyysimme anteeksi häneltä ja saimme luvan jatkaa Land Rover joukkueen kanssa varhain aamulla. Yön nukuin betonilla roskisten välissä, toivoen, etteivät paikalliset pöttiäiset välittäisi pohjoisen miehestä. Norjalainen ensiapukaveri halusi auttaa ja etsi autostaan riippumattoa sitä kuitenkin löytämättä. Inhimillisyyden pilke tässä surkeudessa ja epäonnessa.

Ennen nukkumaan menoa tapasimme uudet joukkuejäsenet. Tämä porukka oli onnistunut hukkaamaan kajakin mentyään nukkumaan melonnan aikana. Vuorovesi vei sen mukanaan. Kuinka organisaatio olikin vihainen heille. Söimme heidän kanssaan ja sovimme aamun tapaamisen.

 

 

Pyöräilyn alussa joen ylitys veneillä

 

 

 

 

06.00 lähdimme kuuden hengen joukkueella matkaan. Ensin tasaisia tietä pitkin aloittaen loputtoman nousun ylängölle. Kello seitsemään mennessä lämpötila oli kivunnut reiluun 40 asteeseen. Pohjoisen miehellä alkoi keittää, ja pakollista riisuutumista ja vilvoittelua vaativia taukoja oli pidettävä. Rick jäi seurakseni ja sovimme toisten kanssa näkevämme hiukan myöhemmin ylhäällä, josta SUPERMAN OSA niminen köysirataliuku alkaisi. Saavuimme ylös ja siirryimme muun joukkueen mukana jonoon odottamaan vuoroamme. Superman osa on köysirata, 2 kilometriä pitkä huippunopeus 140 km/h.

 

Muu joukkue pääsi matkaan, juuri kun meidän vuoro tuli, saapui paikalle tukku muita kilpailussa vielä mukana olevia joukkueita. Meidät siirrettiin odotuslistalle. Laskin yhden joukkueen ajaksi tulevan reilu tunti, joten odottelua olisi ollut ainakin viisi tuntia. Päätimme jatkaa matkaa. Pyöräilimme eteenpäin, minä pyörtymisfiilareissa. Sitten sain syötyö ja juotua purosta. Olo virkistyi, ja ohitimme taas runsaasti joukkueita, jopa tänä vuonna maailmancupin osakilpailun voittanee Ecuadorin ryhmän. Emme tehneet virheitä ja nautimme päivästä vaikkakin taas rankasta. Osuuden pituus 105 km pyöräillen.

 

 

Tauolla, ohitettuamme tukun kovia joukkeita oli aikaa virkistäytyä

 

 

 

Osuus läheni loppuaan ja niin meidänkin taival, sen osasimme aavistaa. Olivathan järjestäjät vannottaneet meitä liikkumaan vain ja ainoastaan Land Roverin mukana. Mutta kun köysiradalla tapahtui mitä tapahtui. Emme voineet yksinkertaisesti muuttaa kohtaloamme. Antonio kävi kuuntelemassa meitä, nyt viimeisen kerran. Tuomaristo kielsi meitä menemästä vuoriosuudelle. Itse uskon meidän kykyjen riittävän siihen, jos he vain olisivat palauttaneet meille GPS-laitteen. Uskon heidän halunneen kostaa tottelemattomuutemme.

 

 

 

 

 

Lehdistön ihannekaksikko

 

 

 

 

Meistä oli tähänastisen kisakulun aikana tullut kuuluisa kaksikko: lainsuojattomat, karkurit, niskoittelevat seikkailevat sankarit. Järjestäjien järjettömät väitteet vääntyivät muun työväen ja lehdistön puheissa makeiksi vitseiksi. Tietäisivät miten heidän tärkeilyilleen, epäselkoisuudelleen, epäjohdonmukaisuuksilleen nauretttiin koko muun joukon voimin.

Viimeinen ponnistuksemme Rickin kanssa oli patikointi vuoren huipulle 3800 metriin, sisältäen 2300 nousumetriä. Käytimme siihen kokonaisen työpäivän + pikkasen ylityötä, elikkä vajaat 10 tuntia. Siinä se sitten oli pakettissa. Koko kuukausien työ surun ja harmituksen harmaassa laatikossa. Kiedoimme sen ympärille mustanpuhuvan nauhan täynnä kirouksia, itsesääliä, epäuskoa ja vitutusta.

 

 

 

Viimeinen retkipäivämme huiputuspatikka

 

 

Turvapaikka kaukanainen

 

 

 

Aamulla vuokrasimme auton Josen, portugalilaisen ystäväni avulla. Lähdimme viiden päivän turistiretkelle Costa Ricaan: rannoille aaltoihin, korkeuksiin sumuisille vuorille, kuumuuteen käärmeitä kuhisevaan jokilaaksoon ja lopuksi Costa Rican kauneimpaan maisemaan. Reilun 2000 metrin korkeudessa kumpuilevaa niittymaisemaa, maitotalouden mekka. Useita kymmeniä neliökilmetrejä vihreää kauneutta, lehmiä, mansikkapeltoja. Lämpötila hyväilevän kotokesäinen. Ehkä juuri siksi tämä tuntui täydeltä. Aivan hiljainen kaksikerroksinen mökki, jossa piileskelimme rakkauden äärellä viimeiset kaksi vuorokautta.

Aiemmin olimme läpiajaneet maalin kautta ja hakeneet loput varusteeni. Rick jäi maaliin, koska hänen lentonsa lähtisi vielä muutama päivä meidän jälkeen. Hyvästely oli vaikeaa, muiden joukkueiden maaliin saapumisen seuraaminen oli vaikeaa. Kuitenkin kuin lohdutuksena, saapui maaliin juuri kaksi joukkuettta, joiden jäsenet ovat suuria ystäviäni. Onnittelin heitä ilolla, sydämeni täynnä surua ja positiivista kateutta ja ymmärrystä, että voisin olla nyt tässä samassa tilassa, maalissa, tuon kärsimyksen kestäneenä. Selvittynyt tästä ehkä kovimmasta kilpailusta koskaan.

 

 

Felizitaciones Fernando!!

 

 

Nyt suomesta käsin on edelleen vaikeaa ja raskasta ymmärtää mitä on tapahtunut. Olen kuitenkin kiitollinen, että Laila ja minä olemme terveinä täällä. Elämä jatkuu ja uudet haasteet tulevat taas vastaamme. Ei meitä nujerra mikään.

 

 

 

 

 

 

Eikun uudestaan!!!!